Agustina Batzterrica: Rotukarja

"Ihminen on kaiken pahan alku ja juuri.

Teemme lopun itsestämme, olemme virus. 

  

Olemme kaikkein pahin vitsaus, tuhoamme planeettamme

ja himoitsemme toisiamme."

    

     

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Kirjankansibingo: Kotieläin

      

Agustina Bazterrican ajatuksia herättävä dystopia Rotukarja on varmasti ensimmäinen argentiinalainen teos, jonka olen lukenut. Ja huh, kuinka hieno teos tämä olikaan. Se kertoo paitsi yhteiskunnasta, jossa ihminen joko syö tai tulee syödyksi, siitä, kuinka vähän aikaa muutokseen tottuminen kesti, se paljastaa omankin aikamme lihateollisuuden kiemuroita ja näyttää, kuinka tärkeitä sanat ovat: ne voivat rakentaa, muokata ja tuhota maailmoja. 

   

Hän yritti vihata ihmiskuntaa, koska se on niin hento ja hauras, mutta siitä ei tullut mitään, koska kaikkien vihaaminen on sama kuin ei vihaisi ketään. (s. 89-90)

  

Eläimet saavat oudon viruksen, joka voi tappaa raapaisun kautta tai syömällä niiden lihaa. Niinpä niistä hankkiudutaan eroon, olivatpa nämä lemmikkejä tai talouseläimiä. Lintuja pelkäävät ihmiset kantavat sateenvarjoa aina ollessaan ulkona. Lihanhimoiset ihmiset alkavat tappamaan siirtolaisia ja kodittomia, kunnes ihmissyönnistä tehdään laillista. Erikoislihaksi kutsuttu pala homo sapiensia auttaa etäännyttämään faktan, että kyse kannibalismista, koska sehän olisi kauhistuttavaa. Ainoa ero on, ettei lihaksi kasvatettu yksilö puhu, sillä sen äänijänteet on poistettu. 

  

Kukaan ei saa kutsua teurastettavia ihmisiksi, koska silloin ne voisi nähdä yksilöinä, sen sijaan ne ovat tuote, lihaa ja ravintoa. (s. 16)

    

Päähenkilö, Marcos Tejo, oli töissä ennen siirtymäaikaa lihanpakkaamolla ja hän on siellä edelleen, vaikka teuraaksi ei menekään enää sikoja, nautoja ja hevosia, vaan ihmisiä. Aivan kuten ns. susilapset, jotka ovat kasvaneet ilman ihmiskontakteja, ovat rotukarjaksikin kutsutut ihmiset eläimen kaltaisia. Ne on vieroitettu emoistaan pieninä ja ne elävät erillään toisistaan, ja koska niiden kyky tuottaa ääniä on poistettu, ne voi kommunikoida keskenään tai kasvattamon ja teurastamon henkilökunnan kanssa. Joskin välillä Tejo on näkevinään päiksi kutsuttujen syötävien ihmisten katseessa ymmärrystä tai jopa älykkyyttä.

  

- Ihan kuin siinä kielletyssä leffassa, jonka lopussa ihmiset syövät tietämättä toisiaan. 

- Mikä leffa se on? 

- "Maailma vuonna jotain" tai vastaavaa. 

- Siinä syödään vihreitä keksejä, jotka on valmistettu jauhetuista ihmisistä. (s. 181)

  

Sanat ovat Tejolle tärkeitä. Hän analysoi jokaisen tapaamansa ihmisen sanoja, mitä ja miten näiden huulten väleistä tipahtelee, kuinka toisilla sanoilla pystyy hämärtämään maailman ja toiset ovat kuin nurkkaan kasautuneita, mätäneviä lehtiä. Hän ei usko, että eläimiin tarttunut virus on totta, vaan että se on kansainvälinen huijaus, jolla pyritään saadaan kuriin niin liikakansoittuminen, köyhyys,  työttämyys ja nälänhätä. Kasvisruokavaliosta on tehty mediassa oudoksuttavaa, puhutaan veganoideista, ja kuinka kasvisproteiini ei sisältäisi kaikkia välttämättömiä aminohappoja. 

   

Arvostettu eläintieteilijä oli kuollut sopivasti onnettomuudessa väitettyään eräässä arteikkelissaan, että virus oli lehitetty tarkoituksella. Hän uskoo, että kyseessä on lavastus, jonka tarkoituksena on karsia turhan suureksi paisunutta väkilukua. (s. 15)

   

Tejo ei itse syö lihaa ollenkaan. Hän on menettänyt vähän aikaisemmin lapsensa, jonka syntyminen oli ihme. Raskaus vaati lukuisia kalliita hoitoja onnistuakseen. Hänen vaimonsa särkyi sisäisesti kuoleman takia. Lisäksi Tejon Alzheimeria sairastava isä on vanhainkodissa. Tämä on ainoa syy, miksi mies on edelleen töissä lihanpakkaamolla - maksaakseen hoidon kustannukset. Hän kaipaa koiriaan, jotka joutui lopettamaan, jotta ne eivät joutuisi kärsimään hidasta kuolemaa tai kidutusta. Koti on vain talo, jossa nukutaan ja syödään, "särkyneiden sanojen ja seiniin kapseloituneiden hiljaisuuksien tyyssija, jonka murhetta tihkuvaa, pistävää ilmaa oli vaikea hengittää". Kun hän eräänä päivänä saa lahjaksi 20-vuotiaan EPS-naaraan, puhdasta sukupolvea oleva pään, jonka geenejä ei ole muunneltu kasvun nopeuttamiseksi, hänen maailmansa muuttuu. 

   

Hän katsoo naaraan polttoraudalla merkittyä otsaa. Siinä on omistamisen, arvon symboli. (s. 101) 

     

Bazterrican kuvaama maailma haastaa ajattelemaan omaa suhdettamme lihaan ja lihantuotannon eettisyyttä. Hätkähdyttävimpiä ihmisryhmiä ovat uskovaisten joukko, jotka uhraavat oman ruumiinsa ruoaksi toisille, vaikka liha, jolla on nimi on alempiarvoista sekä metsästysseura, missä ihmismetsästys on yksi viihteen muoto muiden joukossa. Kirjailijan kieli on omaa luokkaansa: tarkkaa, harkittua ja paikoin runollistakin. On ilo lukea näin hienoa kieltä, josta saamme kiittää myös kääntäjä Einari Aaltosta, jonka suomentamista teoksista olen aina pitänyt.

  

Taivaalla ei ole tähtiä. Yö on pilvinen. Kiiltomatojakaan ei näy. Aivan kuin koko maailma olisi sammuttanut valot ja mykistynyt. (s. 211)

 

   

Arvosana:

     

Takakannesta:

Armoton dystopia ihmisen kyvystä pettää itseään

  

Äkillinen virus iskee koko eläinkuntaan, ja kaikista elimistä on hankkiuduttava eroon. Vastatakseen ihmisten lihanhimoon ja hillitäkseen väestönkasvua hallitus tekee dramaattisen ratkaisun. Ihmiskunta jaetaan kahtia: niihin, jotka syövät, ja niihin, jotka syödään.

  

Marcos Tejo kouluttaa teurastajia Kriegin lihanpakkaamolla. Eräänä päivänä hän saa lahjaksi rotukarjaksi luokitellun naisen. Pikkuhiljaa ulkoiset ja sisäiset paineet ajavat hänet umpikujaan, ja Tejo tekee epätoivoisen ratkaisun.

    

Suomentanut: Einari Aaltonen, 248 sivua, Like 2019

  

Alkuperäinen nimi: Cadáver exquisito (2017)

      

Kantaa ottavan teoksen ovat lukeneet myös: Helsingin Sanomat (Toni Jerrman), Kirjapöllön huhuiluja, Älä ota sitä niin vakavasti, Sami Eerola ja spektaakkeliyhteiskunta  

   

Samankaltaista luettavaa: JP Koskinen: Kannibaalien keittokirja, Michel Faber: Lihaa ja verta, Margaret Atwood: Orjattaresi, Jan Salminen: Äidinmaa, Naomi Alderman. Voima