Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo (Unohdettujen kirjojen hautausmaa #1 )

"Kyseessä on kirja kirjoista. Kirjoista jotka on kirottu, miehestä joka kirjoitti ne, romaanihenkilöstä joka karkasi sen sivuilta polttaakseen sen, petoksesta ja menetetystä ystävyydestä. Se on tarina rakkaudesta, vihasta ja unelmista, jotka elävät tuulen varjossa."

  

  

Lukuhaasteissa: Lukutoukat ja kirjanörtit -ryhmän kimppalukuteos

  

Carlos Ruiz Zafónin kehuttu Tuulen varjo oli Lukutoukat ja kirjanörtit Facebook ryhmän heinäkuun kimppalukuteoksena. Alkuperäinen postauspäivä teoksesta oli 31.7., mutta Klassikkohaasteen postaus osui samalle päivälle. Niinpä postaan teoksesta vasta tänään. Tällä kimppalukierroksella oli mukana mm. Hande. Oli huvittavaa huomata, että tässä kimppalukuteoksessa, niin kuin Margaret Atwoodin Oryx ja Crakessakin, mainittiin jouhipaita!

  

Selasin sivuja ja tunsin sen maagisen lupauksen tuoksun, joka uusista kirjoista aina huokuu. (s. 646)

  

Olen kuullut vuosien varrella paljon ylistäviä arvioita teoksesta. En kuitenkaan antanut niiden nostaa odotuksiani liian korkealle, vaan yritin tarttua teokseen mahdollisimman avoimin mielin. Jokin kuitenkin tökki koko lukuprosessin ajan, enkä kokenut, että olen käyttänyt aikana hyvin lukemallatätä teosta. Olin siis luettuani teokseni hyvin pettynyt, enkä ymmärrä teoksesta pitäneiden arvioita lukiessani, mikä minun lukukokemuksessani meni pieleen. Yhtenä syynä oli Tuulen varjon paikoittainen ennalta-arvattavuus, sillä jopa muutamasta, pitkään varjellusta juonenkäänteestä oli minulla aavistus jo varhaisessa vaiheessa teosta. 

  

Sen lisäksi kerronta oli suurimman osan teoksesta haahuilevaa ja tasapaksua, muutamien kauniiden lauseiden noustessa pinnalle. Hahmot olivat liian samalaisia keskenään, enkä muodostanut tunnesiteitä, joten hahmoihin kohdistuvat tapahtumat eivät herättäneet tunteita suuntaan tai toiseen. No, ehkä Fumero kuitenkin onnistui luomaan häivähdyksen inhoa. Ruiz Zafón turvautui myös samoihin tehokeinoihin liian usein, kuten kursiivilla kirjoitettuihin kymmenien sivujen mittaisiin muisteluihin, joita oli raskasta lukea. 

  

Tässä paikassa kirjat, joita kukaan ei enää muista, kirjat jotka ovat kadonneet ajan virtaan, elävät ikuisesti ja odottavat vain pääsevänsä jonain päivänä uuden lukija, uuden sielun käsiin. -- Jokaisen kirjan kannen takana avautui ääretön maailmankaikkeus, joka vain odotti tutkimusmatkailijaansa. (s. 11-12)

   

Tuulen varjo aloittaa Unohdettujen kirjojen hautausmaa-sarjan, jonka neljäs teos Henkien labyrintti ilmestyy nyt elokuussa. Sarjan ensimmäinen teos kattaa ajanjakson 1945-1966. Kirja alkaa, kun kymmenvuotias Daniel pääsee isänsä mukana Unohdettujen kirjojen haustausmaalle ja valitsee sieltä omaksi teoksekseen Julián Caraxin Tuulen varjon. Teoksessa onkin mise en abyme -rakenne, eli teos teoksessa. Daniel lukee Tuulen varjoa ja pian hänen elämässään on samanlainen rakenne kuin kirjassa.  

    

Sivujen myötä kertomuksen rakenne alkoi muistuttaa venäläistä puunukkea, joka kantaa sisällään lukemattomia miniatyyrikokoisia kopioita itsestään. (s. 13)

   

Teoksen aikana Daniel yrittää ratkaista arvoituksen nimeltä Julián Carax. Hän selvittää tämän henkilöhistorian lapsuudesta alkaen ja kohtaa matkalla monenlaisia ihmisiä, joihin Carax on tavalla tai toisella jättänyt merkkinsä. danielin valoon nostamat salaisuudet osoittautuvat vaarallisiksi hänelle itselleenkin, sillä joku seuraa hänen jokaista askeltaan.

Nautin kuitenkin Ruiz Zafónin miljöön kuvauksesta, kuinka rakennusten yksityiskohdat, puistot ja pilvet järjestäytyvät Barcelonassa, joka maalautui minun silmieni eteen Euroopan isojen kaupunkien (mm. Praha, Dresden, Krakova) mallin mukaan, joissa olen vuoden 2011 road tripillä käynyt. Ruiz Zafónin kuvailu ei kuitenkaan auttanut luomaan eheää kokonaiskuvaa kaupungista monine nimettyine katuineen ja rakennuksineen, joista suurin osa lienee oikeastikin olemassa, vaan kuvittelin kaupungin mielessäni sumuisena sokkelona, josta vain pieni osa on kerrallaan nähtävissä.

  

Naisen heikko asema, naiseksi pukeutuvan miehen kohtalo ja aikalaisten homofobia herättelivät, vaikka asioiden käsittely ei jokaisessa tapauksessa ollutkaan kaikkein miellyttävin. Teos on luokiteltu maagisesi realismiksi, mutta minulle teos oli vain hyvin realistinen ilman häivähdystäkään fantasiasta. Jäin myös miettimään parin yksityiskohdan sopivuutta ajankuvaansa, esimerkiksi lasten kuvalliset lakanat ja kaksiteholinssit. Käännös on pääosin sujuva, eikä lukiessa herännyt ajatusta, kuinka jokin kohta tai sanonta on kuulunut alkuperäiskielisessä versiossa. 

  

Ajattelin tarttua hyvään kirjaan ja piiloutua maailmalta. (s. 301)

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

...olin varma, että tuo kirja oli odottanut minua siellä vuosikausia, luultavasti jo ennen kuin olin syntynytkään.

  

Kirjakauppias johdattaa aamuyön hämärissä kymmenvuotiaan poikansa Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, kohtalokkain seurauksin. Mystinen pyhäkkö Barcelonan vanhan kaupungin sydämessä muuttaa Danielin loppuelämän. 

Vanhan paperin, pölyn ja magian keskeltä pojan käsiin etsiytyy Tuulen varjo, jonka kadonnutta kirjoittajaa Julián Caraxia hän alkaa pakkomielteisesti etsiä. Yli vuosikymmenen ajan Daniel seuraa kirjailijan jälkiä läpi rakkauden, väkivallan, ystävyyden ja petoksen labyrintin. Kunnes Caraxin salaperäinen tarina alkaa pelottavasti toistua hänen omassa elämässään...

  

Kiehtova kirjojen ystävän trilleri on lähes kaikkea mitä kirjalta voi odottaa: jännäri, rakkausromaani, kauhutarina.

  

"Tämän miehen kertojalahjat ovat ylivertaiset."

- El Mundo

"Jos lukisin vain yhden kirjan vuodessa, lukisin tämän."

- Turun Sanomat

"Espanjalaisen Carlos Ruiz Zafónin esikoisromaani on niitä kirjoja, jotka voisivat muuttaa lukijankin elämän, jos sille antaa mahdollisuuden. Se on iätön rakkaudentunnustus kirjoille ja kirjoittamiselle ja samalla mukaansatempaava salapoliisiromaani."

- Trendi

  

Suomentanut: Tarja Härkönen, 646 sivua, Loisto-pokkari 2009 (11. painos, 1. painos Otava 2004)

   

Alkuperäinen nimi: La Sombra del Viento (2001)

     

Sarjassa ilmestyneet:

• Tuulen varjo
• Enkelipeli
• Taivasten vanki
• Henkien labyrintti

  

Tuulen varjo on luettu myös täällä: Kirjaneidon tornihuone, Oksan hyllyltä, Pieni kirjasto, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Kirjoihin kadonnut, Mari A:n kirjablogi, Kirja vieköön!

  

Samankaltaisia teoksia: Hanna Kauppinen: Kirja jota kukaan ei koskaan lukenut, Walter Moers: Uinuvien kirjojen kaupunki, Uinuvien kirjojen labyrintti, Anne Leinonen: Kirjanoita, Michael Ende: Tarina vailla loppua, Markus Zusak: Kirjavaras, Marcello Simoni: Kirjottujen kirjojen kauppias, Mikkel Birkegaard: Libri di Lucan arvoitus, Gustave Flaubert: Bibliomania, Arturo Perez-Reverte: Yhdeksäs portti, Elizabeth Kostova: Historiantutkija

Margaret Atwood: Oryx ja Crake (MaddAddam #1)

"SUKUPUUTIO, valvojana isoveli MaddAddam, 

Aatami nimesi elävät olennot, MaddAddam nimeää kuolleet."

  

   

Lukuhaasteissa: Lukutoukat ja kirjanörtit -ryhmän kesäkuun kimppaluku

Kimppalukupostauksia muissa blogeissa: Dysphoria, Pauline von Dahl

  

Kun huhti-toukokuussa mietin kesän lukupinoa, huomasin pokkarihyllyssäni pari vähän pidempää, kauan lukemista odottanutta teosta. Ehdotin kirjabloggaajatutuilleni, olisiko heillä innostusta lähteä mukaan kimppalukuun, että lukisimme kesän lomakuukausien aikana kolme kirjaa. Kesäkuun teokseksi valikoitui Margaret Atwoodin Oryx ja Crake (487 sivua). heinäkuun teoksena on Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo (647 sivua) ja elokuussa Kathryn Stockettin Piiat (611 sivua). 

 

Ne rakennukset, jotka eivät ole palaneet tai räjähtäneet, ovat yhä paikoillaan, mutta kasvikunta työntyy pontevasti joka halkeamaan. Ajan mittaan se rapauttaa asfaltin [--] villiviinin tapaista köynnöstä kasvaa kaikkialla, kiertyy ikkunalaudoille, kiipeää rikkinäisistä ikkunoista sisään, ristikoita ja kaiteita pitkin ylöspäin. Pian tämä alue on tiheää viidakkoa. (s. 292)

  

Luin keväällä ensimmäisen Atwoodini, Orjattaresi ja pidin siitä paljon, vaikka sen teemat ovatkin aika hurjat. Oryx ja Crake ei tavoittanut aivan samaa vaikuttavuuden astetta, mutta nautin suuresti teoksen melankolisesta miljöönkuvauksesta. Jostain syystä inhimillisen kädenjäljen rapistuminen on minusta ollut aina kiehtovaa ja Atwoodin sanankäyttö on oivallista, joskin suomennoksessa oli muutamia outoja käännösvalintoja ja pari kielikukkastakin. Suosittelen siis tämänkin teoksen kohdalla tarttumaan mahdollisuuksien mukaan englanninkieliseen versioon, sillä sen kieli lienee vieläkin tunsaampaa. 

  

"Ei sitä koskaan tiedä."
"Niin mitä?"
"Mitä on todellisuus." (s. 113)

  

Atwoodin teoksilla on vahvasti yhteiskunnallinen sanoma, hän haastaa lukijan ajattelemaan niin naisen asemaa kuin geenimanipulaation vaaroja. Esimerkiksi takakansitekstissäkin mainitut gemakot ovat geenimanipuloituja sikoja, sus multiorganifer. Gemakot kasvattavat useita elimiä ihmisen omista geeneistä, eivätkä ne aiheta hylkimisrekatiota. On halvempaa kasvattaa yksittäisiä elimiä kuin kloonata kokonainen ihminen varaosiksi. (Vrt. Kazuo Ishiguron Ole luonani aina)

   

Ihmiskunta on kuin eräänlainen hirviö. [--] Kuin jättiläisetana, joka armotta popsii kaikki planeetan muut eliölajit kitaansa (s. 319-320)

  

Teoksessa esiintyy myös lukuisasti muita kasvi- ja eläinlajeja, joiden geenejä on risteytetty keskenään. Aluksi geenimanipulaatio on toiminut ihmiskunnan ja maailman hyväsi, esimerkiksi ilmastonmuutoksen aiheuttamien ongelmien ratkaisemiseksi, mutta pian uusia lajeja luodaan tuoton maksimoimiseksi ja ihan viihteenä, koska siinä saa tuntea itsensä Jumalaksi. 

   

Miksi hänestä tuntui, että nyt oli astuttu rajan yli, otettu peruuttamaton askel? Kuinka paljon oli liikaa, kuinka pitkälle pitää mennä että ollaan liian pitkällä? (s. 272)

    

Teoksen näkökulmahenkilö ei ole nimestään huolimatta Oryx tai Crake, vaikka molemmat ovatkin merkittäviä juonen kannalta, vaan Jimmy tai Lumimies, riippuen puhutaanko saman miehen menneisyydessä, kun kaikki oli vielä näennäisen hyvin vai nykyhetkestä, kun lähes kaikki on tuhoutunut. Kuinka Craken ja Oryxin liittyvät kaikkeen ja heidän nimiensä merkitys paljastuu takaumissa. Samoin selviää mikä johti maailman tnykytilaan. Jimmy on modernin yhteiskunnan haaksirikkoinen arvaamattoman tulevaisuuden rannalla - menneisyyden juoksuhiekkaan juuttunut erakko, jonka ote todellisuudesta lipsuu. 

  

Hän tunsi itsensä yhä enemmän luolaihmiseksi. (s. 265-266)

  

Atwoodin kieli on hieman ronskimpaa tässä kuin, mihin totuin Orjattaresi kanssa. Löytyy niin tupsuja ja killuttimia, vompatin persettä ja pornoa. Käytän itse hyvin hillittyä kieltä ja vaikka tällainen karkea kieli pistääkin silmään lukiessa, sopii se hyvin Jimmyn hahmolle. Jimmy on yksinäisyydessään ja rikkaassa kielen käytössään hieman verrattavissa Andy Weirin Yksin Marsissa päähenkilöön. Atwoodin luomista hahmoista on vaikea pitää, mikä lienee tarkoituksellista. MaddAddam-trilogian ensimmäinen osa päättyy vailla alustusta jatkolle, mutta minulla on jo seuraava osa, Herran Tarhurit hyllyssä. Ihan heti en kuitenkaan taida jaksaa tarttua siihen, sen verran tuhti ja selittelemätön paketti tämä ensimmäinen osa oli.

  

Kun etanat alkavat puhua, aikaa ei ole hukattavaksi. (s. 433)

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Booker-palkitun tarinankertojan huikea kannanotto geeniteknologian vaaroista. Kaksituhatluvun utopia siitä, mitä voi tapahtua, jos kehitys riistäytyy hallinnastamme.

Kauan sitten Lumimiehen nimi oli Jimmy ja hän kuului ystävänsä Craken kanssa hyväosaiseen eliittiin, joka asui biotekniikan suuryhtiöiden rakennuttamissa eristetyissä Piireissä. Muualla, ilmastonmuutosten, epidemioiden ja eriarvoisuuden riuduttamilla rahvaanmailla, elämä oli kaoottista. Tässä geeniteknologian hallitsemassa maailmassa keinoruoat, uudet eläinristeymät ja ihmisten varaosia kasvattavat gemakot olivat arkipäivää, eikä toisinajattelijoita hyväksytty. Kiehtovalla mutta vaarallisella tavalla Crakella oli edessään huikea ura geeniteknologian nerona. Hänen suunnitelmansa uudesta uljaasta maailmasta kietoutuivat niin Jimmy kuin salaperäinen Oryx, molempien miesten rakastettu. Sitten jokin meni pahasti vikaan – ja Lumimies on ainoa joka tietää mikä. 

   

Suomentanut: Kristiina Drews, 487 sivua, Loisto-pokkari 2004 (3. painos, 1. painos Otava 2003)

  

Alkuperäinen nimi: Oryx and Crake (2003)

  

Luettu  myös täällä: Taikakirjaimet, Notko, se lukeva peikko, Opus eka, Kuutar lukee, Kirjavarkaan tunnustuksia, Rakkaudesta kirjoihin

  
Sarjassa ilmestynyt:

• Oryx ja Crake (2003)
• Herran tahurit (2010)
• Uusi maa (2015)

  

Samantyylisiä kirjoja: Colin Thompson: Uusi Eeden, Aldous Huxley: Uljas uusi maailma, Bernard Beckett: Genesis, Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Klassikkohaaste osa 4 | C.S. Lewis: Velho ja leijona

"Olipa kerran neljä lasta, joiden nimet olivat Peter, Susan, Edmund ja Lucy. 

Tämä on kertomus siitä, mitä heille tapahtui, kun heidät oli

sodan aikana lähetetty pois Lontoosta pommitusten takia."

  

    

Tammikuun lukupiirikirja

Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien klassikkohaaste 4, Helmet 2017: 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään, Uudellen luettua, Ajattomia satuja ja tarinoita, Adventures in Down Under and Beyond -Australia lukuhaaste: 35. Kirja, josta on tehty elokuva tai tv-sarja

   

Olen lukenut C.S. Lewisin Narnian tarinoiden ensimmäisen teoksen, Velho ja leijona kerran aikaisemminkin, 1990-luvulla ollessani ala-asteen 3.-4. luokalla, eli aika kauan sitten ja lukukokemus on varsin haalistunut. Muistan vain, että lukemani painos oli punainen kovakantinen versio ja siinä oli kuvitusta. Kuvitusta löytyy tästä pokkariversiostakin, mutta sijoitettuna jokaisen luvun alkuun. Tarina toki on tuttu mm. teoksen pohjalta tehdyn filmatisoinnin ansiosta. 

  

Olen halunnut jo pitkään lukea tämän uudelleen, joten tuntui luontevalta ottaa klassikkohaasteteoksekseni, kun alkuperäinen teosvalintani, James Herriotin Kaikenkarvaiset ystäväni ei tälläkään lukuyrityksellä käynnistynyt. En ole kuitenkaan luopunut vielä toivosta tuon klassikon suhteen, ehkä haasteen seuraava kierros ja kesän helteet on parempi ajakohta teokselle.

  

Tarkoitukseni on tutustua sarjan muihinkin osiin (ehkä jo tänä vuonna), sillä en ole niitä vielä lukenut. Teosten lukemisjärjestyksestä on olemassa kaksi koulukuntaa: toisen mukaan teokset luetaan ilmestymisjärjestyksessä, toinen kannattaa tapahtumien kronologista järjestystä, joka on Lewisin itsensä mukaan virallinen tapa. Sarjan kuvittamaton yhteispainos löytyy omasta hyllystäni, mutta se oli hieman painava ja Velho ja leijona on vain 93 sivun mittainen osuus tuosta tiiliskivestä. Niinpä lainasin teoksen yksittäisenä pokkarina lähikirjastosta ranteiden säästämiseksi.

Lewisin kerrotaan saaneen innostuksen teoksen kirjoittamiseen, kun toisen maailman sodan aikana hänen luokseen saapui joukko lapsia evakkoon. (Toisen maailmansodan mainitseminen teoksessa oli niitä yksityiskohtia, jotka minulta olivat jo unohtuneet.) Lewis oli J.R.R. Tolkienin ystävä ja he kuuluivat samaan kirjailijapiiriin. Tolkien ei pitänyt Lewisin teoksesta ja aluksi se ei myynyt kovin hyvin. Kaksikymmentä vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen se kuitenkin valittiin Times -lehden äänestyksessä toiseksi suurimmaksi kirjasuosikiksi Roald Dahlin Jali ja suklaatehdas -teoksen jälkeen. (Lähde: Wikipedia)

Narnian tarinat: Velho ja leijona (2005) 

Tuskin on montaa sellaista lukijaa, joka ei tiedä edes pääpiirteittäin mistä Narniassa on kyse. Tämä ensimmäinen osa esittelee maagisen maailman nimeltään Narnia. Sisarukset Peter, Susan, Edmund ja Lucy ovat Lontoon pommitusten takia muuttaneen erikoisen professorin luokse maaseudulle. Professorin talo on vanha ja suuri, ja kun lapset eräänä sateisena päivänä tutkivat sen lukuisia käytäviä ja huoneita he löytävät erikoisen vaatekaapin muutoin tyhjästä huoneesta. Tuo kaappi on portti toiseen maailmaan.

  

Lucy on ensimmäinen, joka sattumalta löytää tuon maagisen reitin Narniaan, lasten leikkiessä piilosia. Kun hän kertoo löydöstään, kukaan hänen sisaruksistaan ei usko pienen tytön puheita, vaan he pitävät niitä pelkkänä mielikuvituksen tuotteena. Myöhemmin Edmund seuraa Lucya kaappiin tytön tietämättä ja tapaa tarinan ilkeän Valkean Velhon, jonka takia Narniassa vallitsee ainainen talvi. Velho lumoaa Edmundin ja pyytää tätä tuomaan loputkin sisarukset hänen "vieraikseen". On nimittäin olemassa ennustus neljästä ilmislapsesta, jotka saapuessaan päättävät Velhon valtakauden, eikä Velho voi sallia sen toteutuvan.

  

"Mutta oletteko tosiaan sitä mieltä, herra professori", Peter sanoi, "että voisi olla olemassa toisia maailmoita - kaikkialla, aivan nurkan takana?" (s. 66)

  

Kun nuo kaksi Aatamin poikaa ja kaksi Eevan tytärtä lopulta saapuvat Narniaan, Edmund ei onnistukaan houkuttelemaan muita mukaansa. Hän kuitenkin kuulee kilteiltä Narnian asukkailta tietoja, joita arvelee velhon pitävän arvokkaina ja onnistuu muiden huomaamatta livistämään velhon linnaan. Veljensä petturuudesta typertyneet lapset lähtevät pakoon, ennen kuin Velhon kätyrit saapuvat ottamaan heidät kiinni. Matkalla tavataan mm. Joulupukki ja majesteettinen Aslan, leijona, jota voisi kutsua tarinan Dumbledoreksi, sillä se on ainoa, jota Velho pelkää koko maailmassa. 

  

Velho ja leijona on klassinen tarina hyvän ja pahan taistelusta: Aslanin armeija kohtaa lopulta Velhon joukot taistelukentällä. Mutta kuinka päihittää tuo kylmä, sydämetön Lilithin perillinen, joka pystyy muuttamaan vihollisensa kiveksi? Teos on täynnä kristillistä allegoriaa, mutta minua se ei juurikaan haitannut. Lisäksi Lewisin luomassa fantasiamaailmassa asustaa monenlaisia kreikkalaisen mytologian olentoja, kuten fauneja, kentaureja ja minotauroksia.

  

Enpäs muistanutkaan, kuinka inhottava hahmo Edmund on. "Et ajatellut yhtään mitään", Peter sanoi, "siinäpä se. Olet aina kiusannut pienempiäsi. Johan se nähtiin koulussa." (s. 61) Hän kasvaa kuitenkin tarinan aikana enemmän kuin sisaruksensa. Harmillisesti teoksen naiskuva on. kirjoitusajankohdan vuoksi hieman tyypillinen: kun tytöt kattavat pöydän, Peter menee kalastamaan herra Majavan kanssa ja kun on aika taistella, tytöt eivät siihen saamistaan aseista huolimatta saa osallistua.

"Miksi en, sir?" Lucy kysyi. "Minusta tuntuu - en tiedä - mutta minusa tuntuu että pystyisin." 

"Siitä ei ole kysymys", sanoi joulupukki. "Mutta taisteleminen on rumaa naisten työksi." (s. 139). 

Narnia on maailmana kiehtova. Se herättää halun kurkistaa jokaiseen vanhaan vaatekaappiin, jos sieltä vaikka sattuisi löytymään reitti toiseen maailmaan. Teos sopii parhaiten n. 7-10 vuotiaille lapsille (varsinkin ääneen luettuna), sillä he eivät takerru teoksen kristillisyyteen, vaan keskittyvät jännittäviin tapahtumiin, kuten uuden talon tutkimiseen, Edmundin petokseen ja lopun taisteluun. Odotan kovasti sarjan muiden osien lukemista, sillä niistä minulla ei ole minkäänlaista käsitystä.

Tietenkin te pääsette takaisin Narniaan jonakin päivänä. -- Mutta älkää yrittäkö käyttää samaa tietä kahdesti. Toden totta, älkää ensinnäkään yrittäkö päästä sinne. Joudutte sinne silloin, kun ette sitä odota. (s. 237- 238)

   

Naureskelin lukiessani, kun Lucy menee kaappiin: "Hän jätti tietenkin oven auki, koska tiesi, että on tavattoman typerää sulkeutua vaatekaappiin." (s. 13) Olen nimittän suunnilleen niihin aikoihin kuin luin kirjan ensimmäisen kerran tehnyt juuri tuon: siis mennyt kaappiin ja sulkenut oven. Ja jäänyt sinne jumiin. Kaiken lisäksi sain idean päähäni, kun vain pari kuukautta kuukautta nuorempi pikkuserkkuni oli kyläilemässä.

  

Menimme molemmat yhtä aikaa vierekkäisiin komeroihin, tyhjennettyämme molemmista ensin alimman hyllyn - tilaa ei siis ollut paljoa, mutta lapsen mentävä kolo kuitenkin. Minulla ei tosiaankaan tullut mieleen, että olisimme menneet vuorotellen komeroon ja kokeilleet ensin, saako ovea auki sisältä ja toinen jää ulkopuolelle auttamaan. Olikin sitten odotettava aika kauan, että äitini tuli navettatöistään ja kuuli huutomme ja tömistyksemme ja vapautti meidät omasta ansastamme. Opinpahan ainakin, ettei sellaiseen kaappiin kannata mennä, jota ei saa auki sisäpuolelta. Komeroiden ovissa ovissa oli tällaiset lukot.
     

• Klassikkohaaste osa 1: William Golding: Kärpästen herra
• Klassikkohaaste osa 2: L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
• Klassikkohaaste osa 3: George Orwell: Vuonna 1984

     

Arvosana:

 
     

Takakannesta:

C.S. Lewisin (1898-1963) kirjoittama Narnia-sarja on englantilaisen lantenkirjallisuuden klassikkoja. sarja seitsemän kirjaa kertovat Narniasta, mielikuvitusmaasta, jonka olemassaolosta vain harvat tietävät. ja tähän ihmeelliseen, uskomattomaan maahan pääsevät vain lapset.

   

Suomentanut: Kyllikki Hämäläinen, 238 sivua, Loisto 2009 (1. painos 1960, Otava)

    

Alkuperäinen nimi: The Lion, the Witch and the Wardrobe (1950)

    

Kaappiin ovat astuttu myös täällä: Lumiomena, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Kirjanainen, Sivutiellä, Lukemisen kartasto, 

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Velho ja leijona (1950/1960) 
• Prinssi Kaspian (1951/1961) 
• Kaspianin matka maailman ääriin (1952/1963) 
• Hopeinen tuoli (1953/1976) 
• Hevonen ja poika (1954/1977) 
• Taikurin sisarenpoika (1955/1959) 
• Narnian viimeinen taistelu (1956/1979)

Tove Jansson: Vaarallinen juhannus

"Rakas lukija, valmistaudu yllätykseen. Sattumat ovat kummallisia juttuja."

  

  

Juhannus on täydellistä aikaa lukea Muumi-kirjoja. Ne ovat kevyitä, vaikka sisältävätkin usein suuriakin oivalluksia elämästä. Vaarallinen juhannus alkaa niin kuin jokainen aamu Muumilaaksossa. Mamma ja Pappa puuhailevat aamutoimiaan, Muumipeikko on saanut äidiltään kaarnaveneen ja on uittamassa sitä, kunnes taivaalta alkaa yllättäen tupruttaa nokihiutaleita. Ei niin kaukaisessa saaressa oleva tulivuori on herännyt ja uhkaa liata Mamman juuri ripustamat pyykit. Päivä kääntyy iltaa kohden vaaralliseksi, kun maa rakoilee ja vesi alkaa nousta.

 

Onko tämä maailmanloppu? kysyi Pikku Myy uteliaana. (s. 20) 

 

Pian vettä on Muumitalon katon rajaan saakka. Tästä alkaa suuri muumiseikkailu, joka on täynnä pyöriviä lattioita, hattivatin siemeniä, juhannustaikoja ja pilliin puhaltelevia hemuleita. Kun ohitse kelluu outo talo, muuttaa muumiperhe salongin kalusteineen sinne. Muumimamma toivoo, että uudessa kodissa kaikki kääntyisi pian entisenlaiseksi.

(Rakas lukija, Muumimamma erehtyi täydellisesti. Mikään ei muuttunut entisenlaiseksi, sillä tämä talo, johon he olivat tulleet, ei ollut suinkaan tavallinen koti, eikä se perhe, joka siinä oli asunut, ollut totisesti mikään tavallinen perhe. Enempää en kerro.) (s. 34)

En muistanutkaan animaatiosarjan perusteella, että tässä on tulivuori ("tulta syöksevä vuori") ja tsunami ("hyökylaine"). Mumilaakson tarinoissa kirjan tarina on jaettu kolmeen jaksoon, jotka seuraavat aluperäistä versiota varsin uskollisesti.

•  28. Laineilla lipuva teatteri (osa 1)
•  29. Kadonneet lapset (osa 2)
•  30. Jälleen yhdessä (osa 3)

  

Toki muutamia pieniä eroja löytyy. Esimerkiksi animaatiossa ei ole Homssua, Miskaa ja Mymmeliä, vaan näiden rooleja on annettu Nipsulle. Isoin ero lienee Pikku Myyn hahmossa. Kirjassa hän on paljon pienempi kuin animaatiosarjassa. Myyn koosta annetaan mm. seuraavanlaisia viittauksia: hän poraa Muumipapan poralla leivän lävitse, hän viihtyy Mamman lankakorissa ja nukkuu lankakerässä, hän käyttää kampaa tikapuina, hän mahtuu taskuun ja hän jaksaa syödä kokonaista neljä hernettä.

Samaistuin kaikista hahmoista eniten Miskaan, joka valittaa usein isoista jaloistaan. (Minun jalkani ovat n. kokoa 41.) Myöhemmin, kun Niiskuneiti ja Mymmeli tahtovat muuttaa Miskan kampauksen, sillä keskijakaus ei sovi hänelle, tuli mieleeni muutaman vuoden takainen tilanne isosiskoni kanssa, joka sanoi minulle jotain hyvin samansuuntaista.

Myöhemmin illalla pikku Miska kuljeskeli itsekseen veden partaalla. Hän näki kuun nousevan ja aloittavan ikuisen vaelluksensa läpi yön. 

Se on juuri niin kuin minä, aivan yksin ja yhtä pyöreä, ajatteli Miska surumielisenä. 

Hän tunsi itsensä niin hylätyksi ja haikeaksi, että hänen täytyi itkeä pirauttaa. 

- Miksi sinä itket? kysyi Homssu. 

- En tiedä, on niin kaunista, vastasi Miska. 

- Mutta siksihän sitä itketään, että jokin asia on surullinen, väitti Homssu. 

- Niin - kuu, samoi Miska epäröiden ja niisti nenäänsä. Kuu ja yö ja kaiken alakuloisuus... 

- Niin, niin, vastasi Homssu. (s. 43-44)

-Hyvää juhannusta kaikille!-

Arvosana:

 
Suomentanut: Laila Järvinen, 140 sivua, Loisto 2003 (16. painos, 1. suomenkielinen painos 1957)

    

Alkuperäinen nimi: Farlig midsommar (1954)

   

Kirjasta lisää mm. täällä: Risingshadow, Kujerruksia, Jokken kirjanurkka, Lukuisa, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, P.S. Rakastan kirjoja, Kristan kulttuuriblogi, 

 
Muumikirjat:

1. Muumipeikko ja pyrstötähti
2. Taikurinhattu
3. Muumipapan urotyöt
4. Vaarallinen juhannus
5. Taikatalvi
6. Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia
7. Muumipappa ja meri
8. Muumilaakson marraskuu (Luettu lokakuussa 2013)
   

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

"Sillä kun kaikki oli menetetty, kaikki oli yhä jäljellä."

 

 

Sarasvatin hiekkaa oli Finlandia-pankintoehdokkaana ilmestymisvuonnaan 2005 ja se on voittanut mm. Tähtivaeltaja palkinnon 2006. Lukulistallani tämä teos on ollut ilmestymisestään saakka ja se on ensimmäinen Isomäeltä lukemani kirja (vaikka olen joskus nuoruuden huumassani jopa lainannut miehen koko tuotannon), joka on hyvin ekokriittisestä näkökulmasta kirjoitettu. Sarasvatin hiekkaa oli myös Helsingin Sanomien lukijakyselyssä 2000-luvun parhaista kotimaisista romaaneista sijalla 45.

Teemmekö me vakavan virheen, kun ajattelemme kirjaa vain lyhytaikaisena kulutustavarana, kertakäyttöesineenä, joka luetaan kerran ja joka on seuraavana vuonna jo vaipunut pysyvästi unohduksiin. (s. 104)

  

Sarasvatin hiekkaa oli kirjoitettu valmiiksi jo vähän ennen loppuvuoden 2004 suurta tsunamia, joten aihe ei teoksen ilmestyessä olisi voinut olla ajankohtaiseepi. Teos sijoittuu läheiseen tulevaisuuteen, 2020-luvulle. Isomäen teos tarjoaa uhkakuvan siitä, mitä voisi tapahtua, jos globaaliin lämpenemiseen ei reagoida ajoissa ja jos siihen ei ole olemassa pysähdyskeinoja. Kuten olettaa saattaa, teos on hyvin tieteellinen ja Isomäen tapa kirjoittaa käytännössä kaikki tietämys auki teokseen vaikeuttaa paikoin romaani-muotoisen ts. juonivetoisen teoksen lukemista, sillä tämä ei ole tietokirja, vaikka sen sisältämä tiede onkin lähes täysin todenmukaista. Teoksen lopussa Isomäki kertoo vielä mikä oli totta ja mikä keksittyä.

Sarasvatin hiekkaa on hyvin Hollywood-tyylinen, käytännössä valmis käsikirjoitus elokuvalle. Aku Louhimiehen ohjaamasta elokuvasovituksesta ei muuten ole puhuttu pariin vuoteen, mutta jos projekti mahdollistuu uskoisin teoksen toimivan paremmin valkokankaalla kuin tekstinä, vrt. esim. The Day After Tomorrow. Olisi ihan vertailun vuoksi hauskaa tutustua myös teoksesta tehtyyn sarjakuvasovitukseen. Sarasvati on muuten joen lisäksi myös kirjallisuuden ja oppimisen jumalatar (joka esiintyy yleensä valkoisen joutsenen kanssa) - aika osuva monelle suomalaiselle kirjallisuuden opiskelijalle esimerkiksi! Teoksessa myytit ja tiede kohtaavat jännittävällä tavalla.
    

- Intialainen Atlantis kyllä, sanoi Amrita. - Mutta ehkä myös... jotakin muuta. Sillä minä luulen, että tämä on myös se Atlantis, josta teidän Platoninne puhui. (s. 71)

 
Vuoteen 2001 sijoittuva prologin jälkeen teos on jaettu kolmeen osaan: Vettä ja hiekkaa, Hiekkaa ja jäätä, Jäätä ja vettä. Epilogi ajoittuu vuoteen 2026. Pääteemoina ovat syklisyys, fraktaalikuvioiden toistuvuus luonnossa sekä kuinka hiekka peittää alleen menneisyyden ja kadonneiden korkeakulttuurien kehittyneen teknologian. Kerronta etenee useamman henkilön näkulmasta.
 
Keskeisimpiä hahmoja ovat venäläinen Sergei Savelnikov, merentutkija ja sukellusvene Lomonosovin kapteeni, suomalainen jäätikkötutkija Kari Alanen, intialainen meriarkeologi Amrita Desai sekä filippiinien kiinalainen mannerjäätikkötutkija Susan Cheng. Jännitystä kehitellään pitkään, kunnes jossain puolivälissä kirjaa alkaa tapahtua enemmän. Silti missään vaiheessa ei tullut mieleeni, että olisin jättänyt lukemisen kesken, jokin kirjassa piti kiinni imussaan. Kenties se sama, joka kiehtoo dystopiossa, tietty uhkan ilmapiiri.
 
Suosittelen kyllä lukemaan tämän kirjan, jos se kiinnostaa yhtään, eikä sitä ole tullut luettua aikaisemmin. Ihan kaikki ei toimi, mutta jos pystyy katsomaan sormien läpi pieniä kerronnallisia tekniikoita, hollywoodismia ja yli-informatiivisuutta, on tämän teoksen kanssa luvassa varsin viihdyttäviä hetkiä.

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Sarasvatin hiekkaa on ekologinen jännitysromaani, jonka  lähtökohta on tosi: Intian länsirannikon merialueiden pohjalta löydettiin vuonna 2001 meren pinnan nousun hukuttamien suurien kaupunkien raunioita.

  

Intialainen meriarkeologi Amrita desai tutkii meren pohjalta löytynyttä rauniokaupunkia. Mikä pysäytti elämän kaupungeissa siihen paikkaan? Desai tarvitsee tutkimuksiinsa erikoissukellusveneen, ja työtoveriksi ilmaantuu venäläinen Sergei Savelnikov. 

 

Samaan aikaan Grönlannin mannerjäätiköllä alkaa tapahtua odottamattomia asioita. Suomalainen jäätikkötutkija Kari Alanen havaitsee tekijään, joka yhdistää Cambaynlahden rauniot, Grönlannin mannerjäätiköt ja Bahamansaarten mystiset kivenlohkareet toisiinsa yllättävällä tavalla. 

 

Pienistä puroista syntyy suuri virta ja pian ihmiskunnan tulevaisuus on vaakalaudalla. Mutta onko tutkijoilla tarpeeksi aikaa? Entä pystyvätkö vallankäyttäjät tekemään kyllin nopeasti oikeita päätöksiä - ja riittävätkö nekään enää?

  
320  sivua, Loisto 2006 (6. painos, pokkarilaitos, 1. painos 2005 Tammi)

  

Kirjaa on luettu mm. täällä: Risingshadow, Kiiltomato, Lukeminen.fi, Morren maailma, Jokken kirjanurkka

Samantyylisiä kirjoja: Douglas Preston: Isku, Steve Alten: Mayojen teistamentti, Tom Knox: Pahan koodi