Lukupiirissä | Rainbow Rowell: Eleanor & Park

"Tyttö näytti täsmälleen sellaiselta tyypiltä, jolle tapahtui tällaista.

Ei vain uudelta, vaan isolta ja kömpelöltä. Seko fleda, räikeän punainen ja vielä kihara. 

Ja pukeutunut kuin se olisi halunnut kerätä katseita. Tai sitten se oli ihan pihalla. 

Miesten ruutupaita, röykkiö outoja koruja kaulassa ja huiveja ranteissa. Parkin mielestä se 

muistutti variksenpelättiä tai huolinukkea -- Jotain sellaista, mikä ei selviäisi luonnossa."

   

   
Tammikuun lukupiirikirja
  

Lukuhaasteissa: Hyllynlämmittäjä, Marko Suomen YA-haaste, Helmet 2020: 45. Esikoiskirja, Popsugar Reading Challenge:  A book with at least a four-star rating on Goodreads

   

Olin viime syksynä Helsingin kirjamessuilla kiertelemässä kahden euron kirjalaareja, kun kuulin kahden ruotsia puhuvan nuoren naisen hihkuvan innoissaan: he olivat löytäneet Rainbow Rowellin Eleanor & Parkin läheisestä laatikosta. Täytyi siis itsekin käydä poimimassa isosta läjästä yksi kappale mukaan, kun olen pidemmän aikaa halunnut kirjan lukea. Yhtenä syynä se, että niin moni bloggaajakollega ja muu lukeva tuttuni on kehunut kirjailijan teoksia ja tämä kyseinen suomennettu yksilö sijoittuu vuoteen 1986, joka on minulle merkittävä, koska *köh* synnyin silloin...

     

"Olet protagonistin näköinen." Hän puki ajatuksensa sanoiksi niin nopeasti kuin pystyi. "Näytät sellaiselta tyypiltä joka lopulta voittaa. Olet niin kaunis ja hyvä. Sulla on taikasilmät", hän kuiskasi "...ja sun kanssa mä tunnen itseni kannibaaliksi." (s. 138)

  

Olin siis melko positiivisesti latautuneena tarttuessani kirjaan. Ja voi kuinka kovaa pilvilinnani romahtikaan. Olin odottanut jotain ihanan Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea kaltaista ja sainkin sitten vain sellaisen pettymyksen kuin Aurinko on tähti oli. Kirjan aikana koin kunnollisen tunteiden vuoristoradan. Rowell osaa kirjoittaa, siitä ei ole kyse (tosin hän käyttää liikaa kolmea pistettä...), mutta ai että, en pitänyt kummastakaan vuorottelevasta näkökulmahenkilöstä, Eleanorista (joka lukee paljon kirjoja, muttei ei pidä kissoista!) tai Parkista. Tai noh, ehkä Parkista aloin pitämään hieman jossain vaiheessa kirjaa, mutta alussa hänkin on niin ärsyttävän tuomitseva ja ennakkoluuloinen. Monta kertaa vaununi siis nousi draamaan kaarella kohti kliimaksia, joka ei kuitenkaan koskaan täyttynyt vaan jyristelin takaperin alamäkeen.

   

Heidän tapaamispäivästään lähtien Eleanor oli törmännyt Parkiin yllättävissä paikoissa. Oli kuin heidän elämänsä kulkisivat risteytyviä ratojaan, keskinäisen vetovoiman lakien mukaan. (s. 287)

  

Tarinahan on siis seuraavanlainen: Park on puoliksi korealainen, puoliksi irlantilainen poika, joka ainoana antaa tilaa (hieman vastahakoisesti tosin) bussiin tulleelle uudelle tytölle. Tämä on Eleanor, isokokoinen tyttö, jolla on iso oranssi tukka, miesten vaatteet ja harakan aarteita ranteissaan. Aluksi Park ei voi sietää outoa tyttöä, joka vaikuttaa haluavan piilottaa kaiken kauniin itsessään ja suorastaan tahallaan herättää huomiota erikoisella pukeutumisellaan. Kun Park lukee koulumatkojen aikana sarjakuvaa, hän huomaa Eleanorin kurkistelevan sivuja ja siitä alkaa kaksikon melko erikoinen rakkaustarina.

  

Seuraavana aamuna Eleanorin paikalla oli kasa sarjakuvia. 

Hän nosti ne ja istui. Se luki jo. 

Hän pani lehdet kirjojen väliin ja tuijotti ikkunasta. Jostain syystä hän ei halunnut lukea sen edessä. Kuin olisi antanut sen katsella syömistään. (s. 51)

  

En tosin ole vieläkään varma, kirjan luettuani ja kirjoitettuani siitä 28 sivua muistiinpanoja (viivoitettuja A4-vihkon arkkeja molemmin puolin!), että onko tämä loppujen lopuksi rakkaustarina vai ei. Parkin näkökulmasta se on, Eleanorin näkökulmasta en ole aivan varma. Park oli hänelle enemmänkin pelastuslautta. Hän kun tulee rikkonaisesta kodista. Äidin uusi mies on kamala törppö, joka diktaattorin ottein hallinnoi vaimoaan ja lapsilaumaa. Eleanorin isä on skotti, ei kovin paljon isäpuolta parempi, äiti puolestaan on tanskalainen kaunotar, joka alistuu miehensä jokaiseen oikkuun ja piilottelee mustelmiaan.

    

Ainoa hyvä puoli tässä veemäisessä mestassa oli, että kaikilla muillakin oli asiat viturallaan. Eleanoria ehkä inhottiin läskien ja outouden takia, mutta täällä häntä ei inhottu siksi, että hänellä oli rikkinäinen perhe ja murju himana. (s. 152)

  

Kotona on siis kovin levotonta, mutta ei Eleanorilla koulussakaan sen kivempaa ole. Opinnoissa hänellä menee hyvin: kun ei ole kaapelikanavia ja puhelinta, jää paljon aikaa läksyjen tekemiseen. Mutta liikuntatunneilla Eleanor on silmätikkuna (kerrankin hänen vaatteensa on piilotettu vessanpönttöön). Onneksi hän tapaa kaksi tummaihoista tyttöä, joista toinen on häntäkin kookkaampi. Kun erään liikkatunnin jälkeen Eleanorin pukukaapin oveen on liimattu terveyssiteitä, nämä kaksi tyttöä, DeNice ja Beebi auttavat häntä siivoamaan sotkun. Eleanoria tosin harmittaa heittää siteet roskiin, jos hän olisi ollut yksin, hän olisi saattanut säästää osan (tätä selittää mm. se, ettei hänellä ole edes hammasharjaa). Siitä eteenpäin kolmikko syö aina yhdessä.

  

Kuinka todennäköistä oli tavata joku sellainen, Park mietti. Joku jota saisi rakastaa ikuisesti ja joka rakastaisi takaisin. Mitä jos se toinen olisi syntynyt maailman toisella puolella? (s. 358)

  

Teoksessa kohdataan paljon rasismia, mutta sitä ei varsinaisesti käsitellä mitenkään. Surullisinta on, kun Park sanoo, etteä "Aasialaiset jätkät ei kenekään mielestä ole hotteja". Eleanor on feministi ja pohtii esimerkiksi Ryhmä-X -sarjakuvien naisia ja heidän taitojaan, jotka ovat hyvin passiivisia ja lähinnä vain ajatustyötä. Sarjakuvien lisäksi kirjassa on muitakin poplaarikulttuuriviittauksia leffoihin (kuten Star Warsiin) ja tv-sarjoihin (kuten Star Trekiin). Lisäksi Park harrastaa musiikin kuutelemista ja nauhoittaa Eleanorille mixtapen. Niinpä teoksessa vilahtelee bändien ja artistien nimiä ja lyriikoita.

  

Se halusi hänen kosketustaan. Se oli kuin kissa joka puskee päätään kättä vasten. (s. 296)

  

Olisin niin mielelläni halunnut tykätä tästä, mutta (dramatisoidusti ilmaistuna) sisimpäni oli lukemisen jälkeen niin pahasti mustelmilla onnellisten hetkien vuorenhuipulta pudottuani, että en vaan voi niiden muutaman kivan kohdan takia sanoa loppujen lopuksi pitäneeni tästä. Kirjan viimeiset sivut jättävät kaksikon tarinan hyvin epämääräiseen tilanteeseen niin, että lukija voi omien toiveidensa mukaisesti täydentää sen. 

  

"Älä pelkää. Tämä pesee pois." 

"Mutta en mä meikkaa." 

"Mikset?" 

Koska meikki on valetta.
--
"Mä vaan... näytän siltä kuin olisin naamioitunut. Niin kuin yrittäisin olla jotain muuta kuin olen." 

Kuin hän yrittäisi olla nätti ja suosittu. Se yrittäminen siinä niin inhotti. (s. 253 ja 257)

  

Hahmot käyttävät kuvailuissaan hämmentävän paljon mainoksia, Eleanorin äiri on laiha kuin naiset tupakkamainoksissa, Parkin äiti (tai oikeastaan koko perhe) voisi olla aamiaismurojen mainoksesta ja Park vertaa Eleanorin kanssa olemista siihen, kun Diet Pepsi -mainoksen poika maistaa juomaa ja säteilee ylimaallista autuutta. Suomennos oli ihan ok, mitä nyt parissa kertaa oli toisteisia sanavalintoja tilanteissa, joissa synonyymit olisivat tulleet kysymykseen. Pari typoakin löytyi, esimerkiksi kievari oli kirjoitettu aan sijaan äällä. Tämän kokemuksen perusteella tuskin lähden lukemaan kirjailijan muuta tuotantoa, ellei joku sitten kommenteissa osaa perustella, miksi minun tulisi lukea jotain muutakin häneltä. 

  

Eleanor rakasti kaikkea kirjoituskoneisiin liittyvää: sormituntumaa näppäimistöllä, näppäinten tahmaista ruksutusta. Hän piti jopa sen tuoksusta: metallin ja kenkälankin. (s. 182-183)

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Vuosi 1986. Eleanor ja Park tietävät, että ensirakkaus on harvoin ikuista. Silti he heittäytyvät sen vietäväksi.

  

Tätä oli teinirakkaus ennen tekstiviestejä, Facebookia, Twitteriä, Instagrammia ja Snapchatia.

  

Park luovii läpi lukuvuosien pitäen matalaa profiilia, kuunnellen Smithsiä ja vältellen ikätovereitaan. Sitten kouluun tulee uusi tyttö, Eleanor. Isokokoisesta, punatukkaisesta ja omituisesti pukeutuvasta tytöstä tulee välittömästi kiusaajien silmätikku. Kun Park huomaa Eleanorin lukevan salaa sarjakuvia, alkaa ystävyys. Hitaasti siitä kehittyy jotakin enemmän. Eleanor ja Park kertovat varovaisesti etenevän rakkaustarinansa vuorotellen, hersyvän dialogin kautta.

  

Eleanor & Park kertoo siitä, millaista on, kun perhe on rikkinäinen ja väkivallan uhka jatkuva. Se kertoo, millaista on, kun vanhat ystävät muuttuvat teini-iässä pahimmiksi vihamiehiksi. Se kertoo, millaista on, kun kaiken synkkyyden keskellä joku yhtäkkiä välittää ja haluaa pitää kädestä kiinni.

  

Eleanor & Park sai ilmestymisvuotenaan 2013 lukuisia nuortenkirjallisuuspalkintoja, ja sen käännösoikeudet on myyty neljäänkymmeneen maahan.

    

Suomentanut: Terhi Kuusisto, 382 sivua, Viisas elämä 2016

   

Alkuperäinen nimi: Eleanor & Park (2013)

Luettu  myös täällä: Bibbidi Bobbidi Book, Kirjapöllön huhuiluja, Notko, se lukeva peikko,  Tarinoiden syvyydet, Cats, books & me, Kirjaston kummitus