Okklumeus -lukuhaaste - Yhteenveto

    

J.K. Rowlingin sen enempiä esittelyitä kaipaamattomien Pottereiden uudelleen lukeminen alkoi ensimmäisen kerran kiinnostaa jo viime vuoden lopulla, kun sain kirjani viimein äidin luota (asuttuani Oulussa syksystä 2008 alkaen) omaan hyllyyni. Pieni ero teki hyvää ja joululomalla luinkin jo Viisasten kiven. Tammikuun 14. maailmaa kohahdutti Alan Rickmanin (prof. Kalkaros) kuolema ja Hyllytontun höpinöitä -blogin Tiina heitti ilmoille hänen muistonsa kunnioittamiseksi Okklumeus-haasteen. 

 

 

Olen lukenut sarjan neljä ensimmäistä teosta useaan otteeseen, neljännen ainakin kymmenen kertaa. Aloitin Pottereiden lukemisen, kun kolme ensimmäistä osaa oli jo ilmestynyt. En ollut aluksi ollenkaan kiinnostunut Potterista, sillä vältän hypetettyjen teosten lukemista. Siskoni kuitenkin laittoi minut istumaan sohvalle (taisi olla yläasteen ja lukion välinen kesäloma vuonna 2002), avasi ensimmäisen teoksen ja sanoi: "Lue edes yksi sivu"... ja eihän yhden sivun perusteella voi sanoa vielä mitään. Luin siis kaikki kolme kirjaa loman aikana. Neljäs onkin kenties senkin vuoksi suosikkini, että se on ensimmäinen osa, jota odotin ilmestyväksi.

  

Luin teoksia uudelleen aina seuraavaa osaa odottaessani ja joskus lukiossa ollessani saatoin aloittaa juuri loppuun lukemani kirjan samantien alusta uudelleen. Mitään muita kirjoja en ole lukenut yhtä monta kertaa uudelleen kuin Pottereita, sillä yleensä en juurikaan lue kirjoja uudelleen, kun en ole joitakin hyllyssäni vuosia olleita ole lukenut ensimmäistäkään kertaa. Näissä on vaan jotain taikaa, joka tempaa kerta toisensa jälkeen mukaansa.

   

Kolme viimeistä osaa ovat kuitenkin jääneet vähemmälle huomiolle. Inhosin Feeniksin kiltaa, kun se ilmestyi, sillä edellinen teos (Liekehtivä pikari) oli niin täydellinen. Ehkä millainen vain jatko-osa olisi saanut karun tuomion, mutta minulla on monia syitä inhota juuri tätä kirjaa. Kuoleman varjelukset luin nyt vasta toistamiseen ja sen kohdalla koinkin (suosikkiosani lisäksi) kiinnostavimmat hetket. Ensimmäisen kerran luin sarjan päätöksen, kun se ilmestyi suomeksi. petyin siihen todella karvaasti, mutta nyt toisella kerralla aika oli tehnyt hyvää niin kirjalle kuin minullekin ja pidin siitä paljon, paljon enemmän. Olikin todella antoisaa lukea koko sarja näinkin lyhyellä aikavälillä.

    

.

Katsoin tuossa yhtenä viikonloppuna putkeen kolmesta viimeisestä teoksesta tehdyt leffatkin, sillä ne olen nähnyt vain kerran. Sain yllättyä sekä eroista, että yhtäläisyyksistä, sillä Puoliverisessä prinssissä moni asia tapahtui hieman eri tavoin, kun taas Kuoleman varjelukset olikin yllättävän uskollinen alkuperäisteokselle. Tulipa vaan haikea olo viimeisen leffan jälkeen ja odotan mielenkiinnolla, mutta odotuksia hilliten seuraavaa tarinaa, Kirottua lasta. Sehän ilmestyy suomeksi siis 8.11.

  

Tarkemmin en tässä mene teosten yksityiskohtiin, alta löytyvät bloggaukset haasteen aikana lukemiini kuuteen teokseen. eli saavutan siis Albuksen kaartilaisen tason. Kiitos Tiina, kun laitoit haasteen pystyyn! Nyt minulla on blogissa ajatuksia teoksista vertailtaviksi seuraavaa lukukertaa varten - olen nimittäin varma, että tulen nämä taas muutaman vuoden päästä lukemaan. 

• Harry Potter ja salaisuuksien kammio (1999) 
• Harry Potter ja Azkabanin vanki (2000) 
• Harry Potter ja liekehtivä pikari (2001) 
• Harry Potter ja Feeniksin kilta (2004) 
• Harry Potter ja puoliverinen prinssi (2006) 
• Harry Potter ja kuoleman varjelukset (2008)

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä (Flavia de Luce #4)

"Minulla on kuitenkin sellainen elämänkatsomus, että villan lämpö peittoaa 
muotirytkyissä hytisemisen missä tahansa olosuhteissa."

   

   

Tällaista se oli aaveiden kanssa: ne ilmestyivät mitä omituisimmissa paikoissa. (s. 133)

  

Filminauha kohtalon käsissä on neljäs teos Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarjassa. Moni bloggaaja on kommentoinut, että lukiessaan tätä tai edellistä osaa (Hopeisen hummerihaarukan tapaus) 11-vuotiaan suloisen pikkuvanhan myrkynkeittäjän ja harrastelija salapoliisi Flavian käytös on ärsyttänyt ja lukeminen tökkii. etenkin hänen tapaansa salata todistusainistoa nähtiin negatiivisena. Minusta eniten teoksessa häiritsi sen nimi, joka antaa hieman väärän kuvan mistä tarinassa on kyse, itse ainakin luulin, että tässä tutkittaisiin kadonnutta filmikelaa. Kansikuvat oksineen ja pastellivärimaailmoineen ovat puolestaan tässä sarjassa olleet aivan ihastuttavia.

  

Minulle tämä, jo toinen tässä kuussa lukemani sarjan osa oli kuitenkin erittäin onnistunut: luin teoksen supernopeasti ja nautin siitä, kuinka teräväsanainen ja älykäs tyttö ratkoo murhaa (vaikka kyllä pistää ihmetyttämään, kuinka paljon murhia pienessä englantilaisessa maalaiskylässä voikaan tapahtua näin lyhyellä aikavälillä, näiden neljän kirjan tapahtumat kun sijoittuvat käsittääkseni ajallisesti samalle vuodelle). Pidin erityisesti siitä, että opin tuntemaan lisää de Lucejen kartanosta ja sen asukkaiden erikoisista suhteista. Murhan tutkimisen lisäksi Flavialla on tavoitteena napata Joulupukki. 

    

Ulkona hämärä oli laskeutunut ja lunta satoi edelleen niin sankasti, että olisi voinut luulla maailmanlopun olevan koittamassa. (s. 242)

On joulukuu ja Flavian äidiltään perimä polkupyörä Gladys on talviunilla. Filminauha kohtalon käsissä on Agatha Christiemäinen suljetun huoneen dekkari (ja mainitaanpa tuo salapoliisiromaanien kuningattareksikin tituleerattu kirjailijatar myös teoksessa). Yksipuolisen miljöön vuoksi osa aiempien teosten viehätyksestä kuitenkin jää puuttumaan. Buckshawin kartanolle saapuu hieman ennen jouluaattoa kuvausryhmä näyttelijöineen tarkoituksenaan filmatisoida Korpin huuto kirja. Kun Flavia löytää yhden vieraista murhattuna, on syyllistä etsittävä niin kuvausporukan kuin lumimyrskyn takia kartanoon vangiksi jääneiden Bishop's Laceyn kyläläisten joukosta. 

  

Hänen kaulansa ympärillä oli pätkä filminauhaa sidottuna tiukaksi mutta siistiksi mustaksi rusetiksi kuin kuoleman kaulakoru. (s. 153)

    

Aivan ensimmäisillä sivuilla Flavia kertoo, kuinka on muuttanut muotokuvagallerian luistiradaksi. Minulle kohtauksessa on jotain hyvin Pikku Myyn tyylistä ja kohtauksen sanavalinnoista tulee mieleen myös hieman Frozenin Elsa. "Kylmyys ei ollut tähän saakka juurikaan häirinnyt minua, mutta nyt se hyökkäsi päälleni kuin Atlantilla raivoava talvimyrsky laivasaattueen kimppuun: se oli kipakkaa, purevaa, halvaannuttavaa - haudan kylmyyttä." (s. 11)

  

Ihastelin jälleen kaunista miljöönkuvausta ja kielikuvia, kuinka Bradley kuvaa lukutoukkia ja viljelee hienovaraisia kirjallisia viittauksia pitkin teosta. Esimerkiksi A.A. Milnen Nalle Puh nousee esille näissä kahdessa lainauksessa: "Olin istunut niin paljon rappusten puolivälissä, että oloni oli kuin Risto Reippaalla." (s. 71) ja "Dieterin traktori seisoi siellä lumen peittämänä kuin Ihaa: harmaa kyyristelevä hahmo valkoisen huovan alla." (s. 177) Sain myös sanavarastooni uuden söpön sanan, kirjastohiiri. 

  

Daffylle raha tarkoitti kirjoja, ja vaikka Buckshawissa oli enemmän kirjoja kuin Bishop's Laceyn yleisessä kirjastossa, siskoni mielestä niitä ei silti ollut tarpeeksi. (s. 224)

Hän liu'uti etusormea kirjanselillä samaan tapaan kuin kaikki kirjoja rakastavat tekevät. (s. 229) 

      

Lisäksi teoksessa on pari kohtaa, jotka tuovat väistämättä mieleen juuri loppuun lukemani Harry Potter -sarjan. etenkin: "Komero rappusten alla oli oikeastaan pelkkä suorakulmainen kolmio, jonka katosta riippui hehkulamppu." (s. 244), vaikka tällainen komero olisikin vain klassisen englantilaisen arkkitehtuurin ilmentymä.   

   

Kaksikymmentäneljä tuntia tuntuu ikuisuudelta, jos joutuu olemaan sisätiloissa ja on se aika vuodesta, kun päivä on lyhimmillään. (s. 248-249)

     

Tämä osa sarjasta sai miettimään Flavian äidin kuolemaa kaukaisella vuorella. Mitä jos äiti ei olekaan kuollut, vaan mielisairaalassa ja Flavia on perinyt äidiltään tämän sairauden? Mitään varsinaisia perusteita ei ajatukselleni ole (tosin jossain aiemmassa osassa siskot sanoivat Flavialle, että heidän äitinsä masentui hänen syntymänsä jälkeen), mutta jäin kummastelemaan Flavian sisaren Feelyn (Ophelia) kommenttia: "Luuletko tosiaan, että minä vihaan sinua? Voi kunpa vihaisinkin! Silloin asiat olisivat paljon yksikertaisempia!" (s. 257) sekä "Annetaan hänen olla rauhassa", Daffy [Daphne] sanoi. "Tuossa milentilassa hän ei ole kelvollista seuraa." (s. 313) Toki sisarten käytös voi johtua aikaisemminkin esille tulleesta eripurasta, ja siitä, kuinka Flavia on niin äitinsä näköinen.

   

Harriet oli esimerkiksi ollut nimeltään de Luce ennen avioitumistaan isän kanssa, joten hänen ei ollut tarvinnut luopua tyttönimestään. (s. 217)

 

Pohdin edellistä osaa lukiessani, mikseivät de Lucen sisaret ole koulussa ja tässä teoksessa mainittiin entinen kotiopettaja. Ilmeisesti Flavian epäonnistunut kemiallinen koe pelotti opettajan irtisanoutumaan. (Vrt. Ada Gootti, jolla myös on ollut epäonnea kotiopettajien kanssa). Uutta opettajaa ei varmaankaan palkattu Havilandin huonon rahatilanteen vuoksi (ja siinä myös syy, miksi kartanolla pyörii tässä kirjassa elokuvalan ihmisiä). Harriet ei jättänyt testamenttia ja ilmeisesti 1950-luvun englantilaisten perimyslakien mukaan aviomies ei peri vaimoaan - vai onko asiassa lisäksi joitakin muita, vielä kertomattomia salaisuuksia?

  

Aivan teoksen viimeisillä sivuilla avautuu mahdollisuus pelastaa sukukartano ja maksaa velat pois. ja onkin mielenkiintoista lukea seuraava osa Loppusoinnun kaiku kalmistossa (jonka varasinkin heti kirjastosta, olen nyt sijalla 18), jotta selviää tarttuiko Haviland tähän pelastusnuoraan ja aikooko hän mennä uudelleen naimisiin niin kuin sisarensa ehdotti. Loppuun vielä lainaus, johon suurelta osin samaistun: "Kaikki tiesivät, että oikeasti hyvät lahjat ovat kovia" (s. 309). En malta odottaa, että Flavia de Luce -sarjasta suunniteilla oleva tv-sarja toteutuu. Tulee olemaan todella kiinnostavaa nähdä millaiset näyttelijät sarjaan valitaan. 

    

Arvosana:

Takakannesta:

Joulu lähestyy ja mestarimyrkyttäjä Flavia de Luce valmistautuu juhlaan omalla tavallaan, keittämällä laboratoriassaan linetä, jonka avulla hän aikoo pyydystää itsensä joulupukin. Joulun alla Flavian kotikartanoon saapuu elokuvan kuvausryhmä, jolle Flavian isä on perheen rahavaikeuksien takia antanut luvan kuvata heidän kotonaan. Filmiryhmän mukana saapuu myös kuuluisa näyttelijätär Phyllis Wyvern.

Flavia de Lucen kotikartanossa valmistaudutaan joulunviettoon. 11-vuotias harrastelijasalapoliisi ja mestarimyrkyttäjä Flavia valmistautuu omalla tavallaan, keittelemällä laboratoriossaan lientä, jonka avulla hän aikoo pyydystää itsensä joulupukin. Mutta pian Flavia saa muuta ajateltavaa, kun kartanoon saapuu elokuvan kuvausryhmä, jolle Flavian isä on perheen rahavaikeuksien takia antanut luvan kuvata heidän kotonaan. Filmiryhmän mukana saapuu myös kuuluisa näyttelijätär Phyllis Wyvern.

Samalla kun sankka lumituisku yllättää Bishop’s Laceyn kylän, kaikki kyläläiset kokoontuvat kartanoon katsomaan suuren filmitähden esiintymistä. Kukaan heistä ei kuitenkaan ole valmistautunut illan dramaattiseen päätösnumeroon: yön pimeydessä yksi paikalla olleista löytyy murhattuna. Miten filminauha liittyy kuolemaan? Ja kuka on voinut lavastaa niin kylmäävän kohtauksen?

Kun lumimyrsky yltyy ja epäiltyjen määrä kasvaa, Flavian on löydettävä kartanon varjoissa piileskelevä tappaja.

    

Suomentanut: Maija Heikinheimo, 317 sivua, Bazar 2016

    

Alkuperäinen nimi: I Am Half-Sick of Shadows (2011)

  

Flavia de Luce on tuttu myös täällä: Nousu, Oksan hyllyltä, Hyllytontun höpinöitä, Cats, books & me, Hemulin kirjahylly

     

Sarjassa ilmestyneet:

1. Piiraan maku makea (2014) / The Sweetness at the Bottom of the Pie (2009) 
2. Kuolema ei ole lasten leikkiä (2014) / The Weed That Strings the Hangman's Bag (2010) 
3. Hopeisen hummerihaarukan tapaus (2015) / A Red Herring Without Mustard (2011) 
4. Filminauha kohtalon käsissä (2016) / I Am Half-Sick of Shadows (2011) 
5. Loppusoinnun kaiku kalmistossa (2016) / Speaking from Among the Bones (2012) 
6. The Dead in Their Vaulted Arches (2014) 
7. As Chimney Sweepers Come to Dust (2015) 
8. Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd (ilmestyi syyskuussa 2016)

J.K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset

"Sodassa ja rakkaudessa kaikki on sallittua", Ron sanoi iloisesti, 
"ja tämä on vähän kumpaakin."

   

   

Lukuhaasteissa: Okklumeus -lukuhaaste (luettuja Potter-kirjoja: 6)

  

Olen lukenut J. K. Rowlingin kirjoittaman fantasiasarjan alkupuolen teoksia useaan otteeseen, neljännen varmaan jo yli kymmenen kertaa. Kolmea viimeistä osaa en ole jostain syystä lukenut yhtä innokkaasti, viidennen kolmasti ja nyt vasta toistamiseen sarjan kaksi viimeistä osaa. Harry Potter ja kuoleman varjelukset olikin nyt kuin uusi kirja, jonka luen ensimmäistä kertaa. Tämä on kirja toisensa jälkeen synkkenevän sarjan teoksista se, jota kohtaan mielipiteeni tällä uusintakierroksella muuttui kaikkein radikaaleimmin.

Muistin yhden käden sormilla laskettavissa olevan määrän pääpiirteitä, mutta muutoin kaikki oli ennalta-arvaamatonta ja se tuntui itseasiassa hyvälle. Kun luin teoksen ensimmäisen kerran sen ilmestyessä suomeksi, olin suunnattoman pettynyt siihen. Nyt kun aika on antanut pölyn laskeutua - kirjaimellisestikin - kirjan päälle, sen tarina tuntuu paljon kiinnostavammalta, syvällisemmältä ja mukanaan vievämmältä.

"Jouduin" ahmimaan teoksen nopeaan tahtiin, sillä halusin kokemukseni siitä blogiin ennen kuin lähden Helsingin Kirjamessuille, Okklumeus-haaste päättyy nimittäin maanantaina 31.10., jolloin olen vielä Helsingistä palaavassa lentokoneessa (ja jolloin vietetään niin Halloweenia kuin Harryn vanhempien kuoleman vuosipäivää).

Elämä, jonka hän oli menettänyt, oli tuskin koskaan tuntunut niin todellisesta kuin juuri nyt, kun hän tiesi, että saisipian nähdä sen paikan missä se oli häneltä riistetty. (s. 353)

En halunnut ottaa paksua kirjaa matkaan reissuun, sillä käsimatkatavaralaukussa ei ole paljoa tilaa, etenkin jos *köh* satun ihan vahingossa messuilta hankkimaan uusia kirjoja. Jonkin ohuemman teoksen otan kuitenkin matkaan käsilaukussa (en ole vielä päättänyt minkä, ehdokkaina olisi mm. Richard Mathesonin Olen legenda, Henrik Ibsenin Peer Gynt, Pierce Brownin Red Rising ja Hanna Kauppisen Kirja jota kukaan ei koskaan lukenut), vaikka olen varmasti ihan puhki jokaisen messupäivän jälkeen. En vain osaa olla täysin ilman kirjaa kodin ulkopuolella tai mennä nukkumaan lukematta ensin edes muutaman sivun,

  

Mutta sitten itse asiaan, eli Kuoleman varjeluksiin: Harry täyttää 17, eli saavuttaa täysi-ikäisyyden ja saa viimein taikoa Tylypahkan velhojen ja noitien koulun ulkopuolella. Samalla häntä Dursleyden luona suojelevat loitsut raukeavat ja niinpä Feeniksin kilta päättää saattaa Harryn ja tämän sukulaiset turvaan. Voldemort ja hänen Kuolonsyöjänsä toimivat avoimesti ja viaton veri vuotaa.

"Oih, [Harry] sinä näytät paljon maukkaammalta kuin Grabbe ja Goyle", Hermione sanoi. (s. 59)

Harry on "Epämieluisa No:1", ja hänen kuviaan on painettu etsintäkuulutuksiin, joita on liimattu jokapuolelle Viistokujaa, Päivän profeetta on kuolonsyöjien hallinnassa ja se suoltaa Harryn vastaista propagandaa. Feeniksin killan jäsenet ja muut Voldemortia vastustavat velhoyhteisön jäsenet ovat vaarassa ja he piiloutuvat maan alle vahvojen suojaloitsujen avulla. 

 
Harry suorittaa Puoliverisessä prinssissä Dumbledorelta saamaansa tehtävää: tuhota hirnyrkit: voimakkaat taikaesineet, joiden sisään Voldemort on piilottanut sielun palasiaan. Harryhan on tuhonnut yhden hirnyrkin aikaisemminkin, sillä Valderon päiväkirja Salaisuuksien kammiossa oli yksi niistä.  Hirnyrkkien lisäksi myös teoksen nimi on merkittävässä roolissa tarinassa.

Feeniksin killassa perustettu Albuksen kaarti yhdistää jälleen voimansa ja kapinoi Tylypahkan muurien sisäpuolella. Neville on tässä kirjassa uskomattoman rohkea hahmo, ja ehdottomasti kiinnostavampi kuin Harry.

Viimeisessä Poterissa on pureuduttu syvälle samanarvoisuuden teemaan. Voldemort ei pidä jästisyntyisistä (eikä myöskään puoliverisistä) noidista ja velhoista, joita hän ja seuraajansa kutsuvat kuraverisiksi. Harry osoittaa huomaavaisuutta ja lempeyttä kotitonttuja (etenkin Dobbya, mutta myös Oljo saa oman osansa - tästä uudesta Oljosta minäkin tykkään) ja muita ei-ihmisiä kohtaan.

Lisäksi Hermione kohtaa niin peräänhuutelevia humalaisia kuin arkipäivän seksismiä ei-niin-hauskalla telttaretkellä Harryn ja Ronin kanssa, sillä ruoan hankkiminen ja valmistaminen jää hänen tehtäväkseen, sillä hän on tyttö. Onneksi Hermionessa on pippuria, eikä hän suostu hyväksymään moista.

Mikään ei silti ollut muuttunut yhtä dramaattisesti kuin kotitonttu, joka nyt kiiruhti Harrya vastaan yllään lumivalkoinen pyyheliina, korvakarvat puhtaana ja pöröisenä kuin puuvillavanu. (s. 248)

Niin synkkä ja painostava kuin talo olikin se oli ollut heidän ainoa turvapaikkansa, jopa eräänlainen kotikin nyt, kun Oljosta oli tullut niin paljon iloisempi ja ystävällisempi. (s. 299)

  

Kuoleman varjelusten lukeminen on kuin olisi tipahtanut vahingossa George R.R. Martinin fantasiaepookkiin, siihen malliin teoksessa esitellään uusia hahmoja ja kuolee vanhoja. Muutama keskeinenkin hahmo hyvästellään taisteluissa. Yllätyksekseni uusintakerralla pidin tästä viimeisestä Potterista paljon enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Jopa niin paljon, että se kilpailee Azkabanin vangin kanssa kolmannesta sijasta. 

  

Toimintaa tuntui olevan enemmän kuin muistin, vaikka ison osan tarinasta lohkaiseekin pitkät jatkot leirielämää ja epämääräistä odottelua. Hyvän ja pahan taistelu on toteutettu varsin mallikkaasti, ei niin kuin Houkutus-sarjan päätöksessä (puhumalla) vaan oikeasti tarttumalla aseisiin. Jopa suuri pettymykseni, viimeinen luku (josta Rowling kertoi aikoinaan eräässä haastattelussa, että säilyttää hahmojen tulevaisuudesta kertovaa lukua kassakaapissa) tuntui nyt paljon tyydyttävämmältä, sillä olen kuullut, että kahdeksas tarina Kirottu lapsi jatkaa suunnilleen siitä, mihin tarina nyt jäi. 

He olivat vain kolme telatassa asuvaa teiniä, joiden ainoa saavutus oli se, etteivät he olleet vielä kuolleet. (s. 339)

Ainoa miinus muutoin niin paljon edellistä miellyttävämmällä lukukerralla tulee jatkuvasta odottamisesta ja paineen kasaantumisesta viimeisiin lukuihin - vaikka kyllä toimintaa riittää myös pitkin teosta. Koska Harry. Ron ja Hermione eivät ole Tylypahkassa, teoksesta puuttuu aikaisemmista osista tuttu oppituntien ja huispausharjoitusten luoma rytmi. Tyhjyys on siis pitänyt täyttää jollakin ja kolmikko vaihtaakin maisemaa jatkuvasti ja uutta leiripaikkaa kuvaillaan kaavamaisesti. Onneksi tämä vaihe kirjassa on kuitenkin kiinnostavampi kuin filmatisoinnissa.

Loppuun voisin laittaa kevennykseksi pari kontekstistaan irrotettua kohtaa, jotka saivat ainakin minut naurahtamaan, vaikka eivät oikeassa asiayhteydessä olleetkaan niin koomisiksi tarkoitettuja: "Harryn teki melkein mieli painaa kätensä pyylevän Bathildan pakaroille" (s. 371) ja "vähäinen pehmeä pullistuma vatsan tienoilla" (s. 789). Nämä voittavat melkein sen Liekehtivässä pikarissa olleen kohdan, jossa Cedrick antaa Harrylle vihjeen, että kannattaa mennä munan kanssa kylpyyn. Nyt sitten odottelemaan 8.11. ilmestyvää suomennosta Kirotusta lapsesta. 

  

Arvosana:

        

Takakannesta:

Harry Potterin harteilla lepää suunnaton vastuu ja lähes mahdottomalta tuntuva tehtävä hänen on etsittävä ja tuhottava loput Voldemortin hirnyrkit. Heinäkuun viimeisenä päivänä Harry täyttää seitsemäntoista vuotta ja tulee täysi-ikäiseksi. Hänen on jätettävä kodikas ja turvallinen Kotikolo ja seurattava polkua joka on hänelle viitoitettu. Koskaan ennen ei Harry ole tuntenut itseään näin yksinäiseksi. Hän on täynnä kysymyksiä, joiden ratkaisut ovat täysin hämärän peitossa. Ja aika käy vähiin, Voldemort joukkoineen on aivan Harryn kintereillä. Pystyykö Harry vastaamaan haasteeseen, jonka hän jo syntyessään sai?

  

J. K. Rowlingin Harry Potter ja kuoleman varjelukset on hengästyttävä, koskettava ja henkeäsalpaavan jännittävä päätös seitsenosaiselle teossarjalle, joka on vavahduttanut koko maailmaa ja tuonut Tylypahkan velhokoulun osaksi miljoonien ihmisten elämää. Se on taikuutta, johon pystyy vain mestari. 

  

Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta, 828 sivua, Tammi 2008
   
Alkuperäinen nimi: Harry Potter and the Deathly Hallows (2007)

  

Muissa blogeissa: Kirjaneidon tornihuone, Pieni kirjasto, Morren maailma, Cilla in Wonderland,  Kirjakolo

    
Sarjassa ilmestyneet: 

• Harry Potter ja viisasten kivi (1998) 
• Harry Potter ja salaisuuksien kammio (1999) 
• Harry Potter ja Azkabanin vanki (2000) 
• Harry Potter ja liekehtivä pikari (2001) 
• Harry Potter ja Feeniksin kilta (2004) 
• Harry Potter ja puoliverinen prinssi (2006) 
• Harry Potter ja kuoleman varjelukset (2008)
• Harry Potter ja kirottu lapsi (2016)

Emi Ishikawa: Kummituskokelas

"Tsemppiä Hikaruko!

Valoisa tulevaisuus odottaa!"

   

Arvostelukappale

Halloween-lukuhaaste

  

Kummituskokelas on ensimmäinen osa Emi Ishikawan kaksiosaisesta mangasarjasta. Pokkari koostuu kolmesta luvusta ja lyhyestä bonustarinasta. Ensimmäisessä luvussa esitellään tarinan päähahmo, 14-vuotias ja hieman synkkä koulutyttö Hikaruko. Vain muutamaa sivua esittelyn jälkeen, Hikaruko kuolee ja päätyy kaunahenkikokelaaksi. 

  

  

Jokaisessa luvussa Hikaruko saa uuden kohteen, jota hänen tulee pelotella. Tytöllä on kuitenkin erilainen tavoite: hän haluaa auttaa ihmisiä. Hän onnistuu lopulta molemmissa tehtävissä omalla tavallaan, ja saa jatkaa koulutuksessa. Kummituskokelas on oikein soveliasta luettavaa Halloween-kuukauden aikana, vaikka kovin pelottavasta mangasta ei olekaan kyse. Suosikkitarinassani Hikaruko auttaa koulukiusattua tyttöä nallen hahmossa. 

  

  

Ishikawan piirrostyyli ei juurikaan erotu monista muista aiemmin suomennetuista söpöilysarjoista, mutta hänen hahmonsa tuntuvat uskottavilta (ainakin elävien maailmassa) ja tarinaa on miellyttävä lukea. Etenkin päähenkilön halu auttaa pelottelun sijaan saa mielenkiinnon pysymään yllä, sillä onhan Hikarukon olemassaolo vaarassa, jos ohjaaja saisi tietää tämän tavoitteista. Kummituskokelaan toinen osa julkaistaan 9.12.

  

     

Takakannesta:

Hikaruko on vaisu ja hiukan synkkämielinen mutta silti kiltti koulutyttö. Eräänä päivänä hän joutuu onnettomuuteen ja päätyy kaunahengeksi! Kuinka lempeä Hikaruko pärjää, kun pitäisi työkseen säikytellä ihmisiä...?

  

Ikäsuositus: 10+

  

Suomentanut: Suvi Mäkelä, 192 sivua, Sangatsu Manga 2016

  

Alkuperäinen nimi: Ushiro no Hikaruko-chan (2013)

Veronica Roth: Neljä

"Miten on mahdollista, että elän saman tarinan uudestaan, mutta eri näkökulmasta?"

   

    

Veronica Rothin Neljä sisältää neljä novellia, joissa lukijalle kerrotaan lisää Outolintu-sarjasta tutuksi tulleesta Neljästä, jonka oikea nimi on Tobias. Novellit on julkaistu vuosina 2013-2014 ja ne sijoittuvat pääosin aikaan ennen Outolintua. Viimeinen novelli ajoittuu Trisin koulutusjaksoon Uskaliaassa. Lopussa on vielä muutama lyhyt kohtaus Outolinnusta, kirjoitettuna Tobiaksen näkökulmasta. Roth kertoo esipuheessan, että Tobiaksen piti olla aluksi Outolinnun päähenkilö. Olisipa tarina aivan erilainen, jos hän olisi jatkanut kirjoittamista. Dystopioissa kun lähes poikkeuksetta päähenkilö on teini-ikäinen tyttö. 

  

Vaihtaja (Four: The Transfer, 2013)

  

Vaihtaja on kokoelman kiinnostavin novelli. Se kertoo Tobiaksesta heti taipumustestin jälkeen. Novellissa paljastuu lisää Tobiaksen ja hänen isänsä, vaatimattomien osaston johtajan Marcuksen suhteesta. Isä pitää yllä normaalia perhekulissia, jonka takana hän kuitenkin lyö Tobiasta. Hän on valmistellut Tobiaksen testiä varten, jotta tämä tekisi kaiken oikein ja saisi tulokseksi Vaatimattoman. 

  

Minun täytyy päästä pois. Se on nyt loitsu, mantra, ainoa asia josta saan enää pidettyä kiinni. (s. 24)

    

Päivää ennen osaston valintaseremoniaa isä lyö jälleen Tobiasta, joka saa viimein kerättyä niin paljon rohkeutta, että ottaa merkittävän askeleen päästäkseen pois painajaistensa aiheuttajasta: hän on päättänyt vaihtaa osastoa. Tobias onkin pitkään aikaan ensimmäinen vaatimaton, joka vaihtaa osastoa, sillä vaatimattomat ovat osastouskollisimpia. Puhumattakaan, että edellisen kerran vaatimaton vaihtoi Uskaliaaseen yli kymmenen vuotta aikaisemmin. 

   

Novelli kertoo myös hetkestä, jolloin Tobiaksesta tulee Neljä. Hän halusi eroon isästään myös nimen tasolla. Kun hän saa pelkosimulaatiossa tietää, että hänellä on vain neljä pelkoa (uusi ennätys), syntyy nimi - ja sen myötä uusi persoonallisuus kuin itsestään. 

  

Kokelas (Four: The Iniate, 2014)

  

Kokelas kertoo Tobiaksen ajasta uskaliaan koulutuksessa. Se on kokoelman vähiten mieleenjäävä novelli, vaikka kertookin paljon taustoja mm. Tobiaksen ja Terävästä vaihtaneen Ericin väleistä. Tobias on lopulta koulutettavien tilastoissa ensimmäisenä ja Eric vasta toisena. Kateellinen Eric tietää Tobiaksen taustan vaatimattomassa ja kiristää tätä uhkailemalla paljastavansa kaikille, että tämä oli Marcuksen nyrkkeilysäkki. 

  

Poika (Four: The Son, 2014)

  

Kolmas novelli, Poika, kertoo siitä, kun Tobias tapaa vuosia sitten kuolleeksi luulemansa äitinsä, josta on tullut jonkinlainen johtaja osattomien joukossa. Uskaliaan johtaja Max lähestyy Tobiasta ja Ericiä tarjouksen kanssa: osasto kaipaa uutta verta johtoon ja kuuden ehdokkaan joukossa ovat myös korkeimman pistesijan saavuttaneet vaihtajat. Tobias kuitenkin ilmaisee, että haluaa mieluummin kouluttaa kokelaita kuin päättää mihin suuntaan osasto kehittyy.

  

Olen aina kuvitellut että osattomat elävät yksin ja eristyksissä muista, ilman yhteisön tukea. Nyt kun katson tätä paikkaa, ihmettelen mistä sellainen kuvitelma on tullut päähäni. Mikä estäisi heitä muodostamasta ryhmiä kuten mekin olemme tehneet? Sehän kuuluu ihmisluontoon. (s. 13) 

    

Petturi (Four: The Traitor, 2014)

   

Petturi on toiseksi kiinnostavin novelli, sillä siinä kerrotaan, kun Tris saapuu Uskaliaaseen kaksi vuotta Tobiaksen jälkeen. Suurin osa tapahtumista on jo tuttua Outolinnusta, mutta nyt asioita katsotaan Tobiaksen näkökulmasta. On suloista seurata, kuinka Tobias kuin huomaamattaan ihastuu Trisiin ja suojelee tämän salaisuutta: Tris on divergentti. Se tarkoittaa, että hän tiedostaa olevansa simulaatiossa, pystyen hallitsemaan sitä ja luomaan uutta ohjelman sisällä. On erittäin vaarallista olla divergentti, etenkin kun Terävän johtaja Jeanine Matthews viettää epäilyttävän paljon aikaa uskaliaan Päämajassa.

  

Nyt ajattelen vain että voisin koskettaa häntä, ja suutani kuivaa. En ole kovin monta kertaa ajatellut tällä tavalla kenestäkään tytöstä. (s. 147)

  

Oli ihanaa sukeltaa takaisin tuttuun maailmaan, ja samalla oppia siitä ja Tobiaksesta lisää. Tobiaksen ajatuksia kuullaan myös (pienoiseksi pettymykseksi paljastuneessa) Uskollisessa. Tuolloin hahmo tuntui hieman irralliselta eikä hänen äänensä erottunut Trisistä niin hyvin kuin se olisi voinut. Näissä lyhyttarinoissa pääseekin paljon syvemmälle Tobiaksen hahmoon ja hän tuntuu kokonaisemmalta. 

  

En ole aikaisemmin lukenut englanninkielisessä maailmassa erittäin yleiseksi muodostuneita esi-, väli- tai lisäosia kirjasarjoihin, joten olikin hauskaa huomata, etteivät ne kaikki ole pelkkää roskaa ja rahastusta. Neljä on kiehtova kokonaisuus ja lukukokemuksena Kirjaneidon sanoja lainatakseni: "Ihan kuin saisi lukea lempikirjansa uudelleen ensimmäistä kertaa". 

  

Varoitus: novellikokoelman luettuaan tekee mieli lukea Outolintu uudelleen! Ehkä itse tyydyn katsomaan elokuvan ensihätään, kun lukemattomien pino on jo valmiiksi hyvin tukevassa kunnossa. Suosittelen siis lukemaan novellikokoelman, jos pidit Outolintu-trilogiasta tai ainakin sen ensimmäisestä osasta. 

  

Arvosana:   

   

Takakannesta:

Minulla on uusi nimi, joten minusta voi tulla myös aivan uusi ihminen. Henkilö joka ei siedä näsäviisaita kommentteja. joka on viimein valmis taistelemaan.

  

Tobias Eaton, Vaatimattoman johtajan poika, päättää tarttua ainoaan pakomahdollisuuteensa ja aloittaa kaiken alusta. Uskaliaassa hän saa nimen Neljä ja joutuu kohtaamaan pahimmat pelkonsa. 

  

Kaksi vuotta myöhemmin Neljä kouluttaa uusia kokelaita ja kantaa sisällään tuskallisia salaisuuksia, jotka uhkaavat koko osastojärjestelmää. Kun uudet kokelaat hyppäävät verkkoon, hän tuntee löytävänsä suunnan. Trisin avulla on ehkä mahdollista olla jälleen Tobias.

  

Huippusuosittu Outolintu-trilogia täydentyy Neljän tarinalla

  

Alkuperäinen nimi: Four: A Divergent Collection (2014), Suom. Outi Järvinen, 202 sivua, Otava 2016

Muita kokemuksia kirjasta: Kirjaneidon tornihuone, Dysphoria, Carry On Reading

  

Sarjassa ilmestyneet: 

• Outolintu (2014)
• Kapinallinen (2014)
• Uskollinen (2015)

Alan Bradley: Hopeisen hummerihaarukan tapaus (Flavia de Luce #3)

"Kapeine keltaisine renkaineen, vinoine peltisavupiippuineen, kaari-ikkunoineen 
ja oven molemmin puolin olevine taiten koristeltuine hyllyineen vankkurit näyttivät 
siltä kuin olisivat rymistelleet paikalle suoraan unimailmasta."

  

    

Hopeisen hummerihaarukan tapaus on Alan Bradleyn kolmas 11-vuotiaasta yksityisetsivästä, Flavia de Lucesta kertova teos. Agatha Christien salapoliisitarinoiden jalanjäljissä kulkevan Flavian tutkimuksia on aina ilo lukea, ja jopa yli 400 sivumäärä tuntuu lyhyeltä jouhevan tekstinkuljetuksen ansiosta. Monen ikäiset lukijat saavat näistä teoksista paljon irti, eikä kerronta oli murhista huolimatta ole liian veristä, siksi voisin suositella Flavia-sarjaa jo yläkoululaisillekin.

  

Kesä oli liian pitkällä seljankukkien näkemiseen tai niiden viehättävän tuoksun haistamiseen. japanilaisten päivänvarjojen rykelmiä muistuttavat valkoiset kukinnot olivat jo muuttuneet ruskeiksi ja kadonneet kesäkuun sateiden mukana. Oli hauskempaa miettiä sitä, että pian niiden paikalla roikkuisi seljapensaan violetinmustia marjoja täydellisen siisteinä terttuina vähän kuin rykelmä tummanpuhuvia mustelmia. (s. 40)

  

Tällä kertaa toiminta alkaa jo heti ensimmäisessa luvussa. Flavia menee markkinoilla ennustavan mustalaisnaisen telttaan ja kuultuaan, mitä tällä on sanottavanaan, aiheuttaa vahingossa teltan palamisen maan tasalle. Hyvityksenä hän tarjoutuu majoittamaan naisen Buckshawin kartanon maille. "Palings oli minulle kuin kadotetun paratiisin unohdettu kolkka." (s. 38)

Pian tämän jälkeen Flavia kuitenkin löytää naisen pahoinpideltynä vankkuristaan. Saatuaan apua Fenella-nimiselle mustalaiselle Flavia aloittaa omat tutkimuksensa. Miksi ja kuka tahtoi satuttaa yksinäistä naista? Myöhemmin Flavia löytää myös ruumiin, joka synnyttää lisää kysymyksiä kemiasta kiinnostuneen tytön aivoissa. Haudattu salaisuus paljastuu ja outo uskonnollinen lahko liittyy jotenkin muutama vuosi sitten kadonneeseen lapseen. Lopulta Flavia yhdistää pisteet toisiinsa ja päihittää jälleen paikalliset poliisit päättelykyvyllään. 

  

Ihastelen joka kerta teoksissa kuvattua  1950-luvun miljöötä, joka huokuu elämää, värejä, tuoksuja ja makuja. Bradleyllä on sana hallussaan, esim. ilmaisu vilkuttaa kuin villiintynyt pölymoppi tarttui heti mukaani. Löysin tällä kertaa erään kohdan, josta tuli heti suuri suosikkini, sillä se sopii kuvaamaan myös Fallout-pelisarjan maailmaa (niissähän ideanan on, että 1950-luvulla räjäytetyt atomipommit pakottivat ihmiset vetäytymään maanalaisiin bukkereihin yli 200 vuodeksi). 

Aidan takana oli ränsistynyt talo, joka näytti siltä kuin se olisi koottu käytöstä poistetuista ovista ja lommoisista ikkunaluukuista, ja hiekkapihalla oli selaista rojua kuten hylätty keitin, isot vanhanaikaiset lastenvaunut, joista puuttui kaksi pyörää, useita autonraatoja ja joka puolella oli läjäpäin tyhjiä säilyketölkkejä. (s. 31-32)

Bradley on luonut Flaviasta ihastuttavan hahmon: yhtä aikaa pikkuvanha tiedenainen, mutta silti särmikkäässä hahmossa on myös lapsen pyöreyttä (esimerkiksi silloin, kun Flavia puhuttelee polkupyöräänsä Gladysta). Nautin suuresti teoksen miljöönkuvauksesta ja juonenkäänteistä, jotka ovat raikkaan ennalta-arvaamattomia. 

  

Daffy itse nautti yli kaiken siitä, että sai asettautua kirjan kanssa höyryävään kylpyammeeseen, missä viipyi niin kauan että vesi oli viilentynyt. (s. 90)

  

Flavian lisäksi de Lucejen perheeseen kuuluu isä ja kaksi vanhempaa siskoa, Ophelia (17) ja Daphne (13). Tyttöjen äiti Harriet on kuollut Flavian ollessa pieni ja jostain syystä isosiskot syyttävät Flaviaa tämän kuolemasta ja kiusaavat häntä jatkuvasti (sympatiani ovat täysin Flavian puolella). "Mitä ihmettä olin tehnyt, että he inhosivat minua niin paljon?" (s. 208) On selvää, että äidin kuolemassa on jotain epäselvää. Lisäksi sarjan kolmatta osaa varjostavat isän taloudelliset ongelmat. Harriet ei jättänyt testamenttia ja tämä johtaakin moniin haastaviin tilanteisiin. 

  

Vaikka isä oli monesti puhunut rahahuolistaan, ne eivät olleet tuntuneet uhkaavilta: ne olivat kaukainen varjo, kuin sota tai kuolema. Niiden olemassaolosta tiesi, mutta ei niitä murehtinut kaiken aikaa. (s, 249)

  

Halloween-teemaa ei tästäkään puutu, siksipä sitaattikunniamaininta napsahtaakin seuraavalle pätkälle: "Sateen läpi erotin juuri ja juuri kaukaisuudessa Jack O'Lanternin, pääkallon muotoisen kalliomuodostelman." (s. 281)

  

Arvosana:

    
Takakannesta:

Nokkela harrastelijasalapoliisi Flavia de Luce saa kylän markkinoilla mustalaisnaiselta ennustuksen, joka järkyttää hänet pahanpäiväisesti. 

  

Vielä enemmän Flavia on kauhuissaan, kun samainen nainen löytyy pian kotikartanon mailta henkihieverissä. Mahtoiko joku kostaa vuosientakaisia tapahtumia? Flavia ymmärtää hyvin kalavelkojen maksun päälle, sillä hänellä on kaksi katalaa ja jekkuilevaa sisarta…

  

Bishop´s Laceyn kylän painostava tunnelma tiivistyy, kun Flavia törmää uuteen uhriin, paikalliseen mieheen, joka oli hiljan yllätetty sukukartanosta luvattomissa askareissa. Mitä kummaa kylässä on tekeillä? 

    

Vaarallisen nokkela Flavia viilettää idyllisen kotikylän katuja uskollisella polkupyörällään, nuuskien tietoja ja etsien johtolankoja. Hän paljastaa synkkiä salaisuuksia ja löytää uusia todisteita – myös oman äitinsä kohtalosta.

  

Hopeisen hummerihaarukan tapaus on kolmas osa Flavia de Luce -dekkarisarjassa, jossa nuori sankaritar ratkoo murhatapauksia 1950-luvun Englannissa.

    

Suomentanut: Maija Heikinheimo, 419 sivua, Bazar 2015

    

Alkuperäinen nimi: A Red Herring Without Mustard (2011)

  

Flavia de Luce on tuttu myös täällä: Kirjavinkit, Cats, books & me, Hurja hassu lukija, Kirjojen keskellä, Hyllytontun höpinöitä, Kirjasähkökäyrä

     

Sarjassa ilmestyneet:

1. Piiraan maku makea (2014) / The Sweetness at the Bottom of the Pie (2009)
2. Kuolema ei ole lasten leikkiä (2014) / The Weed That Strings the Hangman's Bag (2010)
3. Hopeisen hummerihaarukan tapaus (2015) / A Red Herring Without Mustard (2011)
4. Filminauha kohtalon käsissä (2016) / I Am Half-Sick of Shadows (2011)
5. Loppusoinnun kaiku kalmistossa (2016) / Speaking from Among the Bones (2012)
6. The Dead in Their Vaulted Arches (2014)
7. As Chimney Sweepers Come to Dust (2015)
8. Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd (ilmestyi syyskuussa 2016)

J.K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi

"Ja nyt, Harry, astukaamme yöhön ja tavoitelkaamme 
tuota huikentelevaista viettelijätärtä, seikkailua."

    

    

Lukuhaasteissa: Okklumeus -lukuhaaste (luettuja Potter-kirjoja: 5)

     

J.K. Rowlingin Harry Potter-sarjan uudelleen lukeminen on edennyt hyvin. Puoliverisen prinsin luin jo kuukausi sitten, mutta bloggaus on jäänyt odottelemaan. Okklumeus -haaste päättyy 31.10. ja vielä olisi luettava Kuoleman varjelukset ennen sitä, mutta eiköhän se onnistu. Kuudella luetulla saavuttaisiin tuolloin Albuksen kaartilaisen tason, mikä sopii minulle paremmin kuin hyvin.  

    

Löysin vähän aikaa sitten kymmenen vuotta vanhan lukupäiväkirjani, jossa olin kommentoinut Puoliveristä prinssiä (yllätyksekseni) paljon paremmaksi kuin Feeniksin kiltaa. Jopa niin hyväksi, että se oli toisella sijalla koko sarjasta. (Muistelin, etten ollut pitänyt sarjan kolmesta viimeisestä osasta ollenkaan.) Uusintakierroksella Puoliverinen prinssi sijoittuu kolmanneksi, uutta arvostusta keränneen Azkabanin vangin jälkeen. 

   

Puoliverinen prinssi jatkaa Potter-sarjaa jopa entistä synkempänä ja surullisempana, vaikka mukaan mahtuu toki iloisempiakin kohtia. Harry on kasvanut paljon edellisen kirjan jälkeen, ja koska hänen puheensa Voldemortin paluusta otetaan vihdoin vakavasti, ei lukeminen ollut niin raskasta kuin Feeniksin killan kanssa. Aivan teoksen alussa kerrotaan, että ankeuttajien lisääntyminen alkaa vaikuttaa jo säähän, joka on kolea, sumuinen ja noh, ankea siinä määrin, että jästitkin huomaavat sen. 

  

Tarina alkaa tuttuun tapaan Dursleyden luota. Tällä kertaa Dumbledore tulee tosin henkilökohtaisesti hakemaan Harryn. Kaksikko suostuttelee jo eläkkeelle siirtyneen opettaja Kuhnusarvion palaamaan vuodeksi Tylypahkaan, (vasta myöhemmin paljastuu, ettei hän tulekaan pimeyden voimilta suojautumisen, vaan taikaliemien opettajaksi). Kuhnusarvion myöntymisen jälkeen Harry ehtii viettää aikaa ystäviensä Ronin ja Hermionen kanssa maailman toiseksi parhaimmassa paikassa, Kotikolossa, eli Ronin kotona, kunnes on tullut aika palata Tylypahkaan. 

  

"Minä tiedän kyllä, miksi näin on käynyt. Se johtuu kaikesta tästä epävarmuudesta nyt kun tiedät-kai-kuka on palannut. Ihmiset pelkäävät, että ovat jo huomenna kuolleita, ja syöksyvät sen takia monenmoisiin päätöksiin, joita he normaalisti harkitsisivat kaikessa rauhassa." (s. 103)

  

Koska Ron ja Hermione ovat valvojaoppilaita, Harry matkustaa junassa Lunan ja Nevillen kanssa. Lunalla on päässään (ihanan hupsut) psykedeeliset aavepokat, kun Romilda Vane-niminen tyttö tulee pyytämään Harryn omaan vaunuunsa. Harry kuitenkin haluaa jäädä ystäviensä sauraan. Luna toteaa tilanteesta omaan, teräväkatseiseen tapaansa: "Ihmiset luulevat, että sinulla on hienompia ystäviä kuin me." Harry kuitenkin vakuuttaa, ettei olisi mieluummin kenenkään muun seurassa, sillä Luna ja Neville auttoivat häntä Taikaministeriössä (Feeniksin kilta). Romilda on todella rasittava hahmo, joka yrittää keinolla millä hyvänsä saavuttaa Harryn huomion - turvautuen myös kyseenalaisiin juoniin. 

  

"Onko jokin vinossa, Harry? Sinä näytät hassulta", Neville sanoi.
Harry säpsähti.
"Anteeksi - minä -"
"Iskikö sinuun rikkokiri?" Luna kysyi myötätuntoisesti ja tähyili Harrya valtavien, värikkäiden lasiensa takaa.
"Minä - mikä?"
"Rikkokiri... ne ovat näkymättömiä, ne leijuvat korvista sisään ja sumentavat aivot", hän sanoi. "Olin tuntevinani sellaisen pörräävän täällä."
Hän läimäytti kätensä yhteen ikään kuin olisi tappanut näkymättömiä hyttysiä. Harry ja Neville katsahtivat toisiinsa ja alkoivat kiireesti puhua huispauksesta. (s. 151)

  

Luna on nykyään suosikkihahmoni ja siksi onkin välillä kamalaa lukea, kuinka kukaan ei pidä hänestä tai pitää tyttöä höpsähtäneenä ja piilottaa hänen tavaransa ympäri Tylypahkaa. Lajitteluhattu kuitenkin jakoi hänen Korpinkynteen, eli hän on älykäs, vaikka kukaan muu ei uskokaan niihin olentoihin, mistä Saivartelijassa, Lunan isän julkaisemassa lehdessä puhutaan. 

    

"Pimeyden voimat", Kalkaros sanoi, "ovat monet, monenmoiset, alati muuttuvat ja ikuiset. Taistelu niitä vastaan on taistelua monipäistä hirviötä vastaan, hirviötä joka aina kun sen kaula on katkaistu kehittää tilalle entistäkin rajumman ja taitavamman pään. Vastassanne on vaihtuva, muuttuva ja tuhoutumaton vihollinen." (s. 192)

   

Kalkaroksen ollessa taikaliemien opettaja, ei Harryn V.I.P.-kokeissa saavuttama arvosana olisi oikeuttanut häntä jatkamaan opintoja S.U.P.E.R.-tasolle. Kuhnusarvio kuitenkin hyväksyy alhaisemmankin arvosanan ja Harry pystyy edelleen tavoittelemaan tulevaisuuden ammattia aurorina. Hänellä ei kuitenkaan ollut taikajuomien oppikirjaa, vaan lainaa sellaisen koulun kaapista. Hän huomaa jo heti ensimmäisellä oppitunnilla, että kirja on vanha ja täynnä merkintöjä, jotka osoittautuvat erittäin hyödyllisiksi. Kirjassa on Puoliverisen prinssin omistuskirjoitus. Hänen henkilöllisyytensä paljastuu vasta lopussa. 

  

Weasleyn Welhowitsit -pilailukaupan Harryn lahjoittamilla kolmvelhoturnajaisrahoilla (Liekehtivä pikari) perustaneet Fred ja George pärjäävät yrittäjinä todella hyvin. He ovat myyneet mm. kirouksilta suojelevia kilpihattuja Taikaministeriöön (koska moni ministeriön jäsen ei osaa langettaa kunnollista kilpiloitsua), vahvaa lemmenjuomaa kikatteleville työtöille ja suloisia kääpiöpalluroita (jollaisen myös heidän siskonsa Ginny ostaa). 

  

"Amortentia ei tietenkään oikeasti kehitä rakkautta. Rakkautta on mahdoton valmistaa tai jäljitellä. Ei, tämä aiheuttaa vain vahvan hullaantumisen tai pakkomielteen. Se on kenties vaarallisin ja vahvin tämän huoneen liemistä." (s. 201)

  

Harry huomaa jo lukuvuoden alussa ihastuneensa Ginnyyn, mutta pelkää mitä Ron sanoo asiasta ja pysyttelee hiljaa. Huispauskapteenina hänellä onkin paljon tehtävää, puhumattakaan Dumbledoren yksityistunneista ja kuudesluokkalaisten ilmiintymisharjoituksista, ei Harrylle paljoa vapaa-aikaa tänäkään vuonna jää. Harrylle myös paljastuu lisää odottamattomia seikkoja, jotka hän jakaa Voldemortin kanssa. 

  

Taikamaailmasta opitaan yhä uutta, puhutaan esimerkiksi manaliuksista, ruumiista, jotka on loitsittu noudattamaan pimeyden lordin käskyjä. Viimein selviää myös, miksi kukaan ei voi pitää pimeyden voimilta suojautumisen opettajan pestiä yhtä lukukautta pidempään ja miksi Voldemort tuntui menettäneen ihmisyyttään vuosien aikana. 

  

Puoliverisen prinssin keskeisiä teemoja ovat vapaa tahto ja Voldemortin historia. Sen lisäksi teoksessa ihastutaan, vihastutaan, sovitaan ja taistellaan erilaisten asioiden ja vastustajien kanssa. Tylypahkan kohtalokin on vaakalaudalla. Erittäin kiehtova paketti siis. 

        

Takakannesta:

Lontoossa kolea, leppymätön sumu ei hellitä, vaikka on heinäkuu. Siltä sortuu, ihmisiä murhataan, pyörremyrsky riehuu maan länsiosassa. Jästien pääministerillä riittää huolia, mutta taikaministerillä, Cornelius Toffeella, ei ole yhtään helpompaa: hän on saanut potkut. Harry Potterin kesäloma keskeytyy, kun itse Albus Dumbledore saapuu Likusteritielle tapaamaan Harry Potteria. Mitä on tapahtunut?

  

Harry on nyt kuusitoistavuotias. Kuluvan vuoden aikana hän ja hänen luokkatoverinsa täyttävät seitsemäntoista vuotta, tulevat täysi-ikäisiksi ja saavat aloittaa ilmiintymiskurssin. Rakkaushuolet piinaavat yhtä jos toista, myös Harrya, Ronia ja Hermionea. Mutta kaikkein järisyttävin muutos on se, että Dumbledore alkaa antaa Harrylle yksityistunteja! Miksihän?

  

Taiturimainen tarinankertoja J. K. Rowling onnistuu jälleen kerran ylittämään kaikki odotukset. Lähestytään selvästi teossarjan finaalia: toiseksi viimeisessä osassa jännitys tiivistyy ja Harry Potterin harteille kasataan yhä enemmän vastuuta. Velho-oppilaat ovat tulossa täysi-ikäisiksi, ja elämä Tylypahkassa saa monia uusia sävyjä.

  

Suomentanut: Jaana Kapari, 698 sivua, Tammi 2006
   
Alkuperäinen nimi: Harry Potter and the Half-Blood Prince (2005)
  
Sarjassa ilmestyneet: 

• Harry Potter ja viisasten kivi (1998) 
• Harry Potter ja salaisuuksien kammio (1999) 
• Harry Potter ja Azkabanin vanki (2000) 
• Harry Potter ja liekehtivä pikari (2001) 
• Harry Potter ja Feeniksin kilta (2004) 
• Harry Potter ja puoliverinen prinssi (2006) 
• Harry Potter ja kuoleman varjelukset (2008)
• Harry Potter ja kirottu lapsi (2016)

Neil Gaiman: Coraline varjojen talossa

"Pakene, kun keuhkoissasi on vielä ilmaa, suonissasi verta ja sydämessäsi lämpöä. 

Pakene niin kauan, kun mielesi ja sielusi kuuluvat vielä sinulle."

   

  

Lukuhaasteissa: Halloween-lukuhaaste, Hämärän jälkeen -lukuhaaste

   

Luin Neil Gaimanin Coraline varjojen talossa ensimmäisen kerran sen ilmestyttyä suomeksi vuonna 2003. Olin tuolloin vielä lukiossa. Pari vuotta myöhemmin sain kirjan synttärilahjaksi siskoltani ja en ole varma, luinko tämän silloin toistamiseen. Otin teoksen lukupinooni nyt Halloween-kuukauden kunniaksi, sillä muistikuvieni ja teoksen pohjalta tehdyn leffan perusteella oli mieleeni jäänyt kuva Liisan Ihmemaa-seikkailua synkemmästä sadusta. Vaikka teos on siis vanhemmille lapsillekin sopiva, voi myös aikuinen lukija nauttia tarinan kauhuelementeistä.
 
Coraline on ala-asteikäinen tyttö, jonka perhe muuttaa uuteen taloon. Aikoinaan iso talo on jaettu myöhemmin pienemmiksi asunnoiksi. Naapureina asuvat eläkkeelle jääneet näyttelijättäret neiti Spink ja Neiti Forcible, sekä herra Bobo, joka kouluttaa hiirisirkusta. Lisäksi yksi asunto on vielä tyhjillään. Coralinen vanhemmat työskentelevät kotona. Molemmilla on oma työhuone, missä he istuvat tunteja tietokoneen ääressä. Niinpä Coralinella on ennen uuden koulu vuoden alkamista paljon aikaa tutkia uutta kotia ja sen ympäristöä.
  

  
Joskus Coraline unohti kuka hän oli unelmoidessaan olevansa tutkimus- retkellä Pohjoisnavalla, tai amazonin sademetsissä tai pimeimmässä Afrikassa. Vasta kun joku kosketti häntä olalle, Coraline hätkähti ja palasi takaisin miljoonien kilometrien päästä ja joutui muistamaan sekunnin murto-osassa kuka hän oli, mikä hänen nimensä oli ja että hän oli yleensä olemassa. (s. 95)

       
  
  

Coraline on tutkimusmatkailija. Hän matkustaa mielessään kaukaisiin maisiin, tutustuu taloon kuuluvaan puutarhaan jokaista nurkkaa myöten ja selvittää myös uuden asunnon ikkuinoiden ja ovien määrän. Ovista kolmetoista avautuu, mutta viimeinen, vanha ja koristekaiverrettu ovi on lukossa. Äiti kertoo, ettei ovi vie mihinkään ja näyttää Coralinelle, että sen takana on vain tiiliseinä. Vähän myöhemmin yläkerran vanha setä kuiskaa tytön korvaan hiirten varoituksen: älä mene ovesta. Neiti Spink ennustaa Coralinen teelehdistä, että tämä on vaarassa.

  

Eräänä yönä ovi on jostain syystä raollaan. Pari päivää myöhemmin Coraline jää yksin kotiin ja ottaa avaimet keittiön oven päältä ja avaa oven. Tiiliseinän sijaan sen takana onkin pimeä käytävä, eikä Coraline voi vastustaa kiusausta, vaan kulkee ovesta. Toisella puolella on samanlaista kuin kotona, vaikka jotkin asiat tuntuvat hieman erilaisilta. Coraline ei heti keksi, mikä on pielessä, kunnes kohtaa keittiössä naisen, joka kertoo olevansa hänen toinen äitinsä. Tällä on kuitenkin silmien paikalla napit.

    

Coraline päätteli, ettei toinen äiti osannut tehdä mitään oikeasti. Hän osasi vain väännellä, kopioida ja vääristellä oikeasti olemassa olevia asioita. (s. 163)

  

Gaimanilta lukemieni teosten taso vaihtelee paljon ja pettymyksiä tulee yleensä jokaisen kohdalla, mutta Coralinen seikkailu pysyy ykkösenä. En muistanut kuinka karmiva toinen äiti olikaan. Suosikkihahmoni kirjassa on seikkailunhaluisen Coralinen lisäksi iso musta kissa, joka pystyy puhumaan toisessa maailmassa. Se muistuttaa minusta Game of Thronesin Jaqen H'gharia, sillä se kertoo Coralinelle, että "kissoilla ei ole nimiä". 

  

Arvosana:

  

Takakannesta:

Eräänä tavallisen tylsänä päivänä Coraline lähtee tutkimaan uutta kotiaan. Hän löytää kaksikymmentäyksi ikkunaa ja neljätoista ovea. Ovista kolmetoista avautuu ja sulkeutuu, mutta neljästoista opn lukossa. Sen takana on pelkkä tiiliseinä.

  

Mutta eräänä yönä ovi on raollaan.

  

Se johtaa Coralinen merkilliseen rinnakkaismaailmaan, toiseen täsmälleen samanlaiseen kotiin, jossa häntä innokkaana odottavat hänen toiset vanhempansa. He ovat ihan kuin Coralinen äiti ja isä – paitsi että heillä on paperinvalkea iho, hämähäkkimäisen pitkät, ohuet sormet ja silmien paikalla mustat napit.

  

Alkaa kammottava seikkailu oudossa maailmassa – kuin pahin painajaisuni, jolla on lohdullinen loppu.

  

Suomentanut:  Mika kivimäki, 221 sivua, Otava 2003
      

Alkuperäinen nimi: Coraline (2002)

       

Myös täällä on luettu hurjasta varjomaailmasta: Turun Sanomat, Taikakirjaimet, Oksan hyllyltä, Unelmien aika, Onko kaunosieluista kyborgeiksi?, Olipa kerran kirjablogi

  

Samantyylisiä kirjoja: Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itserakentamallaan laivalla ja Tyttö joka putosi satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa, Lewis carroll: Liisan seikkailut Ihmemaassa ja Alice Peilintakamaassa, Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär, Alan Bradley: Piiraan maku makea ja Kuolema ei ole lasten leikkiä