Lukupiirissä | Philip K. Dick: Palkkionmetsästäjä - Blade Runner

"Jätteiden keruusta ja hävityksestä oli sodan jälkeen tullut yksi Maan 

tärkeimmistä elinkeinoista. Koko planeetta oli alkanut muuttua roskaksi ja 

jotta planeetta olisi pidetty asmiskelpoisena jäljellä olevalle väestölle, roska oli 

kuljetettava pois silloin tällöin... tai kuten Buster Ystävällinen halusi julistaa, 

Maa kuolisi - ei radioaktiivisen pölyn vaan - ryönäkerroksen alle."

      

  

Olen aiemmin lukenut Philip K. Dickiltä  Oraakkelin kirjan, mutta minun on ollut  jo kauan tarkoitus lukea häneltä tämä varsin tunnettu scifiromaani. Niinpä ehdotin kyseistä klassikkoa lukupiirilleni luettavaksi. Palkkionmetsästäjä on taipunut filmatisoinniksi Harrison Fordin tähdittämänä nimellä Blade Runner (1982), joka on saanut jatko-osankin Blade Runner 2049 (2017).  Alkuperäisen leffan olen nähnyt, uutta en, mutta aika kaukana tuntuivat olevan kirjan ja elokuvan versiot.

     

Kirja on yhdenpäivänromaani, joka tapahtuu tammikuun 3. vuonna 2021. Teoksen Maa on pahasti saastunut Lopullisen Maailmansodan jälkeen ja hyvin harvaan asuttu. Ihmiskunta on levittäytynyt siirtokuntiin, jokainen kolonisti saa palkintona omaan käyttötarkoitukseen personoidun androidin. Suurin osa Maahan jääneistä on poikkeavia eli ihmisiä, joiden DNA on säteilyn muuttamaa ja joiden älykkyysosamäärä on sen seurauksesta laskenut, eikä heillä siksi ole mahdollisuutta lähteä. 

  

Iskulause, jota julisteet, tv-mainokset ja hallituksen mainoskirjeet nykyisin rummuttivat kuului: "Emigroidu tai degeneroidu!" (s. 10-11)

  

Palkkionmetsästäjä Rick Deckardin tehtävänä on etsiä ja lopettaa vialliset androidit eli lyhyemmin andit. Ne ovat paenneet siirtokunnista ja luoneet itselleen identiteetin ihmisinä. Siis kunnollinen "koneen kummitus" -tarina. Deckard pitää andeja koneina, vailla mitään inhimillistä ja pystyy lopettamaan ne vailla omantunnontuskia. Andit saivat alkunsa sodan aikana käytetyn synteettisen vapaustaistelijan pohjalta ja niiden tuotekehittely jatkuu edelleen. Viimeisimpänä markkinoille on tullut ylivoimaisesti aiemmat mallit päihittävä Nexus-6 aivoyksikkö.

  

En tiedä miksi androideista piti tehdä niin ihmisenkaltaisia, että vain luuydintesti paljastaa sadan prosentin varmuudella andin ihmisestä. Mitä tarkoitusta niin täydellinen samankaltaisuus palvelee? Deckard ja muut palkkionmetsästäjät testaavat potentiaaliset androidit Voigt-Kampff -empatiatestin asteikkoa käyttäen. Sen heikkoutena on, että ihmiset, joilla on alikehittynyt empatiakyky tai skitsofrenia rekisteröityvät testissä andeiksi ja heidät on voitu poistaa vahinossa.  

  

Lisäksi kukaan ei nykyisin muistanut miksi sota oli syttynyt tai kuka, jos kukaan, sen oli voittanut. Pöly, joka oli saastuttanut suurimman osan planeetan pinnasta ei ollut ollut peräisin mistään maasta eikä kukaan, ei edes sodan aikainen vihollinen, ollut suunnitellut sitä. (s. 15)

  

Lopullisen Maailmansodan tai L.M.S.:n jälkeen on ollut rikollista olla omistamatta eläintä, ja edelleen eläimettömyyttä pidetään epämoraalisena ja epäempaattisena. Lisäksi eläimen koko ja harvinaisuus ovat statustekijöitä. Niinpä monet, joilla ei ole varaa aitoon eläimeen omistaa sähköisen kopion - joskin on epäkohteliasta kysyä, onko jonkun eläin aito vai ei. Deckardillakin on ollut alunperin elävä eläin, mutta se kuoli. Niinpä nykyinen eläin on sähkölammas, mikä masentaa Deckardia. Hänen peruspalkkansa ei riitä uuden eläimen ostamiseen, mutta andin nappaamisesta saa tonnin kappaleelta. Niinpä, kun poliisilaitoksen johtava palkkionmetsästäjä loukkaantuu kesken tehtävän, saa kakkosmies Deckard tilaisuuden suorittaa sen loppuun.

  

Hän muisti kuinka hänen lapsuudessaan oli havaittu että laji toisensa jälkeen oli kuollut sukupuuttoon ja kuinka sanomalehdet olivat kertoneet siitä päivittäin - ketuista yhtenä aamuna, mäyristä seuraavana, kunnes ihmiset olivat lakanneet lukemasta loputtomia eläinten kuolinilmoituksia. (s. 33-34)

  

Maa on niin saastunut, että käytännössä kaikkien yhä terveiden tulisi muuttaa sieltä pois. Deckard käy säännöllisesti testeissä, jotka kertovat, onko säteily alkanut vaikuttaa häneen. Lisäksi mies käyttää patentoitua säteilysuojattua kalukukkaroa, jotta hänen sukusolunsa eivät mutatoituisi. Yhdellä hahmolla on ollut lapsena erikoisia kykyjä, mutta paikallinen laki on kieltänyt sellaisen ja viranomaiset ovat "ilman hänen vanhempiensa suostumusta pommittaneet hänen aivoihinsa muodostunutta nystyrää -- radioaktiivisen koboltin avulla". Tästä tarinan rönsystä olisin kuullut mielelläni enemmänkin. Jäin miettimään, oliko kyky ollut hänellä luonnostaan vai säteilyn aiheuttamana.

  

Teoksessa on pari seksististä kohtaa, jotka saivat minun näkemään punaista. Romaanin maailmassa käytetään Penfieldin mielialanninta, joka aiheuttaa kohteelleen keinotekoisia tunteita. Deckard on puolisonsa kanssa, kunnes keskustelu on päättyä riitaan. Mies pohtii, pitäisikö hänen valita thalaminen vaimennus, mikä poistaisi hänen raivonsa vai thalaminen kiihotus, mikä saisi hänet tarpeeksi raivoihinsa, jotta hän voittaisi riidan. Lopulta "Konsolin luona hän valitsi 594:n miehen ylivoimaiseen viisauteen myöntymisen kaikissa asioissa." Toisessa todetaan, että useimmat naiset, nuoretkin, pitävät ruoanlaitosta, koska se on vaisto. Seuraava katkelmakin oli aika kauhea (Deckardn vaimo ei pidä miehensä työstä):

  

Kirottu nainen, hän sanoi itsekseen. Mitä hyötyä siitä on että minä vaarannan henkeni? Hän ei piittaa siitä omistammeko me strutsin tai emme; mikään ei mene läpi. Kunpa olisin hankkiutunut eroon hänestä kaksi vuotta sitten kun harkitsimme eroa. Minä voin edelleen tehdä sen, hän muistutti itseään. (s. 69)

  

Postauksen motossakin mainittu Buster Ystävällinen ja Hänen Ystävälliset Ystävänsä on vähän Ray Bradburyn Fahrenheit 451:ssäkin leikitellyn tv-viihde = ystävät ilmiön kanssa. Hienosti aikaansa edellä molemmat kirjailijat ovat tavallaan ennustaneet YouTuben, jossa ihmiset seuraavat jopa toisella puolen maailmaa asuvaa ihmistä, kommentoivat tälle ja ovat heidän seuraajinaan yhtä isoa "perhettä".

  

Mielialantimen ja andien lisäksi muita teoksessa mainittuja teknologiailmiöitä ovat mm. leijuautot ja ihmisten mielet fuusioiva empatialaatikko, jonka kahvoihin tarttumalla ihmiset voivat kokea yhdessä uskonnollisen johtajansa Wilbur Mercerin kärsimykseen. Minä en ymmärtänyt kyseisen uskonnon periaatetta ollenkaan: Mercer kiipeää ikuisesti vuoren rinnettä, jonkun heitellessä häntä kivillä. Fuusioituneet ihmiset saavat fyysisiä haavoja noista kivistä.  

    

"On joka tapauksessa riski murtautua vapaaksi ja tulla tänne Maahan, missä meitä ei pidetä edes eläiminä. Missä jokaista matoa ja puutäitä pidetään arvokkaampana kuin meitä kaikkia yhteensä." (s. 88)

   

Deckardilla on monimutkainen suhde androideihin ja sähköeläimiin. Hän mm. toteaa, että on nähnyt useimmilla andeilla enemmän elämänhalua ja eloisuutta kuin vaimollaan ja hän vihaa sähkölammastaan, josta on huolehdittava kuin se olisi oikea, "esineen tyranniaa", hän ajattelee. Sähköeläimillä ja andeilla on paljon samaa: keinolammas ei tajua Deckardin olevan olemassa, samoin kuin androiditkaan eivät arvosta toisten olemassaoloa. Silti Deckard pitää joitakin naispuolisia androideja kauniina, ja ihmettelee tuntemustaan, koska tietää älyllisesti andien olevan koneita, mutta reagoi näihin silti fyysisesti. 

  

Palkkionmetsästäjä on merkittävä teos androideja ja keinoälyä käsittelevässä genressä yhdessä sellaisten tekijöiden kuin Isaac Asimovin tuotannon kanssa. Etenkin kun puhutaan ihmisen ja koneen eroista (sekä samankaltaisuuksista). Myöhemmät teokset kumartavaksin näiden edelläkävijöiden suuntaan, kun puhutaan esimerkiksi I, Robot -elokuvasta (2004), Jaakko Markus Seppälän romaanista Lemen (2015) ja Detroit: Become Human -pelistä (2018). 

"Valitse 888", Rick sanoi -- "Halu katsella televisiota riippumatta siitä mitä sieltä tulee." (s. 9)

   

Kauhean sulavaliikkeinen lukukokemus se ei kuitenkaan ole, sillä olen kerran aikaisemmin aloittanut teoksen ja pääsin vain sivulle 50 asti. Nytkin sain kirjan luettua vain lukupiirin takia, minkä lisäksi kirja piti vielä lukea parissa päivässä, kun huomasin eräpäivän olevan jo nurkan takana ja kirjasta oli vielä varauksiakin. Olen kuitenkin tyytyväinen, että olen tämän klassikon viimein lukenut. Teos kaipaisis uuden painoksen paremmalla kansikuvalla ja uudella suomennoksella. Nimeksikin voisi tällä kertaa laittaa: "Näkevätkö androidit unta sähkölampaista?" nykyisen, hieman persoonattoman ammattinimikkeen sijaan. (Tosin alkuperäisen, nerokkaan nimen voi ymmärtää nukkumisen lisäksi myös haaveiluna.)

Arvosana:

  

Takakannesta:

Rick Deckardin tehtävänä on metsästää karanneita androideja, keinotekoisia ihmisiä. Niiden erottaminen oikeista ihmisistä on vaikeaa ja ne eivät halua joutua palkkionmetsästäjien tuhottaviksi.

  

Deckard on aikaisemmin tuhonnut androidit liikoja kyselemättä, mutta palkkionmetsästäjällekin voi tulla tunnonvaivoja...

  

Philip K. Dick oli eräs aikamme arvostetuimmista tieteiskirjailijoista. Hän sai Hugo-palkinnon v.uonna 1983. Palkkionmetsästäjä on hänen tunnetuin romaaninsa, jonka pohjalta on tehty menestyselokuva Blade Runner.

   

Suomentanut: Kari Nenonen, 169 sivua, Jalava 1989

    

Alkuperäinen nimi: Do Androids Dream of Electric Sheep (1968)

  

Tämän klassikon ovat lukeneet myös:  Aikakone 1/1990 (P.A. Manninen), Hurja hassu lukija, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Tahaton lueskelija