"Toivon, että näiden rivien kautta paljastuu itsellenikin, kuinka pahaisesta punikin
pennusta ja kylähullun narttukoirasta tuli Kolmannen Valtakunnan Enkeli ja
SS-Oberführerin pelätty patjanlämmittäjä ja kuinka päädyin Titovkan Zweiglager
322:een oriinpalleja kuohitsemaan ja Kuoleman Enkelin töitä toimittamaan."
Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot, Pohjoinen lukuhaaste: 9. Kirja, joka sijoittuu Pohjois-Suomeen
Uusi vuosi on korkattu myös lukupiirin osalta. Vuoden ensimmäinen lukupiiriteos on Katja Ketun Kätilö. Lainasin kirjan pohjalta tehdyn elokuvankin, mutta sitä en ehtinyt katsoa ennen lukupiirin tapaamista. Tein muuten kirjabloggaajien yhteiselle YouTube-kanavalle Kirjakulttiin videon lukupiiristä.
Olen yrittänyt kerran aikaisemmin lukea kirjan, mutta en päässyt kovinkaan pitkälle. Lukeminen hyytyi jo parin sivun jälkeen. Lukupiiri antoi jälleen hyvän syyn lukea teoksen loppuun asti. Yksi lukupiiriläinen itse asiassa kummasteli, luenko todella jokaisen lukupiirikirjan loppuun asti, vaikka en pitäisikään niistä. Koen, että piirin vetäjänä minun on hyvä tietää koko tarina, jotta voin vetää teoksen pohjalta keskusteluja.
Minähän taas en tiedon valtavirroilla sytkytellyt. Ainoa kirja jota iso-Lamperilla luettiin oli Katekismus -- ja muita lestadiolaisjulkaisuja. Suomen Kuvalehteä pääsi joskus selaamaan naapurin hyyskässä kun siihen pylly pyyhittiin. (s. 43)
Täysin sujuvaa lukeminen ei tälläkään kertaa ollut, sillä Ketun käyttämä, takakannen sanavalintaa käyttäen "omaa luokkaansa" oleva kieli oli varsin raskasta. Hän käyttää nimittäin murressanojen lisäksi myriadin erilaisia genitaalisynonyymejä kuten sienimulkero, suonijänö, hyppymulkku, haaromansikka, "miehän en reikää rattiin päästä". Ensimmäinen muistiipanoni teoksesta oli "pillut ja kullit vain vilahtelevat". Tai välttääkseni vulgaaria kieltä, lainaan Magdalena Haita: "Ripsipiirakat rapisee".
Kirjassa on jopa pari kohtaa, joissa päähenkilö listaa koko joukon ilmaisuja. Tuntuu siltä, kuin Kettu olisi kysellyt vähän iäkkäämmiltä pohjoissuomalaisilta mitä genitaaleihin ja seksiin liittyviä ilmaisuja he tietävät ja käyttämättä jääneet sanat sitten päätyivät listaan. Osa näistä kuulostaa aivan sienilajikkeilta samaa sarjaa kuin mönjävahakas, karvarousku, haisuhapero, hytyrypykkä, tytönhapero, haaraheltta, kalpea tympönen ja munahapero.
Minä en ole karvahorsma, enkä rämekettana, en kenenkään kulliharja, lempipersku, haarohölttänä, en tumppurisakas, helluntain heikonpala, paloaseman esikuntapoikain posetiivi, liivinakuttaja, ritsakuski, pirssihuora, kapiaisen karvalelu tai ruikkukuksa. En häpyheitto, saksanmarkan mälliniilu, lapinlisä, kulkulupa, käyntikortti, lapinportti. (s. 282-283)
Kirjan tarina kerrotaan epälineaarisesti ja lukijalla kestääkin hetki päästä kärryille, miten tapahtumat muodostavat kokonaiskuvan. Ilman alapäätyylistä kieli-ilottelua tarina on hyvin kiinnostava ja monella tasolla surullinenkin. Ketun viljelemät ilmaisut eivät minulla lisänneet maailman syvyyttä, vaan olivat enemmänkin kuin pikkuvanhan lapsen pystyyn pistämä näytös nimeltään "katsokaapas mitä kaikkia tuhmia sanoja mitä tiedän". Karsimalla osan kehollisuudesta, olisi tarina noussut vahvemmin esille.
Tarina kerrotaan useasta näkökulmasta. Kätilönaisen kirjeiden, saksalaisen upseerin päiväkirjamerkintöjen ja salaperäisen Kuolleen Miehen tekemien merkintöjen kautta. Päähenkilönaista ei koskaan nimetä, hänestä käytetään vain ilmaisua Vikasilmä (joka elokuvasta näkemieni kuvien perusteella kenties viittaa siihen, että hän käyttää silmälaseja) tai Villisilmä (upseerin antama nimi). On kuitenkin syytä epäillä, että naisen nimi olisi Helena.
- No tämä on kätilönä sellainen uuen ajan voimakas nainen, semmosia saksa tarttee. Ja Suomi kansa. (s. 33)
Teos sijoittuu toisen maailmansodan aikaan. Tarina alkaa hieman ennen Lapin sotaa. Hahmot liikkuvat Suomen ja Norjan Lapissa sekä Venäjän puolella. Kätilö on pohjoissuomalainen naimaton nainen, joka iskee silmänsä erääseen saksalaiseen upseeriin, Johann Angelhurstiin (jolla on sattumalta suomalainen äiti). Hän seuraisi tätä vaikka maailman ääriin, paikkaan kuten Titovkan leiri, jonne tuodaan muiden muassa venäläisiä vankeja. Päähenkilön täytyy tarkastaa saapuvien miesvankien elimet, onko niistä poistettu esinahka (juutalaisia) ja sairauksien kuten "sokeriterskan" varalta.
Saattaa nyt lapsi tällaiseen maailmaan josta ei voi tietää, seisooko taivas vielä aamulla saranoillaan. (s. 241)
Leirillä on myös rakennus, jota kutsutaan Operaatio Navetaksi, jonne viedään kaikki naisvangit. Ei liene vaikeaa arvata, mitä heille tapahtuu. Sota on julma kummallakin puolella oleville. Johann on traumatisoitunut aiempien kokemustensa myötä. Hänellä on muistissaan aukko ja Titovkassa hän on jatkuvasti adolfiiniksi nimetyn aineen vaikutuksen alaisena. On historiallinen fakta, että suomalaisetkin sotilaat puskivat vihollista vastaan heroiinin ja amfetamiinin voimalla, ja samanlaista tavaraa tuo Hitlerin mukaan nimetty mömmökin on.
Täällä maailman ääressä tuntuu monesti, ettei kukaan ole se joksi väittää itseään. Että kaikki valehtelevat ja kaikki valheet uskotaan. (s. 240)
Kätilö ei joudu turhaan haikailemaan Johannin perään, vaan heillä on parin viikon kuherrusjakso, jolla on kauaskantoisia seurauksia. Johann ei kestä maailmaa kuin kameransa linssin lävise, mutta Villisilmänsä kanssa hän pystyy nukkumaan ilman lääkkeitä. Tarinan loppu ei kuitenkaan ole onnellinen kummallekaan, mutta kuinka sinne päästään on varsin mutkainen. Ketun ansioksi on sanottava, etten arvannut teoksen juonenkäänteitä etukäteen.
En ollut aiemmin kuullut, että raskaana olevat naiset himoitsevat valkoista savea syödäkseen. Toki raskauteen liittyvät erikoiset mielihalut ovat yleinen ilmiö, mutta tuo oli minulle uusi juttu. Kaipa siinä on jotain lapsen kehittymisen kannalta tärkeää ainetta tai sitten se on vain täysin irrattionaalinen halu. Hämmennyin myös kätilön purressa napanuoran poikki. Ei ehkä ihan hygieenisin apa hoitaa homma.
Hiukseni sekoittuisivat bulgarialaisiin, juutalaisiin, ukrainalaisiin, liettualaisiin, egyptiläisiin, mustalaisiin, hiuksiin. Jos oikeus tapahtuisi, kaikkien maailman naisten hiukset kudottaisiin yhteen ja ne levittäytyisivät aavikoiden, metsien ja kylien ylle syyttävänä, harmajana seittinä. (s. 287)
Opin kirjasta, että Pobeda on muutakin kuin suomalainen yhtye, nimittäin salauskoodi (ja Googlen mukaan myös automerkkikin). Sumunheitinkin sai selityksen googlaamalla, se on saksalainen raketinheitin. Teoksessa vilahtavat myös "kumipää" (siansuolesta tehty kondomi) ja "sampankalja", sekä mysteeriksi jäävät tainarisaappaat. Sanonta tuusannuuska lienee useille lukijoille tuttu, mutta Kettu käyttää tätä verbinä "tusauttaa nuuskaksi". Eipä ole tuohon versioon tullut aikaisemmin törmättyä. Tai kuoleman kutsumiseen pelkäksi vetiseksi vaarinhousuksi.
Lukupiiriläisiä huvitti lausahdus: "Hihattoman mekon liha-aukot antoivat näkymää kuin Helvetin portit." Eräs piiriläinen sanoi vitsillä alkavansa käyttää jatkossa hihansuista ja kaula-aukoista ilmaisua liha-aukot. Muutamat teoksessa esiintyvät suomalaiset kutsuvat Hitleriä Hilleriksi, ja yksi lukupiiriläinen muisteli, että samoin olisi John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa -teoksen nuori päähenkilökin tehnyt. Yksi sivuhenkilö jopa pyysi kätilöä vannomaan "Hillerin pierun" kautta.
Mikä tekee ihmisestä ihmisen? Kieli ja koskemattomuus. Se, että saa sanansa kuuluville ja se, ettei joudu makaamaan renkkusängyssä pillu paljaana uutta kyrpää peläten. Kieli ja koskemattomuus, ja kumpikin minulta oli viety. (s. 285)
Huolimatta hyvin eläimellisestä (hirvaat, vaatimet, oriit jne.) ja elimellisestä kielestä, löysin kirjasta myös runollisempiakin ilmaisuja. Etenkin luontokuvauksissaan Kettu pääsi paremmin ihoni alle. Oletko sinä lukenut tätä Blogistanian Finlandiankin (2011) voittanutta kirjaa tai muita Ketun teoksia? Olitko vakuuttunut hänen kielestään?
Arvosana:
Takakannesta:
"Jumalani, tuon miehen mie haluan. Jos Jumalani tuon saan, niin toista en vaadi."
Suuri romaani Lapin sodasta.
Kätilö on tosipohjainen kertomus suomalaisnaisen ja SS-upseerin yhteentörmäyksestä Lapin sodan kynnyksellä. Se on väkevä todistus siitä mihin ihminen on valmis rakkauden tähden.
Katja Ketun vahvaääninen romaani taikoo esiin vaietun historian, vankileirien ja saksalaissotilaiden sotamorsianten Suomen.
Katja Ketun kieli on omaa luokkaansa, kokonaisuuden loistokas osa.
Kätilön ovat lukeneet esimerkiksi: Turun Sanomat, Keskisuomalainen, Koko lailla kirjallisesti, Luettua elämää, Kirsin kirjanurkka, Sallan lukupäiväkirja, Nannan kirjakimara, Nuoren opettajattaren kirjablogi, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Lumiomena
Samankaltaista luettavaa: Affinity Konar: Elävien kirja, John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa, Kurt Vonnegut: Teurastamo 5, Audrey Magee: Sopimus, Markus Zusak: Kirjavaras, Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe, Emmanuelle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa, Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja, Jennifer Woth: Hakekaa kätilö!
Ei kommentteja:
Uudet kommentit eivät ole sallittuja.