Cormac McCarthy: Tie

"Päivät laahustivat ohitse kenenkään pitämättä niistä lukua, kirjaamatta niitä aikakirjoihin."

  

   

Marraskuun kimppalukukirja Lukutoukat ja kirjanörtit -ryhmässä

  

Cormac McCarthyn Tie on uinunut hyllyssäni muutaman vuoden, mutta hyvää kannattaa odottaa. Voin sanoa jo tähän alkuun, että Tie on varmasti melankolisin teos, jonka olen lukenut, minkä lisäksi se on myös mahdottoman hyvä. McCarthylla on todella vähäeleinen kirjoitustyyli. Teoksessa ei ole lukuja, eikä sen päähenkilöitä (isää ja poikaa) ole nimetty. Kun tähän erikoiseen tyyliin tottuu alkusivuilla, teos lukee kuin itse itsensä. 

   

Hengettömät ajalliset tuulet kuljettivat edesmenneen maailman tuhkaa sinne tänne tyhjyydessä. (s. 13-14)

   

Maailma on tuhoutunut, kaikkialla on tuhkaa, suurin osa ihmisistä on kuollut ja jäljelle jääneet ovat vinksahtaneet tavalla tai toisella. Isä ja poika vaeltavat kohti etelää, sillä maailma on päivä päivältä kylmempi. Lumi on tuhkasta harmaata ja ruokaa on vaikeaa löytää. Kaksikolla on kuitenkin tuuria: aina kun nälkäkuolema uhkaa, löytyy jostain syötävää. Tällä kertaa ratkaisu ei tunnu deus ex machinalta, vaan antaa valon pilkahduksen muutoin synkkään kirjaan. 

  

Montako ihmistä luulet että on hengissä? 

En minä tiedä kuinka paljon ihmisiä on, hän sanoi. En usko että kovin paljon. (s. 209)

  

Kerronnassa on välillä takaumia ajalta ennen pojan syntymää, kun maailma ei vielä ollut tuhoutunut. Tarkkaa syytä nykytilalle ei anneta, mutta mies mainitsee yhdessä muistossaan valon välähdyksen, sarjan tärähdyksiä ja etäiset palavat kaupungit, eli oletan, että maailmanloppu tuli ydinsodan muodossa. Se selittäisi myös kylmenevän sään. Tuhon syy ei kuitenkaan ole kirjassa merkittävää, vaan isän ja pojan suhde maailmassa, jonka lähihistoria on lapselle vain tarina ja eloonjääminen vie kaiken energian. 

  

Vaikka he näkivät eri maailmat, he tiesivät saman. Että juna seisoisi siinä hiljalleen hajoamassa ikuisuuden loppuun ja että yksikään juna ei enää kulkisi enää. (s. 155)

  

Olen nähnyt teoksen pohjalta tehdyn elokuvan muutama vuosi sitten. Se ei kuitenkaan tehnyt kovin kummoista vaikutusta, vaikka Viggo Mortensen näyttelikin isää. Kirja oli minulla paljon parempi kokemus. Suosittelen lukemaan tämän, vaikka en osaakaan sanallistaa miksi. On vain todella hyvä lukukokemus. 

  

Niin kajahtelivat hiljaisuudessa maan minuutin ja sen tunnit ja päivät ja sen vuodet loputtomiin. (s. 7)

Arvosana:

    

Takakannesta:

Tuhon jälkeen tulee hiljaisuus

  

Pimeä, tuhkan peittämä maisema. Puut ovat lehdistä paljaat, tuulella ei ole mitä liikuttaa ja on hiljaista. Isä ja poika vaeltavat palaneen maan läpi kohti etelärannikkoa. Mukanaan heillä on vain vaatteensa, kellareista löydettyä ruokaa, revolveri – ja toisensa.

  

Mestarillisen lakonisesti, vähäeleisyyden voimaan luottaen Cormac McCarthy kuvaa kahden ihmisen arkea maailmassa, jossa elämä on elämisen arvoista vain vaivoin. Kuten lumihiutaleet putoilevat mustaan maahan kuin armon muistutuksena, laskeutuvat sanat tämän romaanin sivuille. José Saramagon ja Samuel Beckettin romaaneihin verrattu Tie luo katseen allegoriseen, mutta mahdollisen kautta realistiseen maailmaan.

     

Suomentanut: Kaijamari Sivill, 245 sivua, WSOY 2008

    

Alkuperäinen nimi: The Road (2006)

  

Kirja on luettu myös täällä: Savon Sanomat, Taikakirjaimet, Usva, Kirjamielellä, Morren maailma, Sabinan knalli