“Polvelleni laskeutui valkoinen kevyt jokin, melkein kuin höyhen.
Sen viereen laskeutui pian toinen, sitten kolmas,
ja äkkiä olin keskellä taivaalta putoavaa valkeaa untuvaa.”
Arvostelukappale
Hilkka Liitsolan Kajonsaari jatkaa kirjassa Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka alkanutta merirosvotarinaa.
Kajo ja hänen tätinsä kapteeni Kolmikolkka selvittävät, mitä Kajon äidiltään, Kolmikolkan kaksossisko Aavalta saama kartta esittää. Tortugan Erakon sanotaan tietävän kaikenlaista kartoista. Tämä kertookin heille, että kartassa on Kajonsaari, paikka pohjoisessa, josta kauhistuttavat merirosvot ovat yli kymmenen vuotta aiemmin tulleet. Pohjoisen kauhut, Kajon isän sukulaiset.
Tietäjä supisti suutaan. Hän tökkäsi kuhmuraisen sormensa kartan suurimman saaren kodalle.
– Käärmeidensaari, hän sanoi ohuella, tietäjämäisellä äänellä. -- – Hyh-hyh. paha paikka. Sen tuntee kun näkee, uskokaa pois. -- Erakko pysäytti kärjen karttaan piirretyn pienen pisteen kohdalle ja totesi ykskantaan: – Kajonsaari.
Kumarruimme kaikki yhtenä pidätettynä hengityksenä kohti pientä saarta, joka olisi yhtä hyvin voinut olla kärpäsen jätös vanhan kartan pinnassa. (s. 49-50)
Alkupuolella kirjaa valmistaudutaan matkaan, ostetaan turkiksia (tai eläimistä kovasti pitävän Joonan tapauksessa villalankaa, josta aikoo neuloa pakkastamineet itselleen), keskivaiheilla ollaan matkalla ja lopussa saavutaan perille, joskin monien mutkien kautta.
– Ettekö te oo kuullu neulomisesta? Alpakan villasta? Villasukista? hän puhisi. -- Joona oli mitä ilmeisimmin kuullut neulomisesta ja villasukista, koska oli ostanut monta kerällistä vaaleanharmaata paksua lankaa ja lisäksi pitkät piikit, joilla langasta oli tarkoitus tehdä lämmin vaate. -- – Se on puikko, Joona kertoi innoissaan. – Neulepuikko. -- – Niillä neulotaan, Joona kertoi ja heristi kaksikolle lankakeräänsä.--Arrrja tökkäsi lankakerää puikon terävällä päällä.
– Ai! Mun käsi on täällä alla, Joona huusi ja pudotti kerän kannelle.--– Vaarallista touhuu tuo neulominen, Riki totesi. (s. 63-64)
Tarinan tempo on hyvin rauhallinen ja melko tapahtumaköyhä ensimmäiseen osaan verrattuna. Onneksi viimeinen kolmannes pelasti lukukokemuksen, kun Kajo pääsee pohjoisessa ihmettelemään lunta ja havupuita sekä näkemään, mitä punaisella rastilla merkityssä paikassa on.
Kolmikolkka oli ehdottanut kävelymatkalla, että emme toistaiseksi kertoisi saaren nimeä kaikille. Olin siitä kiitollinen. En kaivannut yhtään enempää huomiota kuin surkean syntyperäni ja pohjalaisen ulkonäköni vuoksi jo valmiiksi sain.--Arrrja tärisi vieressäni kuin olisi istunut vieterillä. Suoni hänen ohimollaan pullotti, ja hän näytti ilmiselvästi pinnistelevän.--Vene oli händin tuskin vinssattu niin lös, että kasvomme olivat nousseet reelingin yli, kun Arrrjan tärinä voimistui holtittomaksi ja hän pullautti kaikille läsnä oleville tiedoksi:– Sennimionkajonsaari! -- Sitten hän lysähti voipuneena kasaan ja huohotti.– Anteeks, pentu, Arrrja sanoi surkeana. – Mä en oo hyvä pitään salaisuuksii. (s. 54-55)
En muista, että olisin ensimmäisessä osassa ärsyyntynyt merirosvo Arrrjaan, mutta tällä kertaa hän oli aivan sietämätön. Liitsolan kielikuvat ovat ihastuttavan nokkelia ja Kajon perhe huikea.
Ohitimme liikkeen, jonka näyteikkunaan aseteltujen lukuisten kompassien neulat sojottivat kohti pohjoista.– Kauko & Putki? luin oven yläpuolelle ripustetusta kyltistä. – Eikö luulisi, että siellä myytäisiin kaukoputkia?--– Jos sä kaipaat kaukoputkee, Kompa & Assi on paikka sua varten. (s. 57-58)
Tuleekohan tähän sarjaan kolmaskin osa? Lukisin kyllä mielelläni lisääkin!
Mitä kukaan meistä lopulta voi sille, mitä tapahtuu, kun tapahtumia liikuttavat voimat ovat sadoin verroin meitä isompia? Ei kukaan voi tehdä kuin parhaansa. (s. 121)
Arvosana:
Takakannesta:
Lumoavan hauska fantasia on ylistys tarinoiden kertomiselle. Merirosvoseikkailun toisessa osassa matkataan kylmään pohjoiseen.
”Kapteeninasi ja tätinäsi minä kiellän sinua suunnittelemasta mitään hölmöyksiä. Ymmärrätkö?”
Merenkiitäjä purjehtii kohti Kajonsaarta ja poimii samalla kyytiinsä Kajon äidin. Se tuntuu Kajosta kummalliselta, ja tunnelma iloisella merirosvolaivalla muuttuu hänen mielestään oudoksi.
Aluksen ankkuroituminen sankan sumun takia saa Kajon hermostumaan lopullisesti. Sen vuoksi hän viis veisaa kapteeninsa käskyistä ja päättää tehdä oman päänsä mukaan...
Kajonsaari on vauhdikas jatko-osa lastenromaanille Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka. Tarinassa on tuttuun tapaan yllätyksellinen juoni ja hurttia merirosvohuumoria. Suurin osa miehistöstä on edelleen naisia, mutta ensimmäisestä osasta tuttu trooppinen lämpö vaihtuu kaikille eksoottiseen kylmyyteen.
139 sivua, Mäkelä 2020
Sarjassa ilmestyneet:
- Kajo, Kuunvalo ja Kolmikolkka
- Kajonsaari
*****
“Kun tuulen pöllyttämä lumi hieman laskeutui, alhaalla tunturin suojassa
näkyi valtava, jäinen linna, jonka laella hehkui hirveä, musta tuli.
Greta värisi, mutta ei kylmästä, vaan pahuudesta, joka linnasta huokui.”
Hannele Lampelan Talventaian tarinoita -sarja alkaa varsin tutusta sadusta inspiroituneella teoksella Lumikuningattaren lumous. Kirjassa on myös lukuisia muita viittauksia satuklassikoihin: on kaappi, jonka kautta mennään toiseen maailmaan, piiraan päällä on lappu, jossa lukee “Syö minut”, eräällä hahmolla on iho valkea kuin lumi ja hiukset mustat kuin eebenpuu… Uskallatko kurkistaa kaninkoloon?
Ikkunalaudalle oli tehty lukunurkkaus tyynyjen ja viltin avulla, ja lattialle oli pinottu iso kasa kirjoja. (s. 71)
Tarina alkaa aika hurjasti: Gretan ja Kain perhe muuttaa taas, sillä äiti ja isä riitelevät paljon ja toivovat muuton jälleen uuteen taloon ratkaisevan kaikki ongelmat. Isä kuitenkin paiskoo jo muuttopäivän iltana äidin uudet siniset astiat rikki ja lapset nukkuvat vieretysten samassa sängyssä, Gretan valvoessa pikkuveljensä unta. Hän istuu huoneensa ikkunalaudalla, jotta näkee, jos isä tulee takaisin kotiin.
Hän ei ollut koskaan puhunut siitä kenellekään. Ei koskaan. Kaikkien muiden kotonahan oli tavallista. Hän oli ainoa, jonka isä oli sellainen. Hirveä ja hävettävä. (s. 51)
Ulkona tapahtuu kummia, metsässä liikkuu outoja valoja. Seuraavana päivänä, kun 12-vuotias Greta herää, on täysi talvi, vaikka eilen oli vasta elokuu. Kaita ei löydy mistään ja vanhemmat eivät edes tiedä kuka tämä on tai ihmettele outoa sääilmiötä, sillä onhan kohta jo joulu. Greta päättää etsiä kadonneen pikkuveljen ja päätyy erikoisen, tyhjästä ilmestyneen talon sisällä olevan vaatekaapin kautta Talventaian kaupunkiin.
Asuintalojen lomassa oli pieniä puoteja ja kahviloita, joiden tummiin kyltteihin oli koukeroitu kauniilla kultaisilla kirjaimilla mitä hauskimpia nimiä – Hurmaherkkupuoti, Tossu & Tumppu ja Mestarikertojien metkuja ja taitoja. (s. 66)
Hän saa kuulla olevansa yksi kolmestakymmenestä ehdokkaasta tarinankertojien kiltaan. Mukaan päsee, jos suorittaa hänelle tarkoitetun tehtävän eli Gretan tapauksessa onnistuu pelastamaan Kain. Hänellä on 21 päivää aikaa kerätä killan tarjoamilla oppitunneilla taidot selvitä Lumikuningattaren kohtaamisesta, sillä juuri tuo kammottava satuhahmo on veljen kaapannut. Tästä tuli vahvasti mieleen Jessica Townsendin Nevermoor - Morriganin koetukset.
“Talventaikaan ei päästä sattumalta. Me valitsemme, kenet otamme sisään.” (s. 54)
Alun synkkien sävyjen jälkeen lähti tarina hienosti lentoon. Lampela on luonut todella täyteläisen, Pottereihin verrattavissa olevan fantasiamaailman. Esimerkiksi Grimaldista tulee usein mieleen niin Dubledore kuin Jupiter Pohjoinen ja pöydät kattavat jokut ovat kuin Tylypahkan kotitonttuja tai Hayao Miyazakin nokipalleroita.
“Ai passaavat muita tällä tavoin”, Greta närkästyi. “Eivätkö he saa palkkaa siitä?”--“Ei tarvitse palkkaa, minä vain tämmöisen huonon tein. Ehkä se ei ihan maistu, mutta toivottavasti vähän maistuu, vaikka hirveän, hirveän huono tuli”, se kimitti. (s. 90)
Useilla Kiltaan kuuluvilla ja ehdolla olevilla lapsilla tuntuu olevan haasteita elämässään (kotona ei saa ruokaa, tytöt eivät voi käydä koulussa), mutta samaan aikaan he ovat hyviä kertomaan tarinoita. Jos heidät valitaan mukaan, voivat heidän tarinansa muovata maailmaa “onnellisempaan ja parempaan suuntaan”.
“Greta. Sinä luulet, että olet ainoa, jonka perhe on onneton, mutta asia ei suinkaan ole niin. Kautta aikain lapset ovat sietäneet jos jonkinmoista kamaluutta aikuisilta, ja se tarina toistuu aina vaan. -- Tiedätkö, mistä se johtuu? Siitä, että aikuiset eivät hallitse omia tarinoitaan. Kun he kasvavat aikuisiksi, he siirtävät oman surunsa ja vihansa eteenpäin. -- Me haluamme pysäyttää sen kierteen.” (s. 63)
Tämä oli todella kiinnostava ja ajatuksia herättävä teos, jota suosittelisin kolmasluokkalaisista eteenpäin aina yläkoululaisille asti. Aikuinenkin nauttii kirjasta suuresti lukuisten viittausten ja kannattelevan tarinankerronnan ansiosta. Ihan kaikkein herkimmille, joilla voi olla kotona Gretan kanssa samanlaisia ongelmia, kirja ei välttämättä sovi tai ainakin sen teemoista olisi hyvä keskustella aikuisen kanssa.
Tästä väitteestä Doctor Who olisi eri mieltä: “Kirja oli aika säälittävä ase, mutta oli se kai parempi kuin ei mitään.”
Arvosana:
Takakannesta:
Kuvittele, jos kaikki kuulemasi tarinat olisivatkin totta.
Gretan pikkuveli Kai on kadonnut, mutta vanhemmat ovat kuin Kaita ei olisi koskaan ollutkaan. Yrittäessään pelastaa pikkuveljeään Greta päätyy sadunomaiseen Talventaikaan ja Tarinankertojain killan kokelasjäseneksi.
Ennen kuin Greta on valmis pelastamaan Kain, hänen on opittava kertomaan oma tarinansa. Onko se satu Lumikuningattaresta? Ainakin Gretan on killan jäseneksi päästäkseen voitettava kylmyyden kuningattaren lumous. Taistelusta tulee vielä hurjempi kuin kukaan on uskaltanut edes kuvitella.
256 sivua, Otava 2020
Sarjassa ilmestyneet:
- Lumikuningattaren lumous
- Lohikäärmeen kirous (tulossa syyskuussa)
Samankaltaista luettavaa: Jennifer Townsend: Nevermoor - Morriganin koetukset, Meinioseppä - Morriganin kutsumus, Salla Simukka: Sisarla, Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla, Ilkka Auer: Kymnaasi, C.S. Lewis: Narnia - Velho ja leijona, Michael Ende: Tarina vailla loppua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti