Suloinen lastenkirjatrio

"Heinikko oli ylikasvanutta ja omenapuiden ikivanhat oksat muhkuraisia kuin noidan sormet. 

Kaikki näytti unohdetulta, vähän rähjäiseltä ja aavemaiselta."

   

  

Arvostelukappale

Tuutikki Tolosen ihastuttavan Agnes ja varjo ikkunassa -kirjan yllä leijuu haikea tunnelma, sillä sarja päättyy tähän. Olisin mielelläni lukenut vaikka toiset kolme kirjaa näistä hahmoista, mutta ymmärrän, että kirjasarjoja, etenkin lapsille ja nuorille suunnattuja, on nykyään hankalaa saada myydyksi jos ne ovat vähänkään pidempiä. Kakkososan orastavat ihastumisetkaan eivät tässä pääse jatkumaan, kun Alex on koko kesän urheiluleireillä. 

Rauhalan vintti oli täynnä tavaraa: laatikoita, matka-arkkuja, suksia, kelkkoja, vanhoja huonekaluja. Kiinnostavia, outoja, kauan sitten unohtuneita esineitä, joista kaikista Agnes ja Pulla eivät edes tienneet, mihin niitä oli joskus käytetty. (s. 87)

Agnes ja Pulla puolestaan osallistuvat valokuvauskurssille. Agnes näkee ja kuulee toisinaan huvilan kummituksen, jota kiinnostavat niin kamerat kuin samaan aikaan kokoontuvan piirustuskurssin tehtävät. Olipas kiva viimein tietää lisää Hugosta, Agnesin isoisoenosta. 

  

  

"Etkö sinä  muuten halua tutustua heihin?" 

"Ai isän uuteen perheeseen ja perheystäviin? Miksi ihmeessä haluaisin? Minusts he voivat olla keskenään. Sitä paitsi olisi varmasti tosi outoa, jos minä yhtäkkiä ilmestyisin sinne kuin joku haamu isän menneisyydestä ja isän pitäisi selitellä kaikille, kuka minä olen", Agnes puuskahti.

--

"Tiedät ihan hyvin, että minä en halua tavata isän uutta perhettä sen takia, että minusta isällä ei pitäisi olla uutta perhettä. Hänellä oli jo ihan hyvä perhe, mutta sitten hän päättikin yhtäkkiä perustaa uuden. Samalla logiikalla minäkin voin varmaan päättää, että vaikka minulla oli joskus ihan kiva isä, ei ole enää. Sen pituinen se." (s. 82-84)

Agnesin isä yrittää viritellä yhteyksiä tyttäreensä ehdottamalla, että voisi tulla Suomeen uuden vaimonsa Patrician ja heidän vauvansa Klementin kanssa. Agnes ei lämpene ehdotuksille tutustua "Mandariiniin" niin kuin uutta pikkuveljeään kutsuu. Edelleenkään en tykkää tästä pakotetusta suhteiden solmimisesta sukulaisiin. Itsekään en riemusta kiljahdellen ottanut vastaan äidin miesystäviä ollessani 15-vuotias...

Tuntui kuin he olisivat astuneet kokonaan toiseen aikaan kaukana kaupungista ja autoista. Pysähtynyt rauha ympäröi vanhoja, sammaloituneita hautakiviä ja metallisia ristejä. -- Tämä oli ollut yksi hänen lempipaikkojaan, kun he olivat asuneet Helsingissä. (s. 153)

Ripaus yliluonnollista tuo mukavan mausteen muutoin leppoisaan kirjasarjaan.

  

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Palkittu mysteerisarja jatkuu! Alakouluikäisten Agnes-kirjat liikkuvat kutkuttavasti yliluonnollisen ja tavallisen arjen välimaastossa.

  

Agnes ja äiti ovat muuttaneet salaperäiseen huvilaansa, jossa järjestetään kesäleirejä. Yhtäkkiä kuvataideleirin piirustuspinoon ilmestyy töitä, joita kukaan ei tunnista omakseen. Agnesin kameraan tallentuu outo varjo, aivan kuin joku seisoisi tyhjän huoneen ikkunassa. Onko Rauhalan huvilalla lisää salaisuuksia kerrottavanaan?

    

168 sivua, WSOY 2022

  

Kuvittanut: Kati Vuorento

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Agnes ja unien avain
• Agnes ja huvilan salaisuus
• Agnes ja varjo ikkunassa

  

Luettu myös täällä: Kirjakaapin avain

  

Samankaltaista luettavaa: Riikka Ala-Harja: Kahden maan Ebba, Eva Frantz: Osasto 23 ja Ruukin salaisuus

  

*****

 

"En ollut koskaan kokenut missään mitään sellaista. 

Maailma ympärilläni oli mennyt sekaisin. Kaikki oli outoa."

 

   

Arvostelukappale

   

Hilkka Liitsolan Kajo-sarjan kolmas kirja Uuden alun kajo on helppo jakaa kolmeen 50 sivun mittaiseen osioon. Ensimmäisessä kehitellään orpokodin lasten pelastamissuunnitelmaa, toisessa rakennetaan kuumailmapallo (hahmot itseasiassa keksivät sen) ja kolmannessa merirosvot Kajo etunenässä lähtevät pelastamaan hänen ystäviään. Pelastusoperaation yhteydessä Kajo kumppaneineen levittää kaupunkiin lentolehtisiä, joissa kerrotaan, etteivät asukkaille kerrotut asiat merirosvoista pidä paikkaansa.

  

– Luultavasti useimmat eivät ole valmiita totuuteen, mutta jotkut saattavat uskoa. Ja niihinkin, jotka eivät usko, saatetaan kylvää epäilyksen siemen. Ja epäilyksen siemen voi lopulta itää uteliaisuudeksi, joka voi versoa kyseenalaistamiseksi, josta voi kasvaa halu vaatia vastauksia. (s. 95)

  

Tämä tuntui kovasti sarjan päätösosalta, mutta vallan onnistuneelta sellaiselta. Kaikki avoimet langanpäät saatiin nyt solmittua. Arrrja ja Riki eivät olleet aivan yhtä ärsyttäviä kuin aikaisemmin, mikä teki heistä paljon pidettävämpiä. Tämä oli nopealukuinen ja ilti taikaa, mikä teki sarjan ensimmäisestä osasta niin mainion, ei aivan löytynyt tästä. 

  

Arvosana:

Takakannesta:

Odotettu jatko-osa!
  
Kajo rakastaa Merenkiitäjä-alusta mutta tuntee olonsa välillä surulliseksi. Kajo ikävöi ystäviään, jotka jäivät Korkeamuuri-nimiseen orpokotiin. Muutkin merirosvolaivan asukkaat miettivät lapsia, jotka Kajo jätti taakseen. Siksipä hurjat piraatit päättävät pelastaa heidät.
  
Sieppaukseen tarvitaan niin kuumailmapalloa, huimapäistä rohkeutta kuin orpokodin lapsille kirjoitettuja salaisia viestejäkin. Onnistuvatko he kaikessa tässä?
  
Karibianmeren merirosvoaikaan sijoittuvat seikkailut sopivat alakouluikäisille joko ihan itse tai aikuisen ääneen lukemana.

  
154 sivua, Mäkelä 2023

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka
• Kajonsaari
• Uuden alun kajo

    

Samankaltaista luettavaa: Sari Peltoniemi: Täältä minä karkaan

  

*****

"– Ilmassa on hieman synkkyyttä ja harhoja.

Pimeän kuun tuomat myrskytuulet ulvovat varjoissa."

        

   

Cristal Snow'n luoman hurmaavan Penni Pähkinäsydämen seikkailut jatkuvat. Tällä kertaa keijukylään iskee pelottava mörkökuume, josta kukaan aikuisista ei halua jostakin syystä kertoa mitään. "- Pää täynnä kysymyksiä, eikä kukaan järkevä aikuinen anna minkäänlaista vastausta. Ehkä pitää kysyä joltain, joka on hieman järjetön, Penni pohti."

  

– On asioita, joista on vaikea puhua, joten ne halutaan unohtaa ja ne haudataan piiloon sinne, mihin katoavat pienet kolikot, kotiavaimet ja toinen sukka. -- Ehkä on teidän tehtävänne muistuttaa. Herättää kylä unesta. 

--

Kirjaston korkeimmalla oksistolla on piilossa kirjoja, joita ei enää lainata. Niitä ei saa lukea. Jotkin niistä on piilotettu tarkoituksella, toiset taas on aika unohtanut. Mutta älkää kuunnelko varjojen vietteleviä kuiskauksia. Pysykää aurinkoisella puolella ja löydätte varmasti sen, mikä on tarkoitus löytää, joten onnea... (s. 60)

  

Mörkökuume on "ikävä ja raskas tauti, joka muuttaa keijukaisen räkäiseksi ja kurjaksi pieneksi mörrimöykyksi", mutta onneksi se kestää viikon. Tai niin ainakin aikuiset sanovat ennen kuin vaihtavat puheenaihetta. Penni yrittää ottaa asioista selvää katsomalla maailman laajimman sanankirjan M-kirjaimen kohdalta, mutta sivu, jossa taudista pitäisi löytyä tietoa, onkin revitty irti.

  

Pähkinä sydänten talo oli täynnä kirjoja. Annelie rakasti lukemista yhtä paljon kuin tyttärensäkin, ja koska isä Pähkinäsydän oli velhouden professori, riitti lukemista aina, kun sitä vain halusi löytää. (s. 41)

  

Kirja alkaa prologilla, jonka Snow on avannut loistavasti ihan pieniäkin lukijoita varten selosteella "eli ei ihan vielä ensimmäinen luku", jossa tavataan viisivuotias Penni. Pennillä on epäkaveri ja vihahenkilö, Hilda Siukku. Hän on kateellinen, kun Hilda on saanut roolin hörhiäisriehan kimalaiskuningattarena - ja joka vuosi sen jälkeenkin, jos viisi vuotta putkeen. Lukija kuitenkin symppaa huonokäytösistä Hildaa, kun tämän kotioloista kuullaan lisää.

  

Pennin kävi sääliksi Hildaa. Hän tunsi paljon aikuisia, jotka eivät pitäneet lapsista, kuten kirjastonhoitaja Venla Pippurin, mutta hän ei voinut kuvitella, kuinka pahalta tuntuisi, jos hänen oma äitinsä ei pitäisi hänestä. (s. 96)

  

Syksy on saapunut Tuulenpesän metsään, purot pulisevat iloisesti ja puiden lehdet ovat alkaneet vaihtaa väriään auringonlaskun oranssiksi ja pirteän keltaiseksi. Syksy on lempivuodenaikani, joten olin aivan fiiliksissä tästä luontokuvailusta, jota Snow on kirjaan sisällyttänyt. Tämä oli paikoin tosi jännittäväkin, kun keijulapset muuttuvat sairauden myötä möröiksi (vrt. kun Muumipeikko muuttui kummituseläimeksi). 

  

– Minä olen lapsi. Minulla on oikeus olla joskus kiukkuinen ja kinastella, ja kateuttakin saan tuntea. (s. 170)

  

Tämä oli jopa ensimmäistä osaa parempi. Snow kirjoittaa ihastuttavan räiskyvästi pienen keijulapsen elämästä. Esimerkiksi lause "nenässäni asuvat aivastukset eivät pidä pölystä" oli aivan huikea. Sellaista materiaalia, jonka voin poimia omaan kielenkäyttöön. Pidän valtavasti hänen tavastaan kirjoittaa jotkin sanat kaksinkertaisesti, kahdella synonyymillä, kuten liemisoppa, tiukukello ja kurkkurööri. Ainoa haastava sana oli kretonki puhuttaessa mekosta. 

  

– Ei minun mahassani ollutkaan mitään vikaa, Hilda uikutti ja nousi ylös pöntöltä. Hänen takamuksestaan roikkui jotain ylimääräistä. 

– Voihan pökäle, Penni tokaisi. 

– Älä muuta sano. Pyllyssäni on kiinni väkäpäinen mörönhäntä! (s. 122)

  

Aivan kuten Jessica Townsendin Onttorokkoa lukiessani, tästäkin tulee korona flash backeja, etenkin kun yhdessä kohdassa puhutaan käsien pesemisestä taudin leviämisen estämiseksi. Lisäksi kirjassa on selkeä viittaus ilmastonmuutokseen, sillä lentotunnilla käsitellään tuulenpuuskia, "jotka olivat tänä syksynä rajumpia kuin aikaisemmin". Tästä oli Turun Sanomissa artikkelikin, mutta se on tyhmästi maksumuurin takana. Siis oikeasti, voisivatko nämä lasten- ja nuortenkirjallisuusartikkelit olla vapaasti luettavissa, niin harvoin niitä lehdissä nykyään on!

  

Rousku oli Pennin pörröinen lelutoukka, jonka hän oli saanut äidiltään aivan vauvana. Se eksyi ajoittain Pennin viereen. Erityisesti silloin, kun häntä vaivasi jokin asia. Muutenhan Penni oli mielestään liian iso keijuntölliäinen unikavereille. (s. 39)

  

Voi Penni, koskaan ei ei ole liian vanha unikavereille, terveisin kohta 36-vuotias, jonka kainalossa on joka yö pinkki fennekkikettu (vuoden vanhana saamani nalle jäi jokunen auringonkierto sitten eläkkeelle). Kirjan takakannesta ja keskeltä tarinaakin löytyy Spotify-koodi Pennin Jytkypolkalle, En olekaan koskaan ennen nähnyt tätä käytettävän kirjoissa. Heräsi heti ajatus, kuinka hienoa olisi, jos YA teoksissakin olisi vastaavasti linkit musiikkeihin, jotka mainitaan tekstissä, mutta en tiedä kuinka tekijänoikeudet tässä menisivät.

  

– Me vihaamme suolaisia korvalurjuksia! Kauheita pieniä matosia, jotka luikertelevat sisään korvakäytävään ja jäävät sinne ikuisesti lallattamaan inhottavia, tarttuvia laulujaan! (s. 178)

     

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Kun sydän on suuri, siihen mahtuu äärettömästi rakkautta...
  
Lukijat ja kriitikot hurmannut lastenromaani Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku saa jatkoa tarinassa, jossa keijuystävykset selvittävät salaperäistä mörkömysteeriä.
  
Pienen peukalon kokoinen keiju Penni Pähkinäsydän on ollut aina varma, että hänen epäkaveristaan Hilda Siukusta tulee aikuisena mörkö. Kun Tuulenpesän metsässä puhkeaa mörkökuume, Pennistä vaikuttaa siltä, että Hildakin on saanut tartunnan. Mutta miksi eriskummallista tautia ympäröi salaisuuksien verho?
  
Romaani on toinen osa kirjasarjaa, jossa seurataan Pennin ja hänen ystäviensä elämää Tuulenpesän metsässä. Seikkailun ja jännityksen lisäksi kirjoissa uppoudutaan nuoren keijun elämän käännekohtiin.
  
186 sivua, Tammi 2021

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Penni Pähkinäsydän ja kauhea kadotuskakku
• Penni Pähkinäsydän ja mörkökuumeen kirous
• Penni Pähkinäsydän ja Viluhallan salaisuus (ilmestyy lokakuussa 2022)

  

Luettu myös täällä: Luova ruho

Lumisia tarinoita

“Polvelleni laskeutui valkoinen kevyt jokin, melkein kuin höyhen.

Sen viereen laskeutui pian toinen, sitten kolmas,

ja äkkiä olin keskellä taivaalta putoavaa valkeaa untuvaa.”

   

    

Arvostelukappale

  

Hilkka Liitsolan Kajonsaari jatkaa kirjassa Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka alkanutta merirosvotarinaa.

  

Kajo ja hänen tätinsä kapteeni Kolmikolkka selvittävät, mitä Kajon äidiltään, Kolmikolkan kaksossisko Aavalta saama kartta esittää. Tortugan Erakon sanotaan tietävän kaikenlaista kartoista. Tämä kertookin heille, että kartassa on Kajonsaari, paikka pohjoisessa, josta kauhistuttavat merirosvot ovat yli kymmenen vuotta aiemmin tulleet. Pohjoisen kauhut, Kajon isän sukulaiset.

  

Tietäjä supisti suutaan. Hän tökkäsi kuhmuraisen sormensa kartan suurimman saaren kodalle. 

– Käärmeidensaari, hän sanoi ohuella, tietäjämäisellä äänellä. -- – Hyh-hyh. paha paikka. Sen tuntee kun näkee, uskokaa pois. -- Erakko pysäytti kärjen karttaan piirretyn pienen pisteen kohdalle ja totesi ykskantaan: – Kajonsaari. 

Kumarruimme kaikki yhtenä pidätettynä hengityksenä kohti pientä saarta, joka olisi yhtä hyvin voinut olla kärpäsen jätös vanhan kartan pinnassa. (s. 49-50)

   

Alkupuolella kirjaa valmistaudutaan matkaan, ostetaan turkiksia (tai eläimistä kovasti pitävän Joonan tapauksessa villalankaa, josta aikoo neuloa pakkastamineet itselleen), keskivaiheilla ollaan matkalla ja lopussa saavutaan perille, joskin monien mutkien kautta.

  

– Ettekö te oo kuullu neulomisesta? Alpakan villasta? Villasukista? hän puhisi. -- Joona oli mitä ilmeisimmin kuullut neulomisesta ja villasukista, koska oli ostanut monta kerällistä vaaleanharmaata paksua lankaa ja lisäksi pitkät piikit, joilla langasta oli tarkoitus tehdä lämmin vaate. -- – Se on puikko, Joona kertoi innoissaan. – Neulepuikko. -- – Niillä neulotaan, Joona kertoi ja heristi kaksikolle lankakeräänsä.

--

Arrrja tökkäsi lankakerää puikon terävällä päällä. 

– Ai! Mun käsi on täällä alla, Joona huusi ja pudotti kerän kannelle.

--

– Vaarallista touhuu tuo neulominen, Riki totesi. (s. 63-64)

   

Tarinan tempo on hyvin rauhallinen ja melko tapahtumaköyhä ensimmäiseen osaan verrattuna. Onneksi viimeinen kolmannes pelasti lukukokemuksen, kun Kajo pääsee pohjoisessa ihmettelemään lunta ja havupuita sekä näkemään, mitä punaisella rastilla merkityssä paikassa on.

  

Kolmikolkka oli ehdottanut kävelymatkalla, että emme toistaiseksi kertoisi saaren nimeä kaikille. Olin siitä kiitollinen. En kaivannut yhtään enempää huomiota kuin surkean syntyperäni ja pohjalaisen ulkonäköni vuoksi jo valmiiksi sain.

--

Arrrja tärisi vieressäni kuin olisi istunut vieterillä. Suoni hänen ohimollaan pullotti, ja hän näytti ilmiselvästi pinnistelevän.

--

Vene oli händin tuskin vinssattu niin lös, että kasvomme olivat nousseet reelingin yli, kun Arrrjan tärinä voimistui holtittomaksi ja hän pullautti kaikille läsnä oleville tiedoksi:

– Sennimionkajonsaari! -- Sitten hän lysähti voipuneena kasaan ja huohotti.

– Anteeks, pentu, Arrrja sanoi surkeana. – Mä en oo hyvä pitään salaisuuksii. (s. 54-55)

  

En muista, että olisin ensimmäisessä osassa ärsyyntynyt merirosvo Arrrjaan, mutta tällä kertaa hän oli aivan sietämätön. Liitsolan kielikuvat ovat ihastuttavan nokkelia ja Kajon perhe huikea.

  

Ohitimme liikkeen, jonka näyteikkunaan aseteltujen lukuisten kompassien neulat sojottivat kohti pohjoista.

– Kauko & Putki? luin oven yläpuolelle ripustetusta kyltistä. – Eikö luulisi, että siellä myytäisiin kaukoputkia?

--

– Jos sä kaipaat kaukoputkee, Kompa & Assi on paikka sua varten. (s. 57-58)

  

Tuleekohan tähän sarjaan kolmaskin osa? Lukisin kyllä mielelläni lisääkin!

  

Mitä kukaan meistä lopulta voi sille, mitä tapahtuu, kun tapahtumia liikuttavat voimat ovat sadoin verroin meitä isompia? Ei kukaan voi tehdä kuin parhaansa. (s. 121)

  

Arvosana:

Takakannesta:

Lumoavan hauska fantasia on ylistys tarinoiden kertomiselle. Merirosvoseikkailun toisessa osassa matkataan kylmään pohjoiseen.

  

”Kapteeninasi ja tätinäsi minä kiellän sinua suunnittelemasta mitään hölmöyksiä. Ymmärrätkö?”

  

Merenkiitäjä purjehtii kohti Kajonsaarta ja poimii samalla kyytiinsä Kajon äidin. Se tuntuu Kajosta kummalliselta, ja tunnelma iloisella merirosvolaivalla muuttuu hänen mielestään oudoksi.

  

Aluksen ankkuroituminen sankan sumun takia saa Kajon hermostumaan lopullisesti. Sen vuoksi hän viis veisaa kapteeninsa käskyistä ja päättää tehdä oman päänsä mukaan...

  

Kajonsaari on vauhdikas jatko-osa lastenromaanille Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka. Tarinassa on tuttuun tapaan yllätyksellinen juoni ja hurttia merirosvohuumoria. Suurin osa miehistöstä on edelleen naisia, mutta ensimmäisestä osasta tuttu trooppinen lämpö vaihtuu kaikille eksoottiseen kylmyyteen.

  

139 sivua, Mäkelä 2020

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka
• Kajonsaari

  

*****

“Kun tuulen pöllyttämä lumi hieman laskeutui, alhaalla tunturin suojassa 

näkyi valtava, jäinen linna, jonka laella hehkui hirveä, musta tuli.

Greta värisi, mutta ei kylmästä, vaan pahuudesta, joka linnasta huokui.”

  

Hannele Lampelan Talventaian tarinoita -sarja alkaa varsin tutusta sadusta inspiroituneella teoksella Lumikuningattaren lumous. Kirjassa on myös lukuisia muita viittauksia satuklassikoihin: on kaappi, jonka kautta mennään toiseen maailmaan, piiraan päällä on lappu, jossa lukee “Syö minut”, eräällä hahmolla on iho valkea kuin lumi ja hiukset mustat kuin eebenpuu… Uskallatko kurkistaa kaninkoloon?

  

Ikkunalaudalle oli tehty lukunurkkaus tyynyjen ja viltin avulla, ja lattialle oli pinottu iso kasa kirjoja. (s. 71)

  

Tarina alkaa aika hurjasti: Gretan ja Kain perhe muuttaa taas, sillä äiti ja isä riitelevät paljon ja toivovat muuton jälleen uuteen taloon ratkaisevan kaikki ongelmat. Isä kuitenkin paiskoo jo muuttopäivän iltana äidin uudet siniset astiat rikki ja lapset nukkuvat vieretysten samassa sängyssä, Gretan valvoessa pikkuveljensä unta. Hän istuu huoneensa ikkunalaudalla, jotta näkee, jos isä tulee takaisin kotiin.

  

Hän ei ollut koskaan puhunut siitä kenellekään. Ei koskaan. Kaikkien muiden kotonahan oli tavallista. Hän oli ainoa, jonka isä oli sellainen. Hirveä ja hävettävä. (s. 51)

  

Ulkona tapahtuu kummia, metsässä liikkuu outoja valoja. Seuraavana päivänä, kun 12-vuotias Greta herää, on täysi talvi, vaikka eilen oli vasta elokuu. Kaita ei löydy mistään ja vanhemmat eivät edes tiedä kuka tämä on tai ihmettele outoa sääilmiötä, sillä onhan kohta jo joulu. Greta päättää etsiä kadonneen pikkuveljen ja päätyy erikoisen, tyhjästä ilmestyneen talon sisällä olevan vaatekaapin kautta Talventaian kaupunkiin.

  

Asuintalojen lomassa oli pieniä puoteja ja kahviloita, joiden tummiin kyltteihin oli koukeroitu kauniilla kultaisilla kirjaimilla mitä hauskimpia nimiä – Hurmaherkkupuoti, Tossu & Tumppu ja Mestarikertojien metkuja ja taitoja. (s. 66)

    

Hän saa kuulla olevansa yksi kolmestakymmenestä ehdokkaasta tarinankertojien kiltaan. Mukaan päsee, jos suorittaa hänelle tarkoitetun tehtävän eli Gretan tapauksessa onnistuu pelastamaan Kain. Hänellä on 21 päivää aikaa kerätä killan tarjoamilla oppitunneilla taidot selvitä Lumikuningattaren kohtaamisesta, sillä juuri tuo kammottava satuhahmo on veljen kaapannut. Tästä tuli vahvasti mieleen Jessica Townsendin Nevermoor - Morriganin koetukset.

  

“Talventaikaan ei päästä sattumalta. Me valitsemme, kenet otamme sisään.” (s. 54)

  

Alun synkkien sävyjen jälkeen lähti tarina hienosti lentoon. Lampela on luonut todella täyteläisen, Pottereihin verrattavissa olevan fantasiamaailman. Esimerkiksi Grimaldista tulee usein mieleen niin Dubledore kuin Jupiter Pohjoinen ja pöydät kattavat jokut ovat kuin Tylypahkan kotitonttuja tai Hayao Miyazakin nokipalleroita.

  

“Ai passaavat muita tällä tavoin”, Greta närkästyi. “Eivätkö he saa palkkaa siitä?”

--

“Ei tarvitse palkkaa, minä vain tämmöisen huonon tein. Ehkä se ei ihan maistu, mutta toivottavasti vähän maistuu, vaikka hirveän, hirveän huono tuli”, se kimitti. (s. 90)

   

Useilla Kiltaan kuuluvilla ja ehdolla olevilla lapsilla tuntuu olevan haasteita elämässään (kotona ei saa ruokaa, tytöt eivät voi käydä koulussa), mutta samaan aikaan he ovat hyviä kertomaan tarinoita. Jos heidät valitaan mukaan, voivat heidän tarinansa muovata maailmaa “onnellisempaan ja parempaan suuntaan”.

  

“Greta. Sinä luulet, että olet ainoa, jonka perhe on onneton, mutta asia ei suinkaan ole niin. Kautta aikain lapset ovat sietäneet jos jonkinmoista kamaluutta aikuisilta, ja se tarina toistuu aina vaan. -- Tiedätkö, mistä se johtuu? Siitä, että aikuiset eivät hallitse omia tarinoitaan. Kun he kasvavat aikuisiksi, he siirtävät oman surunsa ja vihansa eteenpäin. -- Me haluamme pysäyttää sen kierteen.” (s. 63)

  

Tämä oli todella kiinnostava ja ajatuksia herättävä teos, jota suosittelisin kolmasluokkalaisista eteenpäin aina yläkoululaisille asti. Aikuinenkin nauttii kirjasta suuresti lukuisten viittausten ja kannattelevan tarinankerronnan ansiosta. Ihan kaikkein herkimmille, joilla voi olla kotona Gretan kanssa samanlaisia ongelmia, kirja ei välttämättä sovi tai ainakin sen teemoista olisi hyvä keskustella aikuisen kanssa.

  

Tästä väitteestä Doctor Who olisi eri mieltä: “Kirja oli aika säälittävä ase, mutta oli se kai parempi kuin ei mitään.”

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Kuvittele, jos kaikki kuulemasi tarinat olisivatkin totta.

  

Gretan pikkuveli Kai on kadonnut, mutta vanhemmat ovat kuin Kaita ei olisi koskaan ollutkaan. Yrittäessään pelastaa pikkuveljeään Greta päätyy sadunomaiseen Talventaikaan ja Tarinankertojain killan kokelasjäseneksi.

  

Ennen kuin Greta on valmis pelastamaan Kain, hänen on opittava kertomaan oma tarinansa. Onko se satu Lumikuningattaresta? Ainakin Gretan on killan jäseneksi päästäkseen voitettava kylmyyden kuningattaren lumous. Taistelusta tulee vielä hurjempi kuin kukaan on uskaltanut edes kuvitella.

  

256 sivua, Otava 2020

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Lumikuningattaren lumous
• Lohikäärmeen kirous (tulossa syyskuussa)

  

Luettu myös täällä: Lastenkirjahylly, Luetaanko tämä?, Hemulin kirjahylly, Kirjasähkökäyrä

  

Samankaltaista luettavaa: Jennifer Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset, Meinioseppä - Morriganin kutsumus, Salla Simukka: Sisarla, Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla, Ilkka Auer: Kymnaasi, C.S. Lewis: Narnia - Velho ja leijona, Michael Ende: Tarina vailla loppua

Hilkka Liitsola: Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka

"Mikään ei ole pääsaarelaisten mielestä yhtä pahaa kuin elämä merirosvona. 

Niin että sen täytyy olla aika mahtavaa. Kun täytin kymmenen vuotta ja sain oman huoneen, 

ryhdyin valmistautumaan siihen, että merirosvot tulevat ja sieppaavat minut."

  

     

Vau! Ei ole suotta Hilkka Liitsolan toisinkoinen Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka LukuVarkaus -palkintoehdokkaana. Kirja oli mennyt minulta aivan ohitse ja havahduin vasta tuon ehdokkuuden myötä varaamaan sen kirjastosta. Luin sen ahmien parissa päivässä. Ihan mielettömän hieno maailma tässä!

   

Oviaukon pielessä luki koruttomalla tekstauksella Kajo. Ei muuta. Kun ei ollut sukua, ei ollut sukunimeäkään, niin yksinkertaista se oli. Mutta nimenikin oli omani, ja se riitti minulle. (s. 5)

  

Kajo on 12-vuotias orpotyttö Korkeamuurin orpokotilaitoksessa. Hänellä ei ole tietoa vanhemmistaan. Jo parin vuoden ajan Kajo on suunnitellut pakenevansa orpokodista ja suorastaan toivoo, että merirosvot kaappaisivat hänet matkaansa. Ja kun niin sitten käykin, eivät nämä olekaan sellaisia kuin johtaja Kuunvalon kauhukertomuksissa. Kajo päätyy laivatytöksi naisvaltaisen miehistön pompoteltavaksi. 

  

- Saadaaks me pitää se? Saadaanhan? Riki kerjäsi. 

- Se seuras meitä kotiin, Arrrja selitti. 

- Tietysti seurasi! Tehän olette sitoneet köyden sen käteen! Kolmikolkka parahti. (s. 11)

  

Lopulta hän saa tarpeekseen ja yrittää paeta. Toisin kuin Kajo luulee, eivät merten kauhut olekaan vihaisia teosta vaan iloisia, että hän ei halua noudattaa joka ikistä hieman outoa ja turhaakin käskyä, joita miehistö on hänelle antanut. Testin tarkoituksena on katsoa, löytyisikö tytöstä sisua ja oma-aloitteisuutta.

  

Ovensuussa seiso ryhdikäs nainen. Hänellä oli kiiltävät, messinkisolkiset kengät, silkkiset povisukat ja suurikauluksinen savunsininen takki. -- valkoiseksi puuteroitu peruukki. Toinen silmä oli mustan, satiininhohtoisen lapun peitossa. Toinen, väriltään syvänsininen, katsoi purevasti Arrrjaa ja Rikiä. (s. 46)

   

Teos kannustaa lukijaansa käyttämään harkintakykyään ja voisipa melkein sanoa, että se myös opettaa medialukutaitoja - Kajo kun usein lukee sanomalehteä ja siteeraa lukemaansa ja muilta kuulemaansa kyseenalaistamatta ennen kuin saa kuulla totuuden. Kajon kasvua oli ihanaa seurata. Aluksi hän ei uskaltanut astua edes pihanurmelle, sillä häntä oli aina kielletty tekemästä niin, eikä hän tiennyt johtuiko se siitä, että ruoho on vaarallista. Päädyttyään merirosvolaivan miehistöön hän oppii kiipeilemään mastoissa ja on siellä aivan kotonaan. Myös hänen vanhempiinsa liittyvä mysteeri ratkeaa kirjan aikana. 

  

- No, sinä tulet siis maista? Onko sinulla minkäänlaista merikokemusta? 

Aioin vastata, ettei minulla ollut oikein maakokemustakaan. (s. 53-54)

  

Näin korona-aikaan on tullut bongailtua luetuista kirjoista kaikenlaista ajankohtaan sopivaa. Tässäkin kirjassa löytyy kohtaus, jossa pääkaupunki on täysin autio, sillä merirosvohavainnon jälkeen kaupungissa on julistettu poikkeustila. Ne harvat, jotka ulkona kohdataan "näytti siltä, ettei ne halunnu olla kadulla yhtään kauempaa kuin on pakko". 

   

Yö tulvahti kosteanlämpimänä kasvoilleni, kun työnsin raskaan kattoluukun auki. Ilma tuntui linnan ummehtuneisuuden jälkeen raikkaalta kuin kimpullinen eukalyptuksen lehtiä. (s. 6)

  

Liitsolan kieli on ihanaa, ja vaikka tarinaan on eksynyt muutamia anakronismeja (kuten kolarae-karkit), ne eivät tässä vahvojen naisten maailmassa haittaa lukuimua lainkaan. Hauskasti yksi hahmo myös ehdottaa laivan kokille kasvissyöntiä, että on muutakin, mitä syödä kuin eläimet. Odotan jo kovasti sarjan seuraavaa osaa Kajonsaari, joka ilmestyy elokuussa. Suosittelen lämpimästi lukemaan tämän kirjan ja se sopinee parhaiten kymmenestä vuodesta eteenpäin. 

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Kajo on Korkeamuuri-nimisessä orpokodissa asuva tyttö, joka haluaa epätoivoisesti päästä pois ankeasta ja ilottomasta elämästään. Eräänä päivänä hänelle aukeaakin tilaisuus päästä karkaamaan, mutta kuinka ollakaan: kaksi merirosvoa sieppaa hänet mukaansa - juuri niin kuin hän oli salaa toivonutkin!

  

Uimataidoton ja vähäisesti kiipeilemään tottunut Kajo on aluksi merirosvojen matkassa aivan hädissään. Kajosta tehdään kuitenkin Merenkiitäjän laivatyttö, ja muu miehistö on vain mielissään, kun Kajo ei suostu uudessa tehtävässään miten tahansa pompoteltavaksi. Samalla Kajon vanhemmista ja menneisyydestä alkaa selvitä yllättäviä asioita...

   

165 sivua, Kustannus Mäkelä 2019

     

Kajosta on luettu myös täällä: Siniset helmet, Hemulin kirjahylly

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka 2019
• Kajonsaari (tulossa elokuussa 2020)

  

Samankaltaista luettavaa: Tuutikki Tolonen: Agnes ja unien avain, Vuokko Hurme: Kiepaus, Kaipaus, Mila Teräs: Kadonnut kaupunki, Thomas Taylor: Malamanteri, Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla, Salla Simukka: Sisarla, Jessica Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset, Meinioseppä - Morriganin kutsumus, Neil Gaiman: Hautusmaan poika, Kaija Juurikkala: Aada ja pimeyden lapset

Lastenkirjalauantai: J.M. Barrie: Peter Pan

"Minä olen nuoruus, minä olen ilo."

   

    
Lukuhaasteissa: Ajattomia satuja ja tarinoita, Lapsuuteni kirjasuosikit

  

Peter Panin tarina on lapsuuteni ehdottomia suosikkeja. Isosiskoni luki sitä minulle ennen kuin osasin vielä lukea itse ja muistan edelleen ne hetket ennen nukkumaan menoa, kun sisko luki tarinaa (jälleen kerran) ja nukahtamaisillaan hänen katseensa hyppi riviltä toiselle ja huomautin, että "ei se tarina noin mene, lue oikein!". Osaan edelleen juonen etu- ja takaperin ulkoa ja myös Disneyn versio on hyvin tuttu. Suosikki filmatisointini on kuitenkin Robin Willimsin tähdittämä Hook - Kapteeni Koukku (1991), jossa Peter Pan on kasvanut aikuiseksi.

  

En ole kuitenkaan koskaan itse lukenut tätä J.M. Barrien luomaa klassikkosatua ja siitä onkin pitkään ollut tarjolla vain erilaisia mukaelmia ja lyhennelmiä, ennen kuin Art House julkaisi 2007 ensimmäisen kerran tarinan alkuperäisestä versiostaan. Niinpä minun oli pakko etsiä käsiini juuri tuo painos ja lukea se viimein omin silmin. Peterin fantasian värittämää maailmaa on kuvittanut moni taiteilija ja tämän version kuvituksesta vastaa Petri Hiltunen. Kuvitustyylistä tulee hieman mieleen Wendy ja Richard Pinin Elfquest-sarjakuva.

  

  

Teoksen alussa kerrotaan Peter Panin monenkirjavasta käännöshistoriasta ja siitä, kuinka tarina syntyi. Se muistuttaa J.R.R. Tolkienin Hobitin ja C.S. Lewisin Narnian syntyhistorioita. Kun Barrien avioliitto päättyi eroon, hän otti kuolleen ystävänsä viisi lasta kasvateikseen. Hän kertoi lapsille satua Peteristä, joka ilmestyi näytelmänä 1904 ja kirjana 1911. Näytelmällisyyttä on jäänyt tarinaan niin yleisemmin tunnelmanluonnin tasolla kuin niissä muutamissa kohdissa kun lukijaa puhutellaan yleisönä. Olen kuullut myös, että Peterin hahmo olisi syntynyt Barrien pikkuveljen kuoltua. Tällaisen kokemuksen jälkeen onkin loogista, että hän loi hahmon, joka ei koskaan vanhene.

  

Mehän olemmekin pelkkiä sivustakatsojia. Kukaan ei kaipaa meitä. Jäädään siis tänne yleisöksi ja puhutaan ilkeitä siinä toivossa, että ainakin joku pahoittaa mielensä. (s. 218)

    

Tarina lienee kaikille tuttu jossain muodossaan. Sen keskiössä ovat Darlingin perheen lapset, Wendy, John ja Michael. Vaikka perheen isä on pankkialalla, ovat he hyvin köyhiä. Ihminen välissä -blogissa on syystäkin verrattu lasten seikkailuja P.L. Traversin Maija Poppaseen. Lastenhoitajaksi niiskuttavan Maijan sijaan tulee Nana-koira ja sen kanssa koulumatkatkin sujuvat hyvin, kunnes Peter lennähtää Kaukamaasta Raikulin kanssa, joka oli "pikkuriikkisen rehevä keijuksi". (s. 39)

  

Poikakeijut ovat punertavia ja tyttökeijut valkoisia, ja sitten on vielä pikkuruisia sinisiä keijuja, jotka eivät tiedä vielä, kumpia ovat. (s. 232)

  

Sari Karhulahden käännöksen Kaukamaa ja Raikuli tuntuivat todella oudoilta vakiintuneiden Mikä-Mikä-Maan ja Helinän sijaan. Teoksen hahmojen nimet ovat vuosien saatossa saaneetkin monia erilaisia versiota. Ensimmäisessä suomennoksessa Peter on Pekka Poikanen, Helinä Helikello, Kapteeni Koukku puolestaan tunnettiin nimellä Janne Koukkunen ja lapset ovat olleet milloin Vendi, Jukka ja Mikael, milloin Leena, Jukka ja Mikko. 

  

Peter on siis poika, joka ei koskaan kasva aikuiseksi. Hän asuu Kaukamaassa, josta jokainen lapsi näkee unta. Eräänä iltana Darlingin lasten mentyä nukkumaan hän sattuu astumaan heidän ikkunastaan sisälle, tupsauttaa lasten päälle keijupölyä ja opettaa heidät lentämään mukanaan unien satusaarelle. Saarella asuu myös joukko "punanahkoja" sekä merirosvoja kapteeninaan kauhistuttava Koukku. Koukku on saanut lisänimensä toisen kätensä tilalla olevasta koukusta. Kaukamaasta tulee ainakin nimenä mieleen Astrid Lindgrenin Mio, poikani Mion Kaukaisuuden maa ja Koukusta ritari Kaamo. 

  

Peterillä on seuranaan kadonneiden poikien joukko, Töräys, Nokka, Hujoppi, Kutri ja Kaksoset. Wendystä tulee poikien äiti, joka korjaa heidän vaatteensa, tekee ruokaa ja kertoo iltasatuja. Tyttöjä ei saarella ole "intiaaniprinsessa" Tiikerinliljan ja Wendyn lisäksi. Tämä johtuu siitä, että pojat putoavat helpommin vaunuistaan ja lastenhoitaja ei nosta heitä ajoissa takaisin, jolloin he joutuvat hukkaan ja tytöt puolestaan ovat varovaisempia, eivätkä putoa vaunuista.

  

Olen kuullut tulkintoja, joiden mukaan Peter olisi kuoleman enkeli, joka noutaa sairaat ja kuolevat lapset taivaaseen eli Mikä-Mikä-Maahan. Teoriaa on perusteltu sillä, etteivät lapset vanhene Peterin luona. Kirjassa kuitenkin todetaan selvästi, että poikien lukumäärä vaihtelee, koska heitä kuolee taisteluissa "punanahkoja" ja merirosvoja vastaan ja Peter myös karkottaa liian vanhaksi kasvaneet pojat. 

    

Wendyllä on ollut unensa Kaukamaassa emon hylkäämä sudenpentu lemmikkinään ja kun Wendy saapuu saarelle, etsii se tytön heti ja pysyy hänen perässään kuin varjo. Tätä yksityiskohtaa en toisista versioista muista. Onkin harmi, jos tällainen hieno tarinan murunen on jätetty muista kokonaan pois. Sudenpentu kylläkin unohdetaan tarinassa aika nopeasti, sillä lopussa, kun merirosvot saavat lapset kiinni, olisin itse kirjoittanut suden puolustamaan Wendyä. 

  

Eniten teoksessa häiritsi aikalaisasenne niin kutsuttua pikkaraisheimoa kohtaan. Tekstissä vilahtelee ilmaisuja kuten "jalo villi" ja heidän vastakkainasettelunsa "sivistyneiden ihmisten" kanssa. Myös yksi kohta Raikulin kanssa aiheutti kulmien kohottelua, sillä sen sanotaan olevan tarkka maineestaan ja pitävän kotinsa verhot aina kiinni, kun se pukeutui tai riisuutui. Myös maininta katukeijuista hämmensi. Lapsilukija tai kuuntelija tuskin niinkään näihin kiinnittää huomiota. 

  

Myös naisen asema on ajankuvan mukainen. Wendy voi olla vain äiti, eikä hän osallistu mukaan taisteluun, vaikka Tiikerinlilja onkin heimonsa paras soturi. Barrie kirjoittaa loppupuolella, että hänen oli tarkoitus puhua Darlingin perheen äidistä kauniisti, mutta hänestä tämä on "väheksyttävä olento" ja "liian lauhkea". 

  

Muutoin matkani Mikä-Mikä-Maahan oli nostalginen. Tätä versiota suosittelen kuitenkin enemmän aikuislukijalle. Modernimmat tulkinnat ehkä vievät Peterin tarinan kaummaksi yli satavuotisesta alkuperästään, mutta ovat nykylapselle varmaankin mieleisempiä. Haluaisinpa nähdä vielä joskus version, jossa Wendyllä ja tytöillä ylipäätään on tärkeämpiä rooleja ja susikin nousisi tärkeämmäksi hahmoksi. Nyt sillä ei ollut edes nimeä. 

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Alkuperäinen Peter Pan! Uusi lyhentämätön suomennos J.M. Barrien vuonna 1911 ilmestyneestä satuklassikosta.

  

Peter Pan – poika, joka ei tahdo kasvaa aikuiseksi – vie Darlingin lapset ilmojen halki ihmeelliselle saarelle, missä mikä tahansa on mahdollista. Vastassa on petoja, punanahkoja ja pelottavan Kapteeni Koukun verenhimoinen merirosvolauma, ja huima seikkailu alkaa...

  

Ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan suomennettu klassikko poikkeaa elokuvien ja aiempien kirjojen typistetystä Peter Pan -tarinasta. Muun muassa Kapteeni Koukku ja merirosvot nousevat tässä kirjassa värikkäästi esille. Monitasoinen, mielikuvituksellinen tarina sekä lapsille että aikuisille.

    

Suomentanut: Sari Karhulahti, 245 sivua, Art House 2007, 5. laitos (1. laitos 1922 nimellä Pekka Poikanen, Tyyni Haapanen-Tallgrenin suomentama mukaelma WSOY, toisesta laitoksesta 1954 eteenpäin Peter Pan)

    

Kuvittanut: Petri Hiltunen

  

Alkuperäinen nimi: Peter Pan (1911)
  

Myös täällä on lennetty on Kaukamaahan Peterin kanssa: Kirjavinkit, Oksan hyllyltä, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Lukupino

  

Ja näissä blogeissa on luettu jokin muu versio: Kirjojen keskellä, Ihminen välissä