"Oletteko koskaan maistanut arsenikkia?"
Shirley Jacksonin kauhuromantiikan klassikko Linna on aina ollut kotimme käännettiin suomeksi vasta viime vuonna, eikä hänen tunnetuinta teostaan (josta on tehty useita elokuvia ja tv-sarjojakin), The Haunting of Hill House ole vieläkään käännetty (toivottavasti tämä vääryys korjattaisiin pian). Huomasin teoksen joissakin blogeissa, mutta en vielä tuolloin kiinnostunut siitä, kirjan kansikuva kun ei herätä oikein mitään ajatuksia. Kun sitten mietin tämän vuoden Halloween-lukuhaasteeseen sopivia teoksia, törmäsin uudelleen tähän kirjaan ja kiinnostuin siitä todella paljon.
Alkupuolella kirjaa olin todella innoissani lukemastani. Ajattelin, että "hei tämähän muistuttaa jonkin verran Alan Bradleyn Flavia de Lucea", yhtä suosikkisarjaani ja sen nimikkohahmoa. Yhtäläisyyksiä oli useampia: hahmon kiinnostus myrkkyihin (etenkin kavalakärpässieni, Amanita phalliodes, nousee esiin useasti), eriskummaliset perhekuviot, samankaltainen miljöö ja ajankuva. Teoksessa oli myös vähän samaa kuin Jean Heglandin Suojaan metsään siimekseen -romaanilla.
Kylässä kaikki oli kuin samasta puusta veistettyä, niin kuin kyläläiset olisivat tarvinneet kylän rumuutta, saaneet siitä elinvoimaa, oli kuin talot ja puodit olisi kyhätty hätäisesti ja väheksyen suojaksi tympeille ja epämiellyttäville ihmisille, kun taas Rochesterin talo ja Blackwoodin talo ja kunnantalokin olivat kuin ne olisi tuotu tänne aivan vahingossa jostain kaukaisesta ihanasta maasta, jossa elettiin elämisen arvoista elämää. Kenties hienot talot oli kaapattu - kenties Rochestereita ja Blackwoodeja rangaistiin heidän salatusta pahuudestaan? - ja niitä pidettiin kylässä vankeina. Ehkä niiden hidas mädäntyminen vain kieli kyläläisten viheliäisyydestä. (s. 14)
Kertojana on 18-vuotias Mary Katherine Blackwood, jota kutsutaan myös Merricatiksi. Hänen perheensä muodostuu isosisko Constancesta (jonka iästä ei erikoisesti ole täyttä varmuutta, sillä "luovuimme syntymäpäivien vietosta", kaipa hänen syntymävuotensä oli kuitenkin tiedossa) ja Julian-sedästä, kaikki muut ovat kuolleet kuusi vuotta aikaisemmin varsin epätavallisissa olosuhteissa. Tapahtumista saadaan tietää murusia pitkin kirjaa ja vasta aivan lopussa palapelin ratkaisevat palat loksahtavat paikalleen. Muodostin mielikuvani kirjan tapahtumista jo alkusivuilla, ja se on pakko sanoa kirjailijan kunniaksi, että en todellakaan osannut arvata tapahtumia etukäteen. Olisin kuitenkin halunnut muutamien kohtien menevän hieman eri tavoin.
Siinä vaiheessa kun isämme oli lopullisesti hylännyt ajatuksen maidensa hyötykäytöstä, hän oli päästänyt puut ja pensaat ja pienet kukat vapaasti villintymään. Yhtä suurta niittyä lukuunottamatta maamme olivat sankan metsän peitossa ja minä oli ainoa, joka tunsi niiden salat. -- Constance tunsi nimeltä kaiken mitä metsässä kasvoi, mutta minulle riitti että tiesin miten ja missä mikäkin kasvi kasvoi, tunsin niiden tarjoaman vankkumattoman suojan. (s. 30)
Merricat, Contance ja Julian elävät rutiineiden voimalla. Jokaiselle viikonpäivälle ja kelloajalle on oma toimensa. Koska Julian on pyörätuolissa ja Constance ei halua jättää kodin antamaan turvaa, on Merricatin käytävä kylällä ruokaostoksilla ja kirjastossa, vaikka hänen perheeseensä suhtaudutaankin varsin penseästi. Kolmikon arki järkkyy, kun Charles-serkku ilmestyy eräänä päivänä paikalle. Merricat ei pidä hänestä, eikä Charlesin vierailun syy olekaan välttämättä aivan viaton.
Merricat oli varsin kiehtova hahmo. Hänellä on erikoinen tapa kuvailla päiviä, esimerkiksi yksi oli pitkien, ohuiden asioiden päivä ja toinen säihkyvä, pienten kimmeltävien asioiden päivä. Hänellä on myös pitkä lista asioita, joita hän ei saa tehdä. En tiedä, onko joku kieltänyt häneltä ne, vai onko hän kieltänyt ne itse. Hän saa kantaa maitokannun ja likaiset astiat, muttei pestä niitä. Hän ei saa käydä Julian-sedän huoneessa tai käyttää veitsiä, eikä hän saa koskea tulitikkuihin. Lopulta hän päättää, ettei saa käydä enää joella tai haudata asioita maahan. Merricatilla kun on ollut tapana rakennella maagisia suojia esimerkiksi hautaamalla erityisiä esineitä.
Sunnuntaiaamuisin tarkistin suojani: puron rannalle hautaamani lippaan hopeadollareita, pitkälle niitylle haudatun nuken ja männikössä kasvavan puun runkoon naulaamani kirjan. Kunhan ne olivat paikoillaan, mikään ei pääsisi meitä satuttamaan.
--
Olin haudannut maitohampaani sitä mukaa kun ne irtosivat, ja kenties niistä vielä jonain päivänä kasvaisi lohikäärmeitä. Olin lannoittanut maamme hautaamillani aarteilla, täyttänyt sen pintakerrokset marmorikuulillani ja hampaillani ja värikkäillä kivilläni, joista kaikista oli jo ehkä tullut jalokiviä, ja niistä oli kasvanut maan alle vahva, tiheä verkko, joka ei koskaan hellittänyt vaan piti lujasti otteensa ja vartioi meitä. (s. 60-61)
Arvosana:
Takakannesta:
Goottilaisen kirjallisuuden klassikko – Grey Gardens kohtaa tyttökirjat
Blackwoodin sukutalossa on jäljellä enää kolme asukasta: sisarukset Merricat ja Constance Blackwood ja pyörätuoliin joutunut Julian-setä. Koko muu perhe on kuollut.
Merricat hautaa maahan marmorikuulia ja keksii taikasanoja pitääkseen kyläläiset ja muun maailman talon porttien takana. Mutta kun isän kassakaapista kiinnostunut Charles-serkku löytää tiensä keittiön ovelle ja illallispöydän ääreen, Merricatin taikasanat eivät enää riitä.
Linna on aina ollut kotimme on tarina omalaatuisesta ystävyydestä, pienen kyläyhteisön ahdasmielisyydestä, ahneudesta ja amanita phalloidesista. Goottilaisen kirjallisuuden kaunis ja merkillinen klassikko vihdoin suomeksi.
Shirley Jackson (1916-1965) oli yhdysvaltalainen kirjailija, joka tunnetaan erityisesti novellistaan The Lottery (1948) ja kauhuromaanistaan The Haunting of Hill House (1959), josta on tehty myös useita elokuvasovituksia.
Vastoinkäymisten värittämää elämää elänyt Jackson oli tunnettu ja tunteita herättävä kirjailija jo eläessään, vaikka onkin noussut kirjalliseen arvostukseen vasta 2000-luvun puolella.
Vuonna 2007 Yhdysvalloissa perustettiin kirjailijan nimeä kantava palkinto, joka myönnetään ansioituneille psykologista jännitystä ja kauhua hyödyntäville teoksille.
Viimeisin Jacksonista kirjoitettu elämäkerta A Rather Haunted Life ilmestyi 2016, ja sen myötä alkoi myös kirjailijan teosten uusi kultakausi. Nyt suomeksi ilmestyvän romaanin uutta elokuvasovitusta We Have Always Lived in the Castle odotetaan levitykseen vuonna 2018.
Suomentanut: Laura Vesanto, 198 sivua, Fabriikki kustannus 2018
Alkuperäinen nimi: We Have Always Lived in the castle (1962)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti