Naistenviikko: Jane Mendelsohn: Minä olin Amelia Earhart

"Minusta naisten pitäisi tehdä omaksi ilokseen kaikenlaista mitä miehet ovat tehneet."

   

   

Naistenviikko kirjablogeissa 18.-24.7. 

Nimipäivä tänään: Leena, Matleena, Leeni, Lenita

Helmet-lukuhaaste: 23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja, Ultimate Popsugar Reading Challenge: 30. A book with a blue cover

   

Luettuani ensimmisen kerran Helmet-lukuhaasteen kohdan 23, ajattelin, että olisi haastavaa löytää kiinnostava oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja. En muista mistä nappasin suosituksen tästä Jane Mandelsohnin teoksesta Minä olin Amelia Earhart, muta kiinnostuin siitä heti. Naislentäjät ovat edelleen harvinainen näky, puhumattakaan siitä, että Amelia Earhat katosi 2.7.1937 yrittäessään lentää maapallon ympäri kaksimoottorisella Lockheed Electralla.

  

Tämä on kertomus siitä, mitä minulle tapahtui kun kuolin. 

Tämä on myös minun elämäntarinani. Tarina kohtalosta, 

sallimuksen ja onnenlahjojen alkemiasta. (s. 9)

  

Mendelsohn on ottanut Amelian katoamisen teoksensa inspiraatioksi ja kirjoittanut romaanin muodossa siitä, mitä olisi voinut tapahtua. Katoaminen synnytti paljon teorioita siitä, mitä Earhartille ja hänen navigaattorilleen Fred Noonanille tapahtui. Teorioista on kirjoitettu paljon artikkeleita sekä kirjoja ja Amelian matkaraporteistakin on julkaistu teos, sillä hän lähetti niitä kirjeellä aina välilaskujensa aikana.  Vieläkään ei tiedetä, mitä heille oikeastaan tapahtui. 

      

Niin kauan kuin muisti, hän oli halunnut olla sankaritar. Tähän kutsumukseensa hän päätyi halvoissa elokuvateattereissa, missä hän joutui Kleopatran ja Jeanne d'Arcin lumoihin. Nuo valtakuntia hallitsevat ja sotia käyvät sminkatut jumalattaert eivät lainkaan muistuttaneet hänen tuntemiaan naisia. Hänen tuntemansa naiset tekivät miestensä mielen mukaan. Sankarittaret tekivät mitä itse tahtoivat. Kuvitteellinen maailma missä naiset viettivät poikkeuksellista elämää sai hänet pauloihinsa, (s. 13-14)

  

Mendelsohnin astuu romaanissaan Amelian kenkiin ja kertoo tämän ajatuksista ennen ennätyslentoa, sen aikana ja pakkolaskun jälkeen. Tarina ei etene lineaarisesti, vaan alussa Amelia on jo pienellä saarella (kuusi kilometriä pitkä ja kahdeksansataa metriä leveä), jonne hän suunnasta eksyttyään onnistuu laskeutumaan ennen kuin polttoaine loppuu. Taivaaksi nimeämältään paratiisisaarelta hän kertoo lentäjän lokikirjaansa kirjoittaman tarinan. Taukaumien kautta lukija saa kuvan myös Amelian avioliitosta ja vapauden kaipuun täyttämästä elämästä.

     

Minun oli määrä olla ensimmäinen nainen joka lentäisi Atlantin yli. Joku mies lentäisi konetta, mutta he halusivat naisen joka istuisi koneessa, jotta he tekisivät ennätyksen ja saisivat julkisuutta. He tahtoivat minut matkatavaraksi. Tiesin että olisin pystynyt itsekin lentämään konetta, mutta minun oli hyväksyttävä heidän ehtonsa. Millään muulla keinoin en olisi päässyt lentäjänuralle. En ollut rikas. Useimmat muut lentämistä harrastavat naiset olivat varakkaita. (s. 21)

  

Mendelsohnin kerronta on paikoin äärimmäisen kaunista, suorastaan runollista. Hän kutsuu Amealiaa ja Noonania kahdeksi eksyneeksi sieluksi suunnattomassa vainajien valtakunnassa ja kuvailee, kuinka tuuli piirtää ohuita juonteita aavikon pintaan rypyttäen autiomaan kasvot, kuinka Lae tuntuu ihmisasutuksen viimeiseltä rajalta, missä kalliosaaret kohoavat merestä kuin vainajien sormet, kuinka vieras, kirkas tähtitaivas on kuin kauniilla mutkikkaalla kielellä kirjoitettu ja kuinka myrskytuulessa taipuvat palmut nakkelevat hiuksiaan kuolemaa torjuvan tanssin myllerryksessä.  

   

Hänen nähdäkseen minä edustan mitä epänaisellisimpia ominaisuuksia: olen jyrkkä, vaativa ja töykeä. Turhautuneena minä olen tyly ja kärsimätön. Minä kiroilen. Eikä minun epänaisellisessa, lihaksikkaassa ruumiissani ole yhtäkään uhrautuvaa, äidillistä säiettä. (s. 20)

  

Teos oli kuitenkin varsin hidaslukuinen, osittain siksi, että jäin ihastelemaan kaunista kieltä, osittain siksi, että tarina tuntuu välillä polkevan paikallaan ilman varmuutta mihin suuntaan sen pitäisi seuraavaksi mennä. Loppujen lopuksi lukukokemus on kuitenkin positiivinen, sillä fiktiivisyydestään huolimatta se tarjoaa faktaa ponnahduslautanaan käyttäen yhden mahdollisen tapahtumaketjun, joka aiheutti tämän naispioneerin näyttävän poistumisen elävien kirjoista. Rivien väleistä saa myös kuvan 

   

Tuona päivänä koneessa minulla on tyypillinen univormuni, ruskeat nahkahousut ja valkoinen silkkipaita. Halusin toisten lentäjien suhtautuvan minuu vakavasti. Halusin kiihkeästi tehdä heihin vaikutuksen. Tässä elämänvaiheessa ostin myös nahkatakin sulautuakseni lentokentän muuhun väkeen. Ensimmäisenä yönä nukuin se ylläni, sillä rakastin sitä ja halusin saada sen sisäänajetuksi. Sitten läikytin siihen öljyä, jotta siitä olisi tullut tahrainen. (s. 18-19)

Amelia Earhart ja Lockheed Electra

  

Arvosana:

   
Takakannesta:

Heinäkuun toisena päivänä 1937 maailmanympärilennolla ollut Amelia Earhart ja hänen lentosuunnistajansa Fred Noonan kadottavat radioyhteyden ja häviävät ikuisiksi ajoiksi Tyynenmeren aaltoihin. 

   

Tästä todellisesta tapahtumasta Jane Medelsohn on punonut mielikuvitustarinan joka johdattaa lentäjäkaksikon autiolle saarelle, kaiken yhteyden maailmaan kadottaneiksi robinsoneiksi, ja viimein kuoleman tuolle puolen – rakkauteen.

  

Mendelsohnin yhtaikaa sekä runollinen että maagisen väkevä esikoisteos on viime aikojen suurimpia tuhkimotarinoita amerikkalaisessa kustannusmaailmassa, täydellisestä tuntemattomuudesta myyntilistojen kärkeen kivunnut voimannäyttö.

     

Suomentanut: Marja Alopaeus, 158 sivua, Gummerus 1997 

    

Alkuperäinen nimi: I Was Amelia Earhart (1996)

   

Amelian lennosta on luettu myös täällä: Kujerruksia, Satun luetut, Evarian kirjahylly