"Hieman epätavallinen tapaus."
Lukupiirin ensimmäinen kirja oli sattumalta juuri se teos, jota minä olin ehdottanut. Luinkin kirjan heti ensimmäisten päivien aikana, kun sain kuulla, että se on syyskuun (minun syntymäkuukauteni) teos. Sain kirjan kesälomalla avomieheni äidiltä, kun siivosimme hänen kirjahyllyjään ja poistimme kaksoiskappaleita etenkin Agatha Christietä keräävän dekkarifanin hyllystä. Pyysin tätä huonompikuntoista (Kemin autokirjastosta poistettua) yksilöä itselleni, sillä ajattelin, että se on sellaisen tason klassikko, joka kirjallisuuden opiskelijan on hyvä lukea. Lukupiiri antoi myös oman potkunsa asiaan.
Versioni on vuodelta 1970, joten sen nimenä on tuo kahdesta versiosta tunnetumpi. Vuodesta 2003 tämä kulttiteos on painettu vanhalla 1940-luvun nimellä "Eikä yksikään pelastunut". Tämä nimi paljastaa minusta kirjasta enemmän, jopa liikaa, etenkin juonta tuntemattomalle.
Asetelma teoksessa on varsin yksinkertainen. On saari, jonne kutsutaan kymmenen toisilleen enemmän tai vähemmän tuntematonta ihmistä, joista kaksi on naisia ja loput miehiä. Christie on tapansa mukaan käyttänyt romaaninsa pohjana vanhaa lastenlorua, tässä tapauksessa se kertoo kymmenestä pienestä neekeripojasta, joista yksi toisensa jälkeen kuolee mitä merkillisemmillä tavoilla. Saarelle suljettu joukkio saa huomata olevansa runon kaltainen ryhmä. Mutta kuka onkaan murhaaja?
- Kävi kymmenen pientä neekeripoikaa yhdessä pöytähän,
- vaan yksi kun ruokaan tukehtui, on jäljellä yhdeksän.
- Vietti yhdeksän pientä neekeripoikaa illan niin rattoisan,
- vaan aamun tullen avaa vain silmänsä kahdeksan.
- Lähti kahdeksan pientä neekeripoikaa onneaan etsimään,
- yksi kun sille tielle jäi, joukko väheni seitsemään.
- Ja seitsemän pientä neekeripoikaa sytykkeitä vuoli,
- nyt kuusi on enää jäljellä, kun yksi heistä kuoli.
- Sai kuusi pientä neekeripoikaa palloksi pesän harmaan,
- vaan yhtä pisti mettinen, jäi jäljelle viisi varmaan.
- Kun viisi pientä neekeripoikaa oikeutta halaa,
- niin yksi silloin tuomittiin, vain neljä heistä palaa.
- On neljä pientä neekeripoikaa merelle lähtenyt,
- syö yhden ankka punainen, on heitä kolme nyt.
- Käy kolme pientä neekeripoikaa nyt eläintarhan teitä,
- kun yhden karhu kahmaisee, on kaksi enää heitä.
- On kaksi pientä neekeripoikaa rannalla vierityksin,
- kun toisen kuumuus korventaa, on toinen ypöyksin.
- Vaan yksi pieni neekeripoika ei kestänyt yksinään,
- hän meni, hirtti itsensä, ei jäljellä yhtäkään
Christie on tullut kuuluisaksi näillä suljetun huoneen arvoituksillaan ja tämä kyseinen teos on varmasti tunnetuin. Suomennos on kestänyt äärimmäisen hyvin aikaa, ja vain muutamissa kohdissa huomasin vanhahtavia sanoja tai termejä. Christien tyyli on koukuttava, hän saa lukijan aivan sekaisin menemällä jokaisen hahmon ajatuksiin ja heittämällä soppaan useita teorioita tapahtuneesta. Loppuratkaisu oli todella yllättävä ja toisella lukukerralla paljastuisi varmasti enemmän johtolankoja pitkin tarinaa syyllisen suuntaan. Nyt olin aivan pässinä narussa ja menin Christien ovelaan ansaan siitä, kuka olikaan syyllinen.
Nautin teoksen lukemisesta ja murhaajan arvailusta. En kuitenkaan usko, että tulen jatkossa lukemaan enempää Christien teoksia, tai yleensäkään tällaisia klassisia dekkareita. Koen fantasian ja scifin enemmän omaksi genrekseni, mutta nyt tämä klassikko oli oivallinen välipala. Suosittelen kirjaa siis lämpimästi, jos on olemassa muitakin kirjan aiemmin ohittaneita. Kirja sisältää jonkin verran väkivaltaa ja murhia, eli kaikkein nuorimmille lukijoille tämä ei sovi. Sanoisin, että varhaisimmillaan tämä sopii yläasteikäiselle hyvin äidinkielen ja kirjallisuuden lukukirjaksi.
Hahmot:
- Edward Armstrong, kirurgi
- Emily Brent, vanhapiika
- William Blore, yksityisetsivä, entinen poliisi
- Vera Claythorne, kotiopettaja ja sihteeri
- Philip Lombard, palkkasoturi
- John Macarthur, vanha sotaveteraani
- Anthony Marston; hurjastelija
- Thomas Rogers, hovimestari
- Ethel Rogers, taloudenhoitaja ja kokki, Thomas Rogersin vaimo
- Lawrence Wargrave, eläkkeelle jäänyt tuomari
Arvosana:
Dekkarien kuningattaren mestariteos
Neekerisaari Devonin rannikolla, jylhä, synkkä, yksinäinen. Sen harjalla loistohuvila, jonne on kutsuttu kymmenen vierasta. He ovat täysin eristettyjä muusta maailmasta, pelottavan saaren ja oman hämärän menneisyytensä armoilla. Kuka heidät on kutsunut? Ja miksi? Tunnelma tiivistyy uhkaavaksi; jokaisen huoneen seinältä löytyy pahaenteinen lastenloru kymmenestä pienestä neekeripojasta, joista yksikään ei pelastunut.
Agatha Christietä on aina kiehtonut "suljetun" murhan ongelma: kaikki epäillyt kuuluvat pieneen, rajoitettuun ryhmään. Loistavan menestyksen saavuttaneessa kirjassaan hän käsittelee tätä teemaa metarillisesti, sekoittaa johtolangat nerokkaasti ja tyrmää täysin lukijan kaikki arvailut.
Tyylilaji: dekkarit, suljetun huoneen arvoitus, prykologinen jännitys
Samantyylisiä kirjoja: -
Suomentanut: Helka Varho, 225 sivua, WSOY 1970 (6. painos)
Alkuperäinen nimi: Ten little niggers/And then there were none (1939)
Kirjasta muualla: Wikipedia, Sallan lukupäiväkirja, Naakku ja kirjat, Tikapuita pitkin taivaaseen, Jokken kirjanurkka, Kansien välissä, Villasukka kirjahyllyssä, Aamuvirkku yksisarvinen, Kasoittain kirjoja,
Tästä on tehty filmiversio, jonka etu on siinä, että loppuratkaisu on erilainen :)
VastaaPoistaMikä niistä versiosta? Katsoin Wikipediasta, että tätä (kuten aika hyvin koko Christien tuotantoa) on filmatisoitu elokuvaksi ja sarjaksi useaankin otteeseen.
Poistamv-filmi, sangen vanha, ehkä 1950-luvulta, kaksi "uhria liittoutuu" ...
PoistaKyllähän tässä kirjassakin tekijä liittoutuu erään uhrin kanssa? Mikäli kirjan loppusanat jaksaa vielä lukea.
PoistaMuistaakseni luin tämän joskus yläasteella ollessani. Pitäisi varmaan virkistää muistia, sillä ainakin silloin pidin tästä kirjasta todella paljon. Silloin tuli myös muutama muukin Christien kirja luettua. :)
VastaaPoistaJes, lukupiiri alkakoon! :D
VastaaPoistaTämän olen lukenut joskus aikaisemmin, enkä jaksanut uudestaan selailla joten hirveästi tästä ei ole siis analysoitavaa.
Aloitin joskus lukemaan Christietä niistä keskinkertaisemmista tarinoista. Esim. The Big Four oli aivan kammottavan tylsä, koska siinä oli ihan liikaa kansainvälisiä juonitteluja. Christie on parhaimmillaan nimenomaan näissä suljetun huoneen arvoituksissa, ja yleensäkin tarinoissa joissa tapahtumapaikka on pieni.
Tämä on ehdottomasti yksi kirjailijan parhaimmista. Loppuratkaisu tuli itsellekin ihan puun takaa, kaikki siihen asti luettu meni ihan päälaelleen. Toinen hyvä on Roger Ackroydin murha. Johtolankoja on ripoteltu ympäriinsä, mutta niitä ei huomaa välttämättä silloinkaan kun selailee jälkikäteen sivuja taaksepäin.
Kirjoissa on myös se hyvä puoli, että tarinasta pystyy nauttimaan vaikka ne lukisikin uudestaan. Ykkösellä esitettäviä tv-sovituksiakin olen katsellut pari kolme kertaa suht lyhyin väliajoin, ja useimmiten en ole muistanut murhaajaa. Kirjoissa se on varmaan vielä helpompaa. Tai sitten mulla on vain huono muisti :D
Hämmästyin kuinka erilainen Christien ajatuksenjuoksu oli kuin kuvittelin. Hän selvästi osasi ajatella useissa tasoissa ja piilottaa selvät linjat ovelien huomion varastavien kommenttien sekaan. Etenkin ihmisten ajatukset olivat hyvä tällaisessa funktiossa.
PoistaHänen kerrontansa oli myös varsin ajatonta. Tämä tapahtumaketju voisi tapahtua aivan hyvin menneessä, nykypäivässä tai tulevaisuudessa. Ei kikkailtu minkään ajoittavien asioiden suhteen, muutenkin kiinnekohtana toimivat enemmmän ihmiset ja syrjäinen saari kuin tieteen, taiteen tai politiikan kirjoittamisajankohdan tilanteet. Tällainen taso tekee teoksesta klassikon.
Täytyy nostaa Christielle hattua, koska aiemmat ennakkoluuloni karisivat täysin kun aloin lukemaan näitä. Ensin olin epäileväinen rikoksia ratkovan mummelin suhteen, mutta tarinat ovat rakenteeltaan ainoastaan näennäisen yksinkertaisia. Juuri nuo tarinan monet tasot sekoittavat pakkaa ja tekevät miltei mahdottomaksi lukijan päätellä loppuratkaisua. Christie voi joskus johdattaa lukijan aivan väärille poluille ja saada tämän uskomaan että murhaaja on henkilö X, mutta lopussa selviääkin että ne olivat vääriä johtolankoja ja oikea syyllinen on piileskellyt ikään kuin rivien välissä, tasossa jota ei ole edes huomannut olleen olemassa.
PoistaAjattomuus on minunkin mielestäni yksi niistä tekijöistä, jotka tekevät Christien murhamysteereistä klassikkoja. Vaikka yleensä pidänkin kuvailevasta tekstistä, niin näissä jotenkin se lämminhenkisyys ja keveys (murhista huolimatta) tulee silti läpi tekstistä. Henkilötkin ovat hyvin rakennettuja, vaikka joissain kirjoissa onkin todella paljon dialogia eikä juurikaan kuvauksia henkilöistä. Eli nimenomaan ne ihmiset ovat ne juttu, joista tulee se Christien teosten viehätysvoima.
Itsellä on aika samoin, että tuskin tulen lukemaan tämänkaltaista uudestaan ja pitäydyn mieluummin fantasiassa, mutta olen silti tyytyväinen että yläasteella "pakotettiin" lukemaan tämä kirja. Yllätyin todellakin positiivisesti :)
VastaaPoistaMeillä ei yläasteella kauheasti käyty kirjallisuutta läpi, kun aikän opettajakin vaihtui joka vuosi. Yhtenä vuotena tosin luettiin tunnilla vuorotellen ääneen Seitsemää veljestä ja tein esitelmän Minna Canthista (olisiko ollut Työmiehen vaimo).
PoistaLukiossa puolestaan luin mm. Bridget Jonesin päiväkirjat, Eläinten vallankumouksen ja Kaikenkarvaiset kaverit. Kakkosen ja kolmosen välisenä kesänä piti lukea neljä kirjaa. Valitsemistani muistan enää Ihmisiä suviyössä ja Ameriikan raitti, kun en koskaan oikein tajunnut niitä...
Siihen aikaan ei kauheasti vielä edes harrastettu nettiplagiatiota. Nykyisin teinit Googlaat valmiita kommentteja kirjoihin - blogaamisen kanssa oltava tarkkana ettei analysoi liikaa, mutta osoittaa tajunneensa jotakin teoksesta.
Harmittaa, kun ei sattunut kohdalle sellaista äikän opea, joka olisi innostanut lukemiseen. Onneksi sentään itse luin paljon, niin ei ollut "ensi kosketus" romaaneihin. Joku kavereistani oli lukenut Tuntemattoman sotilaan joskus nuoremapana jo ja uki sen uudelleen koko Pohjantähti-trilogian kanssa. Ihan niin hurja minä en ollut.
Meillä taisi olla lukemiseen kannustava ope yläasteella. Muistaakseni meillä oli joku lista, jossa oli uudempia ja vanhempia klassikoita ja kun niitä oli lukenut tietyn määrän, sai kai jonkin diplomin. Itse en sitä saanut, mutta luin kyllä tosi paljon.
PoistaKymmenen pientä neekeripoikaa luin ekan kerran joskus lukioaikana, kun se sattui löytymään kotikirjahyllystä. Samalta istumalta se piti silloin lukea, tarina imaisi mukaansa.
En olekaan tullut ajatelleeksi tuota nettiplagiaatiojuttua tältä kannalta. Omakin blogini löytyy googlen kautta, mutta mieleen ei ole juolahtanut että koululaiset nappaisivat sieltä ajatuksia. Itse olen ollut opettajana ala-asteella, eikä siellä vielä ollut tuota ongelmaa ainakaan samassa määrin kuin varmaan on ylemmillä luokilla.
On varmaankin ikäkysymys. Ala-asteella ollaan vielä innokkaampia tekemään itse asioita, vaikka uskon, että kyllä siellä alkaa olla varmaan jo isompien kanssa se tilanne, että ei kauheasti kiinnosta. Minä tein lapsena paljon omia "tutkimuksiani" läksyjen jälkeenkin - etenkin biologiassa.
Poista3-4 luokalla meillä oli jokin lukudiplomi, ja luinkin silloin kaikkien kouluun tuomat kirjat. Näiden joukossa oli mm. Ronja Ryövärintytär. Suurin osa oli todella helppolukuista lasten kirjallisuutta, mikä harmitti minua, kun olin kuitenkin siirtynyt jo vähän pidempiin tarinoihin.
Yläluokasta (5-6) nuistan myös erään kirjan todella hyvin, nimittäin salaisen puutarha. Se oli koulun kirjahyllystä ja luin sitä jonkin loman aikana. Ihastuttava klassikko, joka tekisi mieli lukea uudelleen.
Taisipa olla eilen kun porukalla arvosteltiin tuota uudempaa nimeä juuri samasta syystä: se paljastaa ihan liikaa.
VastaaPoistaHuomasin nimenvaihdoksen vasta kun katsoin kirjalistaa Lukupiirin sivulta. Vaikea sanoa, onko tuo kauheasti vaikuttanut kirjan "rasismiin" sisällöllisesti, koska edelleen siellä ne paikannimi Neekerisaari ja posliininuket ovat. Halvalla saatu peittoon ja näin melkein pahempi. Ja tuossa yhteydessä kun viitataan lasten loruun, voisi käyttää vakiintunutta nimeä.
PoistaEn ole dekkarien ystävä, mutta joskus aina hairahdun sellaisia lukemaan. Nyt siis lukupiirijäsenyys vaati minua lukemaan kirjan. Jotenkin sen läpi kahlasin, vaikka tökki aika lailla.
VastaaPoistaMuistan lukeneeni kirjan muutamaankin kertaan nuorena tyttönä. Nyt ei iskenyt sitten ollenkaan. Miksi perinteinen dekkari ohjaa minua (ainakin omissa ajatuksissani) etsimään murhaajaa? Vaikka kirjassa oli paljon hyvää, niin jotenkin en pääse siitä nauttimaan, kun koko ajan raksuttaa tämä perustehtävä päässä. Mutta sitäkään en sitten jaksa. Tuntuu, että koko ajan unohdin kuka kukin oli ja jos joku vaikutti pahalta ihmiseltä, niin piti ajatella, että tämä se nyt ei ainakaan ole. Huoh. Ei ole minusta klassisen dekkarin lukijaksi.
Olet pukenut sanoiksi joitakin minunkin kohtaamia ongelmia: en aina muistanut kuka hahmo kukin oli (onneksi Wikipedian hahmolista auttoi pitämään järjstystä yllä, aina välillä kun sen jaksoi kaivaa esille, eli ei kovin usein).
PoistaMyös tuo "tehtävällisyys" eli muistutetaan jatkuvasti kysymystä (kuka murhaaja on) tuntui välillä leikkaavan muuta kerrontaa, mutta toisaalta se on ymmärrettävää, jos astuu hahmojen saappaisiin. Jos tilanteesta ei pääse pois, se jää pyörimään mieleen.
Olen enemmän trillereiden ystävä kuin perinteisten Sherlock Holmes tyylisten arvoistusten ratkaisija. Kai tämän voi laittaa ajankuvamme piikkiin: tv ja leffat ovat täynnä nopeaa, kevyesti nautittavaa viihdettä. Orjallistuu kaipaamaan sitä samaa.
Olen huomannut aina vanhemman kirjan ollessa kyseessä (Maailmojen sota, Pikku naisia, Taru sormusten herrasta) kerronta on rauhallisempaa, eletään hetkessä turhia ryntäilemättä.
Onneksi olemme vapaita lukemaan sellaista kirjallisuutta, josta pidämme (ainakin potentiaalisesti). Tähän lukupiiriin tuli muutama sellainen teos, joihin en varmaankaan muuten tarttuisi, samoin kuin praktikumissani. Täytyy toivoa, että yllätykset tulevat olemaan enemmän positiivia kuin negatiivia.
Minulla oli muuten tuo sama aatos lukiessani, että tämä henkilö on nyt liian ilmiselvä murhaaja, joten hän se ei ainakaan voi olla. Ja ihan metsään meni ne vähäiset veikkaukseni syyllisestä, joita matkan varrella tein. Loppuratkaisu kyllä yllätti minut ihan kunnolla.
PoistaKuuntelin tämän äänikirjana tällä kertaa, ja siinä kyllä meni henkilöt ihan sekaisin koko ajan. Toisaalta tein siinä samalla käsitöitä, ehkä se vaikutti siihen, etten pyöritellyt mysteeriä omassa päässäni niin paljon.
PoistaOlen huomannut tämän aikaisemminkin: tavallista kirjaa lukiessani pää raksuttaa paljon enemmän ja palaan kirjassa taaksepäin etsimään jotain tiettyä tapahtumaa tai henkilöä. Äänikirjan kanssa takaisin päin palaaminen on aika vaivan takana, enkä tosiaan jaksa ruveta kelailemaan edestakaisin. Silloin annan tarinan vaan edetä ja yritän vaan pysyä kärryillä.
Tuo johtuu juurikin siitä, että tekstiä lukiessaan aivot tekevät enemmän töitä. Pitää keksiä kuvitus sanojen taakse ja muodostaa sosiaalisia verkostojan hahmojen kanssa. Siksi lukevat ihmiset ovat eräiden väitteiden mukaan ei-lukevia fiksumpia ja sairastuvat vähemmän helposti esim. dementiaan.
PoistaMinä en paljoa ole äänikirjoja harrastanut (sitten lapsuuden satukirjojen), mutta esim. pitkillä ajomatkoilla siskoni laittoi lapsilleen mm. Jali ja suklaatehtaan pyörimään. Sellainen teos, joka ei aivan kauheasti kiinnosta voi toimia äänikirjana paremmin. Kunhan pituus ei ole aivan hirveä.
Äänikirjassa on tosiaan omat haasteensa. Itse olen muutamia kuunnellut ja huomannut, että minulle toimii parhaiten kevyet ja helpot kirjat. Silloin ei haittaa, vaikka hetken ei ihan täysiä keskittyisikään. Pysyy kuitenkin perässä tapahtumissa. Tämä kirja ei välttämättä ole se helpoin äänikirjaksi.
PoistaLukupiiri korkattakoon minunkin puolestani. Kirja on entuudestaan tuttu, itselläni on paha tapa lukea kirjoja moneen kertaan, koska ne ovat toisella kerralla jotenkin "helppolukuisempia". Minun versioni oli vanha, 10 pientä neekeripoikaa vielä nimenään kantava. Itse asiassa nimenmuutos tuli täysin yllätyksenä ja aika tökeröltä tuntuu, koska nimen muuttamninen vasta saa aiemman asetelman vaikuttamaan rasistiselta. Kirjassahan ei kuitenkaan ole minusta rasismnia. Yhtä hyvin kai tuo loru voisi olla 10 pientä intiaani/valkoista/keltaista/vihreää poikaa? Itse olen aikanani lukenut suuren osan Christien tuotannosta, pääsääntöisesti pidän teoksista, joissa seikkailee Hercule Poirot. Parhaimmat kirjat mielestäni ovat niitä, joissa lukijalla oikeasti olisi mahdollisuus päätellä murhaaja. Tässä kirjassahan on aika paljon taustalla tapahtuvaa, jota on vaikea perustellusti päätellä kerrotun perusteella (esim.kurpitsajuhkla). Murhaajaa en ensilukemalta tässä kirjassa olisi millään arvannut. Toisella lukukerralla voi yrittää poimia tekstistä ne seikat, jotka kertovat murhaajan henkilöllisyyden. Kirjassa minua eniten viehättää murhien nivoutuminen lastenlorun mukaan, siinä on jonkinlaista glamouria (jos nyt sitä murhissa koskaan voi olla) ja toisaalta kohtalonomaisuutta ja hyytävää kauhua.
VastaaPoistaKirjan nimeen on vaikuttanut jonkin verran Christine perikunta - eikä yksikään pelastunut viittaa lastenlorun viimeiseen säkeeseen. Mutta tämä tosiaankin tuntuu piilottelulta (vrt. "korrekstit" Brunbergin suklaa suukot, mutta paketissa edelleen ruokohame hahmoja). Amerikkalaisessa versiossa "neekeripojat" ovatkin "intiaanipoikia" ja se on oman selvittelynsä saanut aikaiseksi. Tai tämä Tintti sarjakuva kohu. Aikalaistuotoksia. Ja tässä kun ei edes sitä rasismi aspektia tosiaan ole, ellei sitä sinne itse tahallaan laita.
PoistaLukiessani taisin ajatella vuoroin jokaista murhaajaksi, koska no, joku heistähän sen täytyy olla, jos tämä on suojetun huoneen mysteeri. Christie niiden äitinä on hoitunut oikein meastarilliseksi näissä. Ei kyllä ensikertalaislukijana voinut suoraan syyttää ketään.
Kirjan nimeähän on useampaan kertaan muutettu. Jos oikein muistan, niin alun alkaen se oli tämä nykyinen. Jossain kohdin se muuttui Kymmeneksi pieneksi neekeripojaksi ja sitten taas takaisin.
PoistaRasistinen kirja ei tosiaankaan ollut. Ehkäpä juuri tuossa kohdin näkyi se aika. Sillä aikanaanhan tuo neekeri ei ole ollut haukkumasana tai alentava ilmaisu. Tänä päivänä ei kirjassa varmastikaan näin puhuttaisi.
Itseäni on pienestä asti niin tehokkaasti opetettu, että neekeri-sanaa ei saa käyttää, että se aina särähtää minun korvaani. Vaikka se ei olisi millään muotoa rasistisessa mielessä käytetty, kuten ei tässä kirjassa ole. Silti se joka kerta pisti silmääni. Näin tehokkaasti minut on opetettu sanan loukkaavuudesta. Minun suuhuni siten sopii paremmin tämä nykyinen uusvanha nimi.
Siinä olen samaa mieltä, että aikalaistuotoksiahan nämä ja tarvitseeko kaikkea sitten muuttaa uuteen muotoon. Varsinkin kun tarkoitus ei todellakaan ole ollut loukkaava tai rasistinen. Toisaalta, jotain se voi loukata. Taiteilua korrektiuden ja vanhan kunnioittamisen välillä.
Muistat aivan oikein. Kirjasta tuli jossain vaiheessa kuuluisampi tällä keskivaiheen nimellään, joten tämä edes takainen liikehdintä kirjan nimessä hämää asiasta tietämätöntä lukijaa aika pahasti.
PoistaMeillä kotona ei kauheasti puhuttu rasismista tai muista loukkaavista termeistä. Äitini on hyvin vanhoillinen eikä siis kauheasti pidä maahanmuuttajista tai muihin uskontokuntiin kuuluvist ihmisistä, ei-heteroista puhumattakaan. Hänen kapea-näköisyytensä on vakuuttanut minut tekemään päinvastoin ja olenkin hyvin suvaitsevainen.
Minäkin yllätyin positiivisesti tästä kirjasta. Christietä on tullut kyllä joskus kouluaikana luettua, useampiakin teoksia. Mutta olen todella tehokkaasti unohtanut millaisia kirjat ovat. Yllätyin siis kirjan vetävyydestä ja koukuttavuudesta.
VastaaPoistaPaljon oli samoja aatoksia minulla lukiessani kuin muillakin. Kirja on kestänyt hyvin aikaa. En huomannut lukevani useita kymmeniä vuosia vanhaa teosta. Aloittelin jo lukemaan Neiti Marplen tutkimuksia ja mielestäni niissä ajankuva oli selkeämmin esillä. Mutta tämä kirja olisi voinut olla kirjoitettu vaikka viime vuonna.
Kirjan kerroksellisuus yllätti minutkin. Samoin olin aivan pihalla kuka on syyllinen. Jonkin verran koitin arvatakin, mutta päätin jo alkumetreillä etten liikaa yritä keksiä kuka on syyllinen, kun metsään menee kumminkin. Ja jopa onnistuinkin siinä.
Alkuun minua jännitti pysynkö perässä suuressa henkilömäärässä. Yleensä kun olen ihan sekaisin, jos keskeisiä henkilöitä on näin paljon. Alussa jouduinkin muistuttelemaan kuka on kukin, mutta pian tarina imaisi mukaansa enkä enää tarkistellut henkilöitä. Nopeaa tahtia myös vähenevät ihmiset, joten paletin koossa pitäminen helpottui.
Minä innostuin tämän kirjan myötä sivistämään itseäni useammalla kirjailijan teoksella. Katsotaan pysyykö intoni yllä.
Minulla on sama juttu laajojen henkilögallerioden kanssa (esim. Justin Croninin Ensimmäinen siirtokunta). Tässä porukka kun vähenee, ja saadaan tietää enemmän jäljelle jäävistä, niin osaa paremmin eri persoonatyypit yhdistää tiettyihin hahmoihin, vaikke aina nimi/ammatti muistuisikaan mieleen.
PoistaLoppu oli ihanan positiivinen yllätys (jos murhakrírjasta saa sanoa näin), sillä murhaajan motiivit olivat aivan omaa luokkaansa. En olisi osannut kirjoittaa tätä kirjaa.
Ihan pakko tulla jo kommentoimaan, vaikka muutama kymmenen sivua on lukematta. Olen lukenut varmaan melkein kaikki Christiet nuoruudessani ja tämänkin kirjan muutamaan otteeseen, joten oikeastaan tiedän loppuratkaisun jo ja tiesin aloittaessani. Se ei kuitenkaan ole hämmentänyt tai vähentänyt lukukokemusta.
VastaaPoistaOma kappaleeni on tuolla uudella nimellä ja siinä on suhteellisen hyvä johdatus Christien suljetun huoneen -ajatteluun ja muutoinkin hänen kirjalliseen tuotantoonsa, mikä antoi ihan kivan lisäsäväyksen lukemista aloitellessa. Olen lukenut ylipäätään dekkareita viime aikoina aivan liian vähän ja Christietä en lainkaan. Itse pidän kovasti hänen kirjoitustyylistään ja teoksistaan. Ne ovat kaikesta huolimatta leppoisia ja jopa hyväntuulisia sekä kuten jo todettu ajattomia.
Palaan vielä saatuani kirjan päätökseen, mikä tapahtunee illan aikana.
Christie kieltämättä pyöritti hienosti lukijaa murhaajan arvailussaan! Niin hienosti, että vaikka kirjan lukemisesta ei ole hirveän kauaa, en enää muista kuka murhaaja oli :D Tuo nykyinen (alkuperäinen) nimi paljastaa minustakin liikaa kirjasta :(
VastaaPoistaDekkarit eivät ole minullekaan mieluisin genre, mutta tämä kuului ehdottomasti sarjaan hyvä välipalakirja :)
Kiitos linkityksestä :)
Tästä teoksesta oli vaikea kirjoittaa niin, ettei paljasta liikaa. Tuo nimi ja runo (joka löytyy muuten erittäin helposti googlaamalla) paljastavat aivan liikaa. Onneksi en tiennyt etukäteen yhtään mitään tästä kirjasta. Keskivaiheen nimi menee samaan kategoriaan nimien synnyttämissä mielikuvissa kuten Sieppari ruispellossa ja Maissilapset (joihin kumpaankaan en ole tutustunut). Eli alkuperäinen olettamukseni kirjasta ei ollut lähelläkään sisältöä. :D
PoistaTuo on muuten totta, että nykyinen nimi paljastaa liikaa kirjasta. Toisaalta, sen tekee kyllä jo tuo runo, joka on aika alkumetreillä kirjassa. Mutta taasen välillä ollut nimi 10 pientä neekeripoikaa taas ei oikeastaan kerro kirjasta yhtään mitään ja voi johdattaa jopa ihan väärille vesille. Nimellä kun ei ole muuta yhtymäkohtaa kirjaan kuin tuo runo. Runo, joka toisaalta on oleellinen asia kirjassa, muttei tämä kuitenkaan ole tarina mistään kymmenestä pienestä neekeripojasta.
PoistaVillasukka: niin olen minäkin jo unohtanut syyllisen :D Joku kerta luen vielä kirjan niin, että katson ensin kuka se syyllinen olikaan ja etsin vihjeitä murhaajasta tarinassa. Kirja oli nopea luettava, joten se voi taasen jossain kohdin lukea nopeaksi välipalaksi.
Noniin, pääsenpä minäkin vihdoin kommentoimaan! (= sain kirjan loppuun)
VastaaPoistaOlen lukenut tämän kerran aiemmin, koulussa 4 vuotta sitten ja pidin. Pidin edelleen ja vieläkin enemmän.
Harmitti kyllä tosi paljon silti, että muistin syyllisen, mutta silti tarinaa oli jännä seurailla ja tarkkailla syyllisen liikkeitä heti alkumetreillä.
Kirjan runo paljastaa ehdottomasti liikaa, mutta kirjan "uudistettu" nimi ei mielestäni niinkään. Se, että nimi kertoo kaikkien kuolevan ei kerro kuka on kaiken takana ja miten kaikki tapahtuu. Itse pidän nimestä :) ( + Kirja on niin klassikko jo, että vaikka sillä olisi entinen nimensa, 99% väestöstä tietäisi mikä on kirjan idea).
Minunkin uudessa kappaleessani oli alussa mielenkiintoinen johdanto, jossa tutkittiin Christien kirjoitustapoja ja uraa. :)
Tämä on ainoa Christie, jonka olen lukenut, jännittää vähän yltävätkö muut samalle tasolle.
T. Anni /Ajatuksia kirjamaasta (työpaikan tietokoneella....)
Oliko lukukokemus erilainen kuin muistit syyllisen? Itse ajattelin joskus kokeilla kirjaa uudestaan ja katsoa löydänkö vihjeet tekijästä. Nyt Christie on onnistunut kyllä minun silmiltäni hienosti vinkit piilottamaan ja minua vietiin kuin pässiä narussa :)
PoistaMinulla heräsi kyllä mielenkiinto muihin Chritien kirjoihin, mutta jonossa on niin monta kirjaa, että menee tovi ennen kuin hänen teoksiin taas tartun.
Ehdottomasti! Osasin tarkkailla paremmin syyllisen liikkeitä, mikä oli ihan miellyttävää (ja omia aivoja lepuuttavaa). Olisin silti halunnut "tietämättömän" lukukerran..
PoistaTulen nolona näiden muiden varmaankin täysi-ikäisten joukkoon ilmoittamaan olevani 11 ja luin kirjan mökillä 1-2 tunnissa c:
VastaaPoistaEn tiiäh, onko sit muut mun ikäset herkempiä vai mitä, mutta ei se mua millään tavalla jääny.. kaihertamaan tms :D
Herkkyys on kovin yksilöllistä. Itse saatan itkeä fiktiivisten hahmojen (etenkin eläinten) kohtaloita, mutta olla välillä täysin kylmäverinen hyvinkin raan teoksen kanssa.
PoistaKatsoin mm. Salaisia Kansioita ala-asteen kolmannella luokalla ja hihitin salaa, kun vuotta vanhempi poika lesoili nähneensä sarjaa ja piti itseään niin koviksena.
Eihän Christien teos tosiaankaan kauhean pelottava ollut, ei vaikka siinä kuoleekin ihmisiä. Teoksen parasta antia onkin tutkia suljetun huoneen -mallin mukaista murhaa - kuka jo tunnetusta joukosta on murhaaja.