Lastenkirjallisuuden ja sanataiteen pop-up –festivaali Kirjalitta 16.-18.10.

   

Kun kuulin uudesta kirjallisuustapahtumasta nimeltään Kirjalitta (lisää tietoa: http://kirjalitta.fi/), lähdin heti suunnittelemaan lasten kuvakirjapostausta julkaistavaksi blogissani festivaalien aikaan. Jotkut saattavat muistaa aikaisemman kuvakirjakoostepostauksen huhtikuulta. Tällä kertaa valitsin temaksi syksyn ja talven. Minulla oli valmiiksi mielessäni vain kolme teosta ja kysyinkin apua lähikirjaston tädiltä, joka vastaa viikottaisista satutunneista. Sain häneltä paljon vinkkejä sopivista kirjoista, joista parhaat esittelen tässä postauksesta. Lopusta löytyy myös lista muista teemaan sopivista kirjoista. 

  

Ensimmäisenä nostan esiin suosikkini tätä varten lukemistani kirjoista, Julia Savchenkon Salaisen sienikirjan. Julian ullakolta löytyy turkoosi matkalaukku täynnä ajan haperruttamia asiakirjoja. Pian selviää, että kyseessä on mytologiseen sienitieteeseen erikoistuneen professori Cornelius Funguksen muistiinpanot joskus vaarallisiltakin tutkimusretkiltä 1900-luvulta aina 1950-luvulle saakka. Fungus esittelee kaikkein harvinaisimpia ja ominaisuuksiltaan joskus yliluonnollisiakin sieniä. Tämän kirjan luettuaan ei voi enää katsoa sieniä samalla tavoin kuin ennen! 

  

Poimin muutaman kiehtovan esimerkin näiden myyttisten sienin joukosta, kuten lillipoliseitikki. Näissä sienissä on kokonainen miniatyyri kaupunki sisällä! Kikatuskuukuset puolestaan kasvavat vain ystävysten salaisissa tapaamispaikoissa. Ne täyttyvät naurusta ja nousevat ilmaan, kuin pienet kuumailmapallot. Pörrövalmuskat ovat  turkin peittämiä sieniä, jotka ovat yksinäisten tai ujojen lasten uskollisia ystäviä. Ne pitävät silittelystä ja harjaamisesta. Monet sienet näyttävät aivan muulta kuin ne oikeasti ovat. Esimerkiksi murikkatatti näyttää aivan kiveltä ja saattaa elää kymmeniä tuhansia vuosia, kun puolestaan kameleonttihiippo on nimensäkin mukaisesti taustaansa mestarillisesti naamioituva sienirypäs. 

  

Savchenkolla ovat sekä sanallinen että kuvallinen ilmaisu upeasti hallussa. Leikkitelevä teksti ja yksityiskohtaiset, lumoavat kuvat saavat aikuisenkin uppoamaan sienten merkilliseen maailmaan. Teos kuuluu samaan kuvitteellisten tietokirjojen ryhmään kuin esimerkiksi Arthur Spiderwickin luonto-opas: Ihmeellinen maailma ympärillämme tai vaikkapa Dragonologia - Suuri lohikäärmekirja. Suosittelen lämpimästi tutustumaan tähän hurmaavaan teokseen. 

  

Karisto 2014, s. 32

  

"Taivaalta alkaa leijailla lumihiutaleita. Pian koko kaupunki peittyy lumeen."

  

Toinen teos on kirjavinkkaus ammattilaiselta. Sain kuulla, että Suvi-Tuuli Junttilan Minne matka lapanen? ei ole löytänyt kirjastossa lukijoita, muun muassa siksi, että sen kuvitustyyli poikkeaa tavanomaisista kuvakirjoista. Minulle teos oli juuri tämän erilaisuutensa vuoksi helmi. Kannustan tutustumaan teokseen pintaa syvemmälle. 

  

Junttila on valokuvannut luomiaan minimaailmoja, joissa seikkailevat eksynyt lapanen ja sen kohtaamat uudet ystävät. Tekstiä teoksessa on hyvin vähän, koko aukeaman kattavat kuvat puhuvat puolestaan ja ne ovat todella nokkelia tunnelmanluojia.
 
Esimerkiksi se hetki, kun lapanen tajuaa olevansa eksynyt, on oikeasti tunteisiin menevää. Pakko myöntää, että lähellä oli, että olisin joutunut pyyhkäisemään kyyneleen silmäkulmasta. 

  

Schildts & Söderstöms 2014, s. 57

  

Tätäkään postausta en voisi kirjoittaa ilman lapsuusnostalgiaa. Pirkko-Liisa Surojeginin Metsähiiren tanssi on itselleni muistorikas teos, sillä siskoni piirsi aikoinaan seinätaulun, johon valitsi kuva-aiheeksi juurikin sen kohtauksen, joka on Surojeginin teoksen nimessäkin. 

  

Metsän eläimet ovat viettäneet koko päivän sieniä keräten. Hiirtä harmittaa, kun se ei voinut osallistua puuhaan. Se jää masentuneena makamaan sammalmättäälle katselemaan putoavia lehtiä. Yksi lehti putoaa melkein hiiren päälle ja se lähtee suutuksissaan jahtamaan tuulen ripottelemaa kiusankappaletta. Vahingossa hiiri alkaa tanssia lehtien kanssa ja sen paha mieli katoaa. Juuri ajoissa, että sekin pääsee syömään lämmintä sienikeittoa. 

  

Toinen Surojegin on äidin yhdessä tyttärensä Noran kanssa tekemä Pikkupöllö, joka ilmestyi ensin Japanissa. Pikkupöllö on varma, että sen tulisi olla jokin muu eläin kuin tavallinen pöllö. Se kokeilee pitkäkorvaisen maapöllön, ruskean karvakynsipöllön ja hyppivän häntäpöllön roolia, kunnes sen äidin lohdulliset sanat: "Mitäpä jos olisit ihan vain pöllö?" saavat sen tajuamaan, kuinka sillä on jo paikkansa maailmassa. 

 

Surojeginin kuvitukset ovat kaikki valmiita ripustettavaksi kehystettyinä seinälle. Pidän hänen tyylistään suuresti, ja toivon teosten löytävän edelleen uusia lukijoita, vaikka niillä alkaa ikää ollakin. Ajattomat tarinat ansaitsevat uusintapainoksia ja ainakin Metsähiiren tanssista sellainen on otettukin vuonna 2010. 

  

Pirkko-Liisa Surojegin: Metsähiiren tanssi, Otava 1990, s. 23

Nora ja Pirkko-Liisa Surojegin: Pikkupöllö,  Minerva 2013, s. 37, japaninkielinen alkuteos Chibi Fukurou no Bouken (2009)

  

M Christina Butlerin ja Tina Macnaughtonin sankarillisen epäitsekkäästä pikkusiilistä kertovia kirjoja on julkaistu jo kymmenen vuotta. Sarjasta löytyy paljon syksyyn ja talveen, erityisesti joulun aikaan sijoittuvia teoksia, tässä esittelyssä niistä kaksi: Siilin talvipäivä ja tänä vuonna ilmestynyt Siilin pelastuspartio. Siili-kirjoissa erityislaatuista on se, että siilin myssy on samettipintainen. En voinut vastustaa kiusausta silittää myssyä jokaisessa kuvassa, sen verran kiva tekstuuri siinä oli. 

  

Siilin talvipäivässä syysmyrsky tuhoaa siilin kodin. Se ehtii kuitenkin nappaamaan myssyn, lapaset ja kaulahuivin ennen kuin tuuli vie nekin ja suuntaa ystävänsä mäyrän luo turvaan. Matkalla siili tapaa muita ystäviään ja naapureitaan ja antaa lämpöiset vaatteensa pois, jotta muilla ei olisi kylmä. Lopussa siilin avuliaisuus palkitaan: ystävät ovat rakentaneet siilille uuden kodin.

  

Siilin pelastuspartiossa siilin koti on kuitenkin hyvin erinäköinen; risukasan sijaan koti on kaiverrettu puunrunkoon ja siilillä on talossaan niin ovi kuin ikkunakin. On satanut paljon lunta, eikä siili pääse ovesta ulos. Niinpä se käyttää ikkunaa ja tupsahtaa korkeaan hankeen. Lapioituaan lumet pois oven edestä, se tajuaa, että ystävällään hiirellä saattaa olla sama tilanne. Monen jännittävän seikkailun kautta hiirenkin kodin ovi saadaan lopulta auki.  

  

Siilin talvipäivä, Karisto 2006, s 25, One Winters Day (2006)

Siilin pelastupartio, Karisto 2015, s. 25, One Snowy Rescue (2015)

  

Lisää luettavaa:

• Julia Donaldson & Axel Scheffler: Olli Oksamies
• Guido van Genechten: Pikku lumiukko
• Kaikkein paras talvipäivä
• Christa Kempter & Frauke Weldin: Herra Jänis ja rouva Karhu kelkkamäessä
• Réka Király & Marika Maijala: Lunta sataa, Lupo
• Tuula Korolainen & Marjo Nygård: Kuono lumessa 
• Birger Koch: Tapu etsii tupaa
• Pauliina Lerche & Meri Mort: Mimmit ja luolan salaisuus
• Tiina Nopola & Mervi Lindman: Siiri ja lumimies
• Kate Westerlund & Eve Tharlet: Suuri Luistelukisa
• Kathryn White & Alison Edgson: Milloin sataa lunta?