"Maailma muuttuu, minä sanoin. Maailma ei enää kuulu yksin pojille ja miehille."
Aloitin Feministisessä lukupiirissä helmikuussa (joka on myös Black History Month) käsitellyn Alice Walkerin klassikon Häivähdys purppuraa sattumalta hänen syntymäpäivänään 9.2., mutta säästin teoksen postauksen Naistenviikolle. Oli kiinnostavaa päästä keskustelemaan kirjasta piirissä, sillä se oli roikkunut vuosia lukulistalla. Ja koska puolet kirjasta sijoittui Afrikkaan sain ruksia Helmet-lukuhaasteen vaikeaksi arvelemani kohdan 33 eli kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan.
Minä en edes vilkase miehiä. Näin on. Naisia minä kyllä katton koska niitä minä en pelkää. (s. 16)
Teos pääsi kuitenkin todella yllättämään. En nimittäin tiennyt siitä mitään etukäteen, en sitä, että se on kirjemuotoinen tai että tämä LGBTQIA+ klassikko käsittelee myös sellaisia isoja teemoja kuten rasismi, raiskaus ja imperialismi. Nyt ymmärrän, miksi se on toistuvasti tullut vastaan kiellettyjen kirjojen listoilla. Se on herättänyt paljon kohua ilmestyessään ja yhä tänäkin päivänä. Yksi mainioimpia kohtia teoksessa:
Shug sano että ota peili ja kato itteäs. Et ole tietty ikinä kattonu itteäs sieltä alhaalta. (s. 108)
Kääntäjä Kersti Juva on onnistunut hyvin päähenkilö Celien murteellisessa puhetyylissä. Aluksi Celie osoittaa kirjeensä jumalalle, myöhemmin siskolleen Nettielle ja niiden avulla päästään näkemään niin Celien kuin Nettienkin elämää muutaman vuosikymmenen ajan 1900-luvun alussa, maailmansotien varjossa. Kummankin naisen elämässä on ylä ja alamäkiä, rajuja kohtaloita kuin onnen hetkiäkin.
Niillä on ottaa väittää että se että orjuus ei pelastanu on meidän syy, Sofia sano. Niin kun me oltas oltu niin toopeja ettei osattu olla orjina. (s. 134)
Teos täräytti heti alussa kovaa. Celien isä raiskaa tytön tämän ollessa vasta 14 ja kun hän synnyttää lapsen, annetaan se heti adoptoitavaksi. Celie tosin luulee lapsensa kuolleen. Hän tulee raskaaksi vielä uudelleen, mutta tämän syntymän jälkeen isä naittaa Celien leskimiehelle, joka pahoinpitelee häntä toistuvasti - ajan tavan mukaisesti vaimot hakattiin kuuliaisiksi - ja makaa hänen kanssaan, vaikka Celietä ei yhtään kiinnostaisi. Onneksi "jumala on tyssännyt" Celien kuukautiset, eli hän ei voi tulla enää raskaaksi. Nettie puolestaan päätyy Afrikkaan lähetyssaarnaajien kanssa
Isäntä sano että Celie, kerro mulle totuus. Onko niin että et tykkää minusta koska minä olen mies? (s. 318)
Lukemassani vanhassa painoksessa sivuilla oli asettelun takia paljon tyhjää, sillä kirjeet alkoivat puolivälistä sivua ja suurin osa oli vain sivun mittaisia. Kiinnostaisi nähdä, millaisen asettelu huhtikuussa ilmestyneessä kauniskantisessa uusintapainoksessa on. Lukeminen oli vauhdikasta, vaikka samaan aikaan olin koko ajan tuohtunut. En siis Celielle vaan Celien ja kaikkien ihonvärinsä, sukupuolensa tai seksuaalisen suuntautumisen takia kärsineen puolesta.
Sofia ja Harpo yrittää aina työntää mua jollekki miehelle. Ne tietää että minä rakastan Shugia mutta ne luulee että naisten rakkaus on joku vahinko, että sitä ihastuu siihen kuka siinä sattuu olemaan. (s. 327)
Teoksen sateenkaarevuus pääsi tosiaan yllättämään ja ihmettelen, kun en muista, että siitä puolesta olisi lukiossa tai yliopiston kirjallisuuden opinnoissakaan puhuttu ollenkaan. Päädyinkin googlaamaan, kuinka siihen on suhtauduttu, ja nopeasti silmiini osui otsikointi: "The Color Purple is a lesbian story. No matter how many try to erase it." Kuulemma kirjasta tehdyssä filmatisoinnissakin on teema harmillisesti häivytetty pois. Asiaan lienee vaikuttanut suuresti mm. ilmestymisvuosi, 1985.
Kaikki muut värilliset naiset mitä minä tunnen rakastaa lapsia. Sinun tuntees on minusta jotenkin luonnottomia. (s. 332)
Harmittavaa, että kirjan sateenkaarevuutta on peitelty. Jännitin loppuun asti kuinka hahmoille käy ja olin tosi yllättynyt ja ilahtunut. Celie perustaa oman bisneksen. Hän tekee housuja naisille, jopa oman malliston raskaana oleville. Kun Nettie käytti kuukautisista sanaa kaveri, tuli mieleen, kuinka hämmentynyt olin lapsena äidin puhuessa "kallenpäivistä", luulin jonkun Kalle-nimisen tulevan kylään, vaikka tosiasiassa se oli vain eufemismi. Kokonaisuudessaan mainio ja asemansa ansainnut klassikko, jota voin suositella.
Tiesitkö että Afrikassa oli tuhansia vuosia sitten suuria kaupunkeja, isompia kuin Milledgeville ja jopa Atlanta. Tai että egyptiläiset jotka rakensivat pyramidit ja orjuuttivat israelilaiset olivat värillisiä? Että Egypti on Afrikassa? Että se Etiopia josta raamatussa kerrotaan tarkotti koko Afrikkaa. -- En ollut ymmärtänyt kuinka tietämätön olin. (s. 169)
Arvosana:
Romaani mustien elämästä Georgiassa, syvän Etelän viimeisessä vankassa rotuvihan linnakkeessa maailmansotien välillä. Rajun rehellinen kertomus Celien, nuoren mustan naisen kohtalosta insestin, väkivallan, riiston ja rasismin kyllästämässä ilmapiirissä. Irtonaista huumoria, lämpöä ja elämäniloa säteilevä tarina uskosta, toivosta, rakkaudesta naisiin, miehiin ja jumalaan.
Alkuperäinen nimi: The Color Purple (1982)
Luettu myös täällä: Kirjavinkit, Mitä luimme kerran, Eniten minua kiinnostaa tie, Sivutiellä, Villasukka kirjahyllyssä, Kannesta kanteen, Annelin kirjoissa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti