Sivut

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Lukumaratonin kooste

   
Lukumaratonini alkoi 26.6. klo 12.30. Ensimmäisenä teoksena luin loppuun viimeiset 64 sivua jokin aika sitten aloittamastani Alan Bradleyn dekkarista Piiraan maku makea. Mikä ihana päähenkilö Flavia de Luce olikaan! Vaikka en yleensä innostukaan dekkareista, niin sellaiset genren teokset, joissa on jokin lisämauste upoavat kyllä. Tulen ehdottomasti lukemaan jatko-osatkin, joista kolmas julkaistaan tämän vuoden syksyllä. 
   
Toisena teoksena luin lukumaratonin aamuna postiluukusta kolahtaneen Mervi Heikkilän ja Jussi Matilaisen kirjoittaman Kummajaisten kelän kuuman kesän (134 s.), joka on jatkoa viime vuonna ilmestyneelle Kummajaisten kylälle, josta olen blogannut täällä. Tutut lapsipäähenkilöt ovat nyt vuotta vanhempia ja sitä myötä myös kiinnostuneempia vastakkaisesta sukupuolesta. Romanssinpoikasten lisäksi mukana on myös tuttua kummallisuutta, joka tuntuu tuossa pienessä maalaiskylässä olevan edelleen arkipäivistä. Tehdään taikoja ja uidaan salaisella lammella, jossa asuu näkki. Ihastuttavasta kuvituksesta vastaa Miranda Koskinen. Aika kului aivan huomaamatta tämän teoksen kanssa.
  
Kolmantena teoksena luin John Gaslworthyn Omenapuun (112 s.), jota jatkoin vielä 27.6. puolella. Ihastuin Galsworthyn luontokuvaukseen, vaikka vanhahtavat sanat, pitkät lauserakenteet ja ajankuvaan kuuluvat, vähemmän mairittelevat henkilökuvaukset välillä saivatkin lukemisen tökkimään. Lyhyen, rakkauden kestävydestä kertovan teoksen selättäminen olikin hieman haastavaa lukujumin vaivaamalle lukijalle, mutta sen myötä sain kasaan asettamani tavoitteen. Yhteensä maratoonin aikana luin siis 310 sivua. 

torstai 25. kesäkuuta 2015

Kirjabloggaajien viides lukumaraton 26.6.

     
Se on täällä taas! Kirjabloggaaien yhteinen lukumaraton alkaa siis huomenna, jo viidettä kertaa. Lisätietoja osallistumisesta ja muista ohjeista löytyy Hyllytontun höpinöistä
  
Tässä minun maraton-pinooni kasaamiani teoksia, joista osa on tuttuja jo edellisen maratonin pinosta: 
      
  • Paulo Coelho: Piedrajoen rannalla istuin ja itkin (200 s.)
  • Siiri Enoranta: Gisellen kuolema (151 s.)
  • F. Scott Fitzgerald: Kultahattu (220 s.)
  • John Galsworthy: Omenapuu (112 s.)
  • toim. Marko Hautala: Valkoiset varpaat (novellikokoelma) (175 s.)
  • toim. Saara Henrikson & Erkka Leppänen: Huomenna tuulet voimistuvat (novellikokoelma) (207 s.)
  • Kerstin Johansson I backe: Näkymätön Elina (124 s.)
  • Alexis Kouros: Gondwanan lapset (114 s.)
  • Leena Krohn: Erehdys (155 s.)
  • Leena Krohn: Viimeinen kesävieras (86 s.)
  • Kirsi Kuronen: Paha puuska (75 s.)
  • Petri Laine & Anne Leinonen: Kuulen laulun kaukaisen (novellikokoelma) (187 s.)
  • Leena Lander: Syyspastoraali (224 s.)
  • Anne Leinonen: Pienen rasian jumala (novellikokoelma) (228 s.)
  • Astrid Lindgren: Veljeni leijonamieli (231 s.)
  • Ian McEwan: Sementtipuutarha (134 s.)
  • J.L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat (156 s.)
  • Johazn Csitoph von Schmidt: Genoveeva - Brabantin kreivitär (135 s.)
  • William Shakespeare: Erehdysten komedia (115 s.)
     

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Lukupiirissä | Richard Adams: Ruohometsän kansa

"Esikkojen aika oli ohi."
     
      
Toukokuun lukupiirikirja.
  
Tunnelmamusiikkia: Miriam Stockley: Perfect Day, S.J. Tucker: Rabbit's Song
  
Richard Adamsin Ruohometsän kansa on klassikkoteos, jonka pohjalta tehty elokuva aiheutti monille sukupolveni edustajille lapsuudentraumoja. Puhuva eläin kun ei aina tarkoita, että teos on sallittu kaikenikäisille, vaikka romaanin takakansi toista väittäisikin. Onneksi romaaniversio oli kuitenkin paljon hillitympi, vaikka sisältääkin paljon teemoja, jotka eivät mielestäni kuulu lastenkirjallisuuteen. Näitä ovat muiden muassa kaniinien veriset tappelut ja synnytys- ja tunnelin kaivuukoneiksi alistetut passiiviset naaraat. Näin ollen sanoisin, että teoksen kohderyhmää ovatkin enemmän aikuiset lukijat. 
  
Eikä mikään muu estä heitä [kaivamasta tunneleita] -- kuin se että kanikoiraat eivät kaiva. Eivät suostu kaivamaan, ei niin etteivät osaisi. (s. 120)
  
Kerronta alkaa, kun yksi kaneista, Viikka-nimeltään, saa ennenäyn rauhaisaa kaniiniyhteisöä kohtaavasta tuhosta ja houkuttelee veljensä Pähkinän avulla pienen vapaiden, nuorten urosten joukon pakomatkalle. Kymmenisen kaniinia vaeltaa uutta kotien etsien seikkaillen halki englantilaisen, niittyjen ja peltojen tilkuttaman maiseman. Matka ei ole turvallinen ja muutaman kaniinin juoksu katkeaa, niin kuin ne tapaavat sanoa kuoleman hetkellä. Tarinan alussa on paljon tuttua Kaukametsän pakolaiset tv-sarjaa lapsena katsoneille. Senkin taustalla on kirja tai oikeastaan Colin Dannin kirjoittama samanniminen seitsenosainen kirjasarja The Animals of Farthing Wood (1979-1992). 
  
Ruohometsän kansa vahvuutena on kirjailijan viitseliäisyys kaniinien kielen lapiinin kehittämisessä, kaniinimyologian laatimisessa (jonka tarinoita kerrotaan mise en abyme-tyyppisesti) ja luvut aloittavien, tulevien tapahtumien teemaa esittelevien mottolauseiden etsimisessä. Lainauksia on niin Raamatusta, Shakespearelta, Dylan Thomasilta, Dostojevskilta kuin Jane Austeniltakin. Näin on luotu maailmalle paljon syvyyttä. Suosikkisanojani lapiinista ovat Inlé (kuu), Frith (aurinko), hrududu (auto tai traktori), hraka (papana), elil (vihollinen), pfeffa (kissa), yona (siili), homba (kettu) ja lendri (mäyrä). Teos saa myös filosofisia tasoja Viikan esittäessä kysymyksen "olemmeko täällä vai siellä?", tarkoittaen paikkaa, jonne mennään kun nukutaan tai kuollaan.
  
Kaniinit käyttäytyvät suhteellisen uskottavasti (koska kirjailija käytti apunaan R.M. Lockleyn teosta The Private Life of the Rabbit), vakka niitä onkin inhimillistetty runsaalla kädellä (esim. lausahdus "saitko viestin pieniltä vihreiltä hiiriltä, jotka laulelivat sienen alla?" [s. 340] ja kaniinien etenkin talviaikaan harrastama uhkapeli nipula). Mytologiassa ja sanonnoissa (esim. "jokapäiväinen ruoho") on paljon yhtenevyyksiä kristinuskoon (tai mihin vain monoteistiseen uskontoon). Aurinko, Frith, joka liikuttelee eläimiä ja ihmisiä, on tulkittavissa jumalaksi. Eeppinen sankarikaniini El-ahrairah puiolestaan on kuin Aatami, ensimmäinen kaniini jonka jälkeläiset täytävät maan. 
 
Teoksessa on selvä ekokriittinen sanoma: "Maailmassa on suurta pahuutta. Se on lähtöisin ihmisistä", sanoi Rautatammi. "Kaikki muut elilit tekevät mitä niiden pitääkin tehdä ja Frith liikuttaa niitä niin kuin hän liikuttaa meitä. Ne elävät maassa ja tarvitsevat ruokaa. Mutta ihmiset eivät lepää ennen kuin ne ovat pilanneet maan ja tuhonneet eläimet." (s. 137-138) Pohdimme yhdessä lukupiiriläisten kanssa, oliko kaniinien pakomatka ihmisten laajenevat asuinalueen tieltä metafora idyllisen maaseudun ja pastoraalien ajan katoamiseen.

Lisäksi keskeisten kaniinien tapaamat lähialueen muut kaniinilaumat saavat jopa dystooppisia piirteitä. Kaniinien kohtaamat vakeudet tuntuvat olevan allegorisia viittauksia johonkin kenties aikalaistapahtumaan. Lukupiirissä keskustelimme mahtaako teos viitata kylmään sotaa, Vietnamin sotaan vaiko natseihin, jos mihinkään näistä. Eräs osallistujista totesi kuitenkin, että kaiken pahan ei aina tarvitse viitata Toisen maailmansodan kauheuksiin, vaikka sen tapahtumat ovatkin olleet kirjailijoiden runsaudensarvena.
  
Kirja hämmensi aluksi oudolla fonttivalinnalla, jollaista en taida aikaisemmin olla kohdannut kirjallisuudessa. Ruohometsän kansassa on myös alaviitteitä, niin kuin Terry Pratchettin kirjoissakin. Niissä selitettiin usein esimerkiksi lapiininkielisten nimien etymologiaa. Kirjailija myös rikkoo neljättä seinää puhuttelemalla suoraan lukijaa: "Niinpä kaniinien huolet ja vaikeudet vuorta kiivetessä olivat toisenlaiset kuin ne jotka lukija kohtaisi watershipin vuorella." (s. 114)
 
Kaikenkaikkiaan teos oli eteenpäin kevyesti rullaava, helppolukuinen ja paikoin hyvinkin toiminnallinen. Koskaan ei pystynyt etukäteen päättelemään mihin suuntaan tarina menee, sillä Adams heitteli soppaan monia odottamattomia tekijöitä, kuten lokki-Kehaarin. Kaniinien monipäisyys vaikeutti välillä kerronnan seuraamista ja minun pitikin kirjoittaa ylös nimilistaa pienen hahmokuvauksen kera, jotta hahmottaisin kuka milloinkin on äänessä. Suosittelen tätä myös muille lukijoille (tai katsomaan listaa Wikipediasta, jos ei pelkää saavansa juonipaljastuksia). 
  
Teos sopii Kirjakaapin kummituksen järjestämän kirjankansibingon kohtaan ELÄIN. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.

   
Arvosana:
   
Takakannesta:
Viikka ja Vatukka, Voikukka ja Mansikka, Pähkinä, Hopea ja muut kaniinit, Ruohometsän koko unohtumaton kansa kirjassa joka on valloittanut maailman. Ruohometsän kansa, Watership Down, on tarina kaikenikäisille, jännittävä, liikuttava, riemastuttava koko perheen lukuteos, jonka suosiosta kertovat myös monet suuret kansainväliset palkinnot.
     
Samantyylisiä kirjoja: Colin Dann: Kaukametsän pakolaiset-kirjasarja 
  
Suomentanut: Kersti Juva (lukujen motot suomentanut Panu Pekkanen), 414 sivua, WSOY 1987
    
Alkuperäinen nimi: Watership Down (1972)
   

lauantai 6. kesäkuuta 2015

Lastenkirjalauantai: David Walliams: Poika ja mekko

"Dennis oli erilainen.
  
Peiliin katsoessaan hän näki tavallisen kaksitoistavuotiaan pojan. 
Mutta hänestä tuntui erilaiselta - hänen ajatuksensa pursusivat värejä ja runoutta, 
vaikka elämä olikin usein tosi tylsää. "
      
     
Kirjan bongasin Lumiomenan kirjamatsista
  
Dennis on 12-vuotias poika, joka on hyvä pelaamaan jalkapallon. Hänen perheeseensä kuuluu kaksi vuotta vanhempi veli John ja isä, joka on rekkakuski. Isän elämäntavoissa olisi paljon parannettavaa; mies on epäterveellisen ruokavalionsa vuoksi paisunut kuin pullataikina. Äiti on jonkin aikaa sitten lähtenyt pitkään jatkuneiden riitojen takia pois. Äidistä ei kotona saa puhua. Eron jälkeen isä poltti kaikki kuvat äidistä, paitsi yhden, joka pakeni liekkejä savupiipun kautta ulos. Kuvassa äiti, John ja Dennis ovat rannalla. Äidillä on keltainen mekko ja varovainen hymy. Se on Dennisin aarre. 
  
Dennis pitää muodista. Hän ostaa läheisestä pikkukaupasta Voguen David Walliamsin aiemmin suomennetusta Herra Lemusta tutulta Rajilta. Muotilehden lukemista pidetään tyttömäisenä, joten Dennis väittää ostavansa sen lahjaksi. Voguesta tulee Dennisin henkilökohtainen vaatekaappi Narniaan. Pilvilinnat hajoavat kuitenkin, kun isä löytää lehden ja heittää sen roskiin, koska mekoista tykkäävässä pojassa on jotain omituista. 
  
Olisi tylsää, jos kaikki olisivat samanlaisia, vai mitä? (s. 57)
  
Dennisin koulussa on 1000 oppilaasta ja "Siellä oli helppoa olla tuntematon". (s. 123) Yksi oppilas tosin erottuu joukosta, koulun kaunein tyttö Lisa, johon Denniskin on ihastunut. He tutustuvat sattumalta jälki-istunnossa Dennisin rikottua vahingossa rehtorin ikkunan. Lisalla puolestaan oli liian lyhyt hame koulupuvussaan. Dennis huomaa tytön piirtelevän mekkoja vihkoonsa. Kaksi vuotta Dennisiä vanhempi Lisa haluaa muotisuunnittelijaksi tai stylistiksi ja ompelee jo itse suunnittelemiään vaatteita. Yhteinen kiinnostuksen kohde kuljettaa aikaisemmin toisilleen tuntemattomat teinit ystävyyden polulle.
   
"Ei muuten ole ihan reilua vai mitä? Siis se että poikien vaatteet ovat niin tylsiä."
"No minusta sellaiset säännöt ovat tylsiä, siis että mitä ihmiset voivat ja eivät voi pukea päälleen. Kyllähän kai kaikkien pitäisi saada käyttää millaisia vaatteita mieli tekee?" (s. 74) 
[Sovitettuaan Lisan tekemää oranssia paljettimekkoa] "Epäreilua!" Dennis sanoi. "Tytöillä on parhaat jutut."
"Tästä ei ole sääntöjä, Dennis", Lisa nauroi. "Sinä voit olla kuka vain tahdot." (s. 96) 
"Tosi naurettavaa, vai mitä?" Lisa kuiskasi. "Tarkoitan, että miksi tytöt saavat pitää mekkoa, mutta pojat eivät? Siinä ei ole järkeä!" (s. 163-164)
   
Lisa kertoo Dennisille, että mekon käyttämisessä kyse on vain itseluottamuksesta "Jos itse uskot itseesi, kaikki muutkin uskovat." (s. 105) Niinpä Dennisistä tulee uusien vaatteiden, meikin ja peruukin avulla Lisan ranskalaiseksi kirjekaveriksi Deniseksi. He testaavat illuusiota ensin Rajiin ja myöhemmin denise debytoi myös koulussa mullistavin seuraamuksin. 

Walliamsia on kuvattu Roald Dahlin manttelinperijäksi (molempien teoksista löytyy samankaltaisuuksia, kuten tässä tapauksessa lapsia vihaavat rehtorit. Walliamsin luoma rehtori Hawtrey ei tosin ole mitään verattuna Dahlin Matildassa olleeseen rehtori Trunchbulliin). Kummankin kirjailijan teokset kuvittanut Quentin Blake on omiaan lisäämään tätä mielikuvaa. 

Verrattuna toiseen Dahlin "perilliseen", Andy Stantoniin (Olet ilkimys, herra Gummi!), on Walliamsin tyyli paljon ystävällisempi ja helpommin lähestyttävä. Poika ja mekko on kasvukertomus, joka esittelee lukijalle Dennisin elämässä tapahtuvia muutoksia, joihin lähipiiri ei aluksi osaa suhtautua, mutta lopussa kaikki ovat onnellisia.

David Walliams on tullut aiemmin tunnetuksi näyttelijänä Pikku-Britannia -sarjassa, jossa hän on esiintynyt usein mekkoon pukeutuneena. Mies on nerokkaasti piilottanut kirjaan viittauksen sarjaan: "Enää et katsele sitä pikku-Britanniaa vai mikä sen nimi on, missä ne kaksi ääliötä pukeutuvat 'fiineiksi leideiksi'. Siitä tulee huonoja vaikutuksia." (s. 158). 

Walliams on lennokas sanan käyttäjä ja rikkoo usein neljättä seinää puhuttelemalla lukijaa suoraan tai kommentoimalla tekstiä: "Hupsista, anteeksi. Tiedän, ettei lastenkirjassa saa kirjoilla, vaikka oikeat lapset kiroilevatkin." (s. 143) Koulun lihavin poika, Macin, on saanut lisänimen "Big Mac -ateria", jota Walliams kommentoi sanomalla: "Joskus lapset levittävät julmuuksia ajattelemattomasti kuin flunssaa." (s. 116). 

Kirjan ihanin anti oli suvaitsevaisuuden lisäämise lisäksi Doctor Who viittauksessa: "Hänestä tuntui kuin Doctor Whon uudesta kumppanista hetkeä ennen ensimmäistä astumista Tardisiin." (s. 87-88) Tämän lainauksen myötä voinkin suositella Poikaa ja mekkoa kaikille lukijoille ikään katsomatta. Kirjallisuus on loistava empatiakyvyn kasvattaja, kun lukija pystyy astumaan aivan toisenlaisen ihmisen saappaisiin. Toivonkin opettajien käyttävän teosta kylvämään suvaitsevaisuutta nuoriin sukupolviin. 

Valitsin Poika ja mekko-teoksen tämän viikon lastenkirjaksi Lenni-pojan kohtaamien ennakkoluulojen ja niiden vuoksi liikkeelle lähteneen #mekkohaasteen vuoksi. Lisää aiheesta mediassa:

Aihetta sivuavat osittain myös:
- Oululehti (1.11.2014) Miisu tuo tasapainoa Mikan elämään
- Ranneliike (15.5.2014) Conchita Wurst ja sukupuolihankaluus

Mekkoon pukeutunut mies ei tokikaan ole uusi juttu (esim. Shakespearen näytelmien naisroolit olivat nekin miesten esittämiä), mutta yhä viimeaikoina puhuttavan ilmiön tunnetuimpia keulakuvia lienee edellisen vuoden Euroviisuvoittaja Conchita Wurst (kuvassa).

Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingosta vedän ylitse ruudun PUNAINEN. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.


Takakannesta:
12-vuotias Dennis asuu kolmisin rekkakuski-isänsä ja isoveljensä kanssa, ja häntä kiinnostavat monet erilaiset asiat. Hyvinkin erilaiset. Dennis on jalkapallojoukkueen maalitykki, mutta hän myös lukee salaa muotilehtiä Ja pitää kaikesta kauniista. Pojan koko elämä muuttuu, kun hän ystävystyy jälki-istunnossa ihastukseensa Lisaan, koulun upeimpaan tyttöön. Lisa keksii viedä Dennisin kouluun kertakaikkiaan tuntemattomaksi sonnustautuneena. Tempusta seuraa tapahtumaketju, jonka jälkeen mikään ei ole entisellään. Naurusta pärskien ja silmät kostuen lukijakin tajuaa, että ihan jokaisen täytyy saada olla oma itsensä.
  
Keväällä 2014 ilmestynyt Herra Lemu sai positiivisen vastaanoton ja loistavat arvostelut. Poika ja mekko on Walliamsin toinen suomennettu teos.Tämänkin kirjan verrattomasta suomennoksesta vastaa tunnettu Potter-kääntäjä Jaana Kapari-Jatta.
  
Samantyylisiä kirjoja: Roald Dahl: Matilda & Jali ja suklaatehdas, Essi Kummu: Puhelias Elias & Puhelias Elias - Harjoituspusuja
   
Alkuperäinen nimi: The Boy in the Dress (2008), Suom. Jaana Kapari-Jatta, 220 s. Tammi 2015
   
Kuvitus: Quentin Blake

Poika ja mekko on puhuttanut myös näissä blogeissa: Lastenkirjaylly, Lumiomena, Sininen keskitieLukutoukan kulttuuriblogi

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Toukokuun luetut

 
Kesäkuu ja aurinkoiset päivät ovat tulleet aivan yllättäen. Onkin siis jälleen aika summata viimekuun luetut. Toukokuussa lukusaldoon kertyi 10 kirjaa, yhteensä 2777 sivua. Parista teoksesta on bloggaaminen vielä kesken. Tällä hetkellä luettavanani on Anthony Doerrin tuhti Pulitzer-voittaja Kaikki se valo jota emme näe. Kesän lukulistaani esittelinkin jo 12 kirjaa riippukeinuun-postauksessa. Nettilukutoukkien kanssa luemme kesän lukuhaasteen aikana dekkareita, klassikoita ja chick litiä. 
  
Kuukauden koukuttavimmat hetket tarjosi Audrey Mageen Sopimus, sekä uusintaluettu Diana Gabaldonin Muukalainen. Nauruhermot joutuivat koville puolestaan Jen Campbellin tositapahtumiin perustuvan teoksen Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa ja Veera Salmen verbaalista akrobatiaa sisltäneen Puluboin ja Ponin kirjan kanssa. Suurimman pettymyksen koin Richard Adamsin Ruohometsän kansan myötä, sillä teos ei ollutkaan samanlainen kuin lapsuuden traumoja aiheuttanut elokuvaversionsa - tosin ihan hyvä niin. 
  
Tässä välissä onkin hyvä muistuttaa, että Blogilistan ylläpito laittoi sivuston kiinni 1.6., eli tuota kautta ei enää voi kootusti seurata ja löytää kirja(tai muitakaan)blogeja, mutta listauksia löytyy mm. Kotimaisten kirjablogien Facebook-sivuilta, Kirjasammosta, Plazan Lukeminen on pääasia-sivulta sekä Kirjaseurannasta
  
  • Terry Pratchett & Neil Gaiman: Hyviä enteitä
  • Jen Campbell: Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa
  • Diana Gabaldon: Muukalainen
  • Richard Adams: Ruohometsän kansa 
  • Audrey Magee: Sopimus 

Lastekirjalauantait:

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Lastenkirjalauantai: Veera Salmi: Puluboin ja Ponin kirja

"Näin me siis ystävystyimme Puluboin kanssa ja ymmärsimme kaikessa toisiamme, 
niin samanlainen oli ollut elämämme juoksu."
      
    
Töttölöö kiljakavelit! Tässä tulee Puluboi Palttasaal Palmu. 
Heippa, moikka, moljens! 
Telve telveTööt! Alvaapas, mitä pitelet juuli kätösessäsi? No voi, pehvaleena sentään, kiljaa tietysti! Tässä on kilja! Minä olen tämän kiljan Ponin kanssa kiljoittanut, sillä meistä tuli yhtäkkiä lakkaita kaveleita ja läheisiä naapuleita. Se, miten meistä tuli sellaisia, on ihmeellinen ja kaunis talina. (s. 6)
   
Veera Salmen Helsinkiin sijoittuvassa, seikkailuja ja karkaamisia täynnä olevassa lastenromaanissa tavataan pulu nimeltään Puluboi ja Poni (oikealta nimeltään Mai), seitsemänvuotias tyttö, joka haluaisi olla poni. Teoksessa kerrotaan yhden kesän tapahtumista, siitä kuinka Puluboi ja Poni tapaavat ja ratkaisevat elämissään kohtaamiaan ongelmia. Ponin ja Puluboin kertomat luvut vuorottelevat ja etenkin Pulubin kohdalla kielellä ja sanojen kirjoitusasuilla leikitellään paljon, milloin on kirjoitettu isommalla pistekoolla, milloin jokin sana on lihavoitu tai alleviivattu. 
  
- Ihhahhaa. Minä olen Poni, minä sanoin, mutta äiti tökkäsi minua kipeästi kylkeen.
- Ai niin. En minä olekkaan Poni. Minä olen Mai, korjasin ja pärskäytin rumasti kieltä äidille ja [neuvolan tädille] Millaspriittatrömpsille. (s. 20-21)
  
Poni kirjoitti tarinansa yhdessä Puluboin kanssa, jotta heidän kirjahyllyssään olisi edes jotain mielenkiintoista luettavaa. Puluboi povaa teoksesta hittiä ja eipä olisi voinut enemmän oikeassa ollakaan (ks. esim. Helsingin Sanomien artikkeli vuodelta 2013). Ennen kuin he tapasivat oli Poni hieman yksinäinen lapsi, jonka mielikuvitusystäviin kuuluivat Taivaansini ja Vihernurmi. Puluboi ja Poni kirjoittavat myös pari vanhaa lastensatua uusiksi. Puluboi korvaa kolme pukkia kolmella pululla ja Poni vaihtaa Hannun ja Kertun metsään hylkäämisen ilkeän äitiäisen metsään hukkaamisella. Tuossa versiossa tarinaa noidan sijaan metsässä, rahkapiirakkamökissä asuukin lohikäärme.
  
Puluboi puhuu hassusti, esimerkiksi sellaisilla sanoilla kuin planktoosi ja skeboskooppi. Hän ei käytä ollenkaan R-kirjainta, tai niin kuin hän itse asian ilmaisee, se kirjain jossa on ympyrä ja kaksi jalkaa. Se on pulujen mielestä ruma kirjain, suorastaan kirosana, eikä yksikään pulu käytä sitä muutoin kuin äärimmäisissä tilanteissa. Useista vaikeista asioista puhuttaessa Puluboi ilmaisee asian "enkä ole edes käynyt [aiheenmukaista]kolkeakoulua", esimerkiksi munimistiteellistä. Puluboi kertoo, että pulut syövät bullaa, jonka muruja hän yhdessä kahden siskonsa, Lullukan ja Pullukan kanssa kävi syömässä torilla.
  
Ponin äiti lähtee hermolomalle, sillä ei kestä katsella lammasmaista taiteilija-miestään tai tytärtään, joka kuvittelee olevansa poni: "Lasten ei kuulu luulla itseään hevosiksi" (s. 55). (Tämä nosti muistikuvan esikoulusta, jonka tyttöjen prinsessaleikeissä minä sain aina hevosen roolin. Se ei kylläkään heppatyttö paljoa haitannut.) Äiti ei myöskään ymmärrä miksei Mai voi olla niin kuin muut lapset, leikkiä "parpeilla", nukkekodilla tai pyytää uusimpia leluja. 
  
- Äiti kiltti, älä lähde. Minä menen huomenna puistoon ja hankin sen kaverin, leikin jokapäivä parpeilla ja haluan X-boxin. Isä menee töihin, etkö menekin isä? Stten me olemme ihan kunnollisia. (s. 98)
  
Poni karkaa kotoa, jotta äiti ei lähtisi. Hän eksyy oudoille kaduille, joiden varsilla on vääriä taloja ja väärä Vihernurmi, eikä kotia näy missään. Pesästään juuri lentänyt, vaaralliseen Avaraan Maailmaan tutustumassa ollut ja munimiskelpoista vaimoa etsivä Puluboi sattuu tulemaan paikalle ja yhdessä he onnistuvat löytämään Main kodin. Puluboi antaa Ponille viisaan neuvon: "Sanoisit pelheellesi, että lakastetaan mieluummin kuin liehutaan niin kuin joku lippu salossa." (s. 87)
  
Isä menee rikki äidin lähdön takia ja Mai joutuu kantamaan vastuun äidin roolista. joka pitää sisällään niin isän ja itsensä ruokkimisen kuin siivoaminen, tiskaamisen ja pyykkäämisen. Poni ei halua kasvaa vielä aikuiseksi, mutta isästä ei ole surussaan mihinkään. Tohtori Minimillan (jonka piirtäessään Poni toteaa, että jos et näe hänen kuvaansa, on lukija varmasti aikuinen ja silmälasien tarpeessa. Onneksi minulle on lasit jo valmiiksi, joten näin Minimillan seikkailevan pitkin tarinaa) avustuksella asiat kotona saavat kuitenkiin onnellisen päätöksen. Lopulta äitikin palaa takaisin, kun on saanut hetken rauhoittua ja tajuaa, että rakastaa miestään ja tytärtään juuri sellaisina kuin nämä ovat. 
  
Tämä nauruhermoja kutitteleva, mutta vakavammistakin teemoista kertova teos sopii niin 6-9-vuotiaille kuin myös aikuisellekin lukijalle (joka ei säikähdä kakkahuumoria. Ääneenlukiessa aikuinen voi suodattaa liikoja kakkapyllyjä pois niin halutessaan). 
    
No niin, elikkä. Oliko hyvä kilja? Onko pakko lukea heti uudestaan? Ei se haittaa, siitä vaan, antakaa mennä! (s. 172)
    
Tässäpä kaikki, mitä teoksesta on sanottavissa. Suosittelen lämpimästi tutustumaan tämän odottamattoman ystävyyden mukanaan tuomiin mielenkiintoisiin käänteisiin. Mikä olisikaan parempaa kuin lopettaa Puluboin sanoin: 
    
Eli telve. Tööt. Hyvää päivänjatkoa. Moljens. Moljenttes. 
    
Puluboin ja Ponin kirjalla saan Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingoon kohdan VÄRIKÄS. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.
  
   
Takakannesta:
Pitelet nyt kätösissäsi niin ihmeellistä ja uskomatonta lomaania, että luepa sitten leippaasti tai pyydä jotakuta lukemaan, eikä mitään pleisteissöniä pelata samaan aikaan! 
  
Poni ja minä teimme tämän kiljan yhdessä, kun meistä tuli sattumalta lakkaita ystäviä ja läheisiä naapuleita. Tämä on sellainen hulja kilja, jossa kellotaan monen monta kalkaamistapausta. Aika moni tässä kiljassa myös munii. 

Samantyylisiä kirjoja: Noora Kunnas: Kaheli sakki ja kauhujen kaappi, Essi Kummu: Puhelias Elias, Maria Kuutti: Anna ja Elvis-sarja, Andy Stanton: Olet ilkimys, herra Gummi!, Jukka Itkonen: Sirkusjuna saapuu, Roald Dahl: Matilda
   
173 s. Otava 2012
   
Kuvitus: Emmi Jormalainen

  
Helsingin Sanomat (25.10.2012) Päivi Heikkilä-Halttunen ei ihastunut Puluboihin: "Tämä kilja ei naulata"
   
Sarjassa ilmestynyt myös:
  • Puluboin ja Ponin loisketiivis kirja (2013)
  • Puluboin ja ponit kirjat 1 + 2 (sisältää kaksi ensimmäistä teosta yhteisniteenä)
  • Puluboin ja Ponin pöpelikkökirja (2015)
  • Puluboin ja ponin tsompikirja (tulossa syksyllä 2015)