Tuulia Matilainen: Kunnes kuulen niiden tulevan

"Ennen ajan alkua oli maailman kohdalla Ensimmäinen maailma.
Tai oliko se ensimmäinen, sitä ei voi tietää.
Voihan olla, että maailmat seuraavat toisiaan kuin simpukkahelmet nauhassa.
Voihan olla, että maailma kestää ihmistä rajallisen ajan,
sitten ihmisten paino käy liian raskaaksi ja maailma on luotava uudelleen."

    

   

Arvostelukappale

   

Tuulia Matilaisen pienoisromaani Kunnes kuulen niiden tulevan herätti huomioni kauniilla kannellaan. Sen on tehnyt Richard Moult. Teoksen nimi on "In the Heart of the Wood and What I Found There". 

  

Kirja on sekoitus dystopiaa ja fantasiaa: teoksella on kaksi aikatasoa, mennyt, joka sijoittuu suunnilleen meidän aikaamme ja muutaman sadan vuoden päässä oleva nykyhetki, jolloin kukaan ei enää muista miten mennyt maailma on tuhoutunut. Menneestä kertoo nuoren tytön päiväkirja ja nämä osuudet kirjasta on kirjoitettu kursiivilla mustille sivuille.

   

Kerran kadonnut maailma, jota ei voinut ymmärtää ja jota kukaan ei muistanut. Siitä oli liian kauan ja liian vähän oli jäänyt muistajia. Ne, jotka olivat vielä muistaneet, olivat jo kuolleet kauan sitten. Ja kun sukupolvia oli syntynyt tarpeeksi monia, oli muisto hävinnyt. Se oli hautautunut Uuden maailman synnyn alle. Oli liian paljon tekemistä elossa pysymisessä, uuden rakentamisessa. Ei ollut aikaa ajatella. Ja ehkä oli parempikin unohtaa. (s. 27)

  

Teoksen kieli on hyvin kalevalamaista, ja siitä tuli pari kertaa mieleen myös Aino Kallaksen Sudenmorsian ja menneen äänestä Siri Kolun Pelko ihmisessä. Tarkalleen ei kerrota, miten maailma tuhoutui, mutta sen raunioista on kasvanut uusi maailma - yksinkertaisempi, mutta samalla vaarallisempi ja maagisempi. Monissa dystopioissa ja post-apokalyptisissä kirjoissa tulevaisuuden maailma on kuvattu teknisempänä, Matilaisen ratkaisu viedä ihmiskunta takaisin menneen elämäntyyliin on erittäin toimiva Suomeen.

  

Keskiössä on kertojan, Hanka-Marikki nimisen parantajanaisen tarina. Hänen elämänsä on lopussa, mutta hän kertoo ennen kuolemaansa siihen johtaneet tilanteet, joihin liittyvät hänen poikansa Uuho, joka syksyn tullen muuttaa muotonsa karhuksi (vrt. Maggie Stiefvaterin Väristys), sekä tyttö, josta hän sai näyn jo ennen tämän syntymää. 

  

Lyhyehköä teosta oli miellyttävää lukea, vaikka aivan kaikkien vanhahtavien sanojen merkitystä en ymmärtänytkään, ne toivat kuitenkin oman lisämausteensa maailmaan - samoin kuin paikoin varsin rosnkikin kieli. Olen itsekin kirjoitellut tarinaa, jossa sekoitetaan fantasiaa ja dystopiaa kahdessa aikatasossa. Se on yllättävän toimiva genrepari. Olisin halunnut tietää lisää tapahtumista, jotka muuttivat maailman. ja henkilöistäkin kerrottiin lopulta aika vähän. Ne eivät vain tällä kertaa olleet tarinan kannalta se kaikkein tärkein asia. Pidin suuresti fontista, joka teokseen oli valittu. Se sopi hyvin tarinan miljööseen.

  

Matilaisen nimi täytyy laittaa tulevaisuuden varalle mieleen, sillä luulen, että tästä kirjailijasta tullaan kuulemaan vielä lisää. Hänen esikoisensa, Hullu koira ilmestyi vuonna 2015 Haamu kustantamon julkaisemana.

     

    
Arvosana:

      

Takakannesta:

Kerran tuhoutuneen maailman raunioista on versonut uusi. Tieto menneestä on kadonnut, eikä kukaan enää muista, miten kaikki päättyi. 

   

Mahtava näkijä on koko elämänsä odottanut luokseen nuorta naista, johon kietoutuu niin tietäjän itsensä kuin hänen poikansakin kohtalo. 

  

Viimein nainen saapuu. Menneen maailman viimeiset päivät nähdään uudelleen.

  

Kunnes kuulen niiden tulevan on tarina aluista ja lopuista, näkemisestä, kipeästä tietämisestä, väkivallasta ja hellyydestä.

   

128 sivua, Hexen Press 2017

    

Muita lukukokemuksia: Aavetaajuus, Kirjahullun päiväkirja, Kirjan vuoksi, Oikea media

  

Kirjailijan kotisivut