"Aikamatkustus. Sana, jota ei ikinä - ikinä - kuule tosielämässä vakavasti lausuttuna."
Arvostelukappale
Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste
Oululaisen Mikko Koirasen Nauhoitettava ennen käyttöä on ehdokkaana Topelius-palkinnolle. Se on Suomen Nuorisokirjailijat ry:n vuosittain jakama palkinto ansiokkaalle nuortenkirjalle. Voittaja julkistetaan palkintojenjakotilaisuudessa tammikuussa. Muista ehdokkaista olen lukenut Ilkka Auerin Kymnaasin ja Sanna Iston Sirpaleen. Luettuani teoksen, kirjoitin Goodreads-arvosteluni ensimmäisiksi sanoiksi: Huh! Olipas hieno esikoinen! Ilmeisesti esivalintaraatikin on samaa mieltä.
Koiranen osaa kuljettaa tarinaa koukuttavasti, juoni pysyy kasassa, vaikka aikamatkailusta onkin kyse, hahmot tuntuvat luontevilta ja lukija pääsi myös ihastelemaan loistokasta kieltä. Oulussa asuvana toki lisäkerroksen tuo kahden vuosikymmenen Oulu, jonka paikat ovat junantuomalle, vähän yli 10 vuotta täällä asuneelle yhtä aikaa tuttuja ja vieraita. Oman mausteensa antaa myös paikallinen murre, jota hahmot käyttävät. Esimerkiksi, kun pyörän kumi on tyhjentynyt, se on tussuna.
Kevät oli siinä vaiheessa, ettei lumi vielä tiennyt, pitäisikö sen sulaa vai jäädä, eikä taivas osannut olla muuta kuin koko ajan pelkkää tylsää ja kalpeaa puuroa. Kun näkymään lisäsi vielä jättimäiset kahdeksankerroksiset betonipalikat, huudit olivat melkein kuin jostain yhteiskunnan hylkäämästä getosta. (s. 7)
16-vuotias Miro ei tiedä, kuka hänen isänsä on. Yleensä asia ei niinkään harmita, mutta tilanteissa, kun pitäisi esimerkiksi korjata pyörän kumi, niin on kieltämättä hankalaa aina löytää lähipiiristä joku aikuinen (äidin miespuolinen työkaveri, hyvän ystävän isä - mutta missä mahtanevat olla pyöränkorjaustaitoiset naiset?), jonka kanssa sen voi tehdä.
Niinpä Miro päättääkin ottaa asian kunnolla esille äitinsä kanssa. Tämä kuitenkin vaikenee tapansa mukaan kuin seinä. (Siis jotain samaa kuin Jyri Paretskoin K15-sarjassa, jonka neljännen osan esittely löytyy tästä samaisesta postauksesta.) Miro saa yllättävän avuntarjouksen käydessään ruokakaupassa, kun nörtin näköinen nuorimies kertoo, että hänellä saattaisi olla keino isän selvittämiseksi.
Oliko tämä Heikki töissä jossain geenilabrassa tai jossain? -- Ehkä hänellä oli jokin tietokonealgortimi, joka tekee todennäköisyyslaskennan kaikkien maailman ihmisten välillä? (s. 31)
Heikki kertoo löytäneensä kaukosäätimen, joka muuttaa VHS-nauhalle talletetun hetken aikaikkunaksi kuvaushetkeen. Miro ei tietenkään meinaa uskoa tätä, sillä "tiedetyypit mainitsevat aina mustat aukot ja yli valonnopeuden kulkevat avaruusalukset puhuessaan aikamatkailusta, mutta tässä oli nyt käsillä muovista antiikkitekniikkaa!." Kun Miro näkee Heikin järjestämän demonstraation omin silmin, ei hän voi muuta kuin myöntää ilmiön olevan todellinen.
"Mulla ei kyllä tarkkaan oo käsitystä miksi noin käy tai miten se on mahollista, mutta tällä kakella ku laittaa pyörimään suoraan VHS:lle kuvatun videon, niin siinä käy noin. -- Mulla on semmonen teoria, että VHS-nauhan kuvasignaaliin tallentuu aina myös sen kuvaushetken todellisuus tai joku vastaava." (s. 49)
Mietin pitkään, sopiiko tämä Scifi-lukuhaasteeseeni vai ei, mutta käytyäni muistiinpanonin lävitse, päädyin liittämään sen mukaan. Vaikka aikamatkustukselle ei annetakaan tyhjentävää selitystä (kukaan hahmoista kun ei ole ammattifyysikko), niin siinä keskustellaan paljon aikamatkailun kausaalisuudesta ja matkaamiseen käytetään teknistä laitetta.
Näin ollen se eroaa vaikkapa Sanna Iston Sirpaleesta, jossa ajassa matkataan kahvikupin korvalla, ollen ennemminkin maagista realismia. Kolmas viime vuonna ilmestynyt suomalainen nuortenkirja, jossa oli aikamatkustusta on Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli. Mielenkiintoinen trendi näin dystooppisen kirjallisuuden jälkimainingeissa.
"Mitä jos mää vaikka muuttasin siellä vahingossa jotaki?"
"Musta tuntuu, että menneisyyttä ei voi muuttaa -- että aika on ikään ku yks ainut jana -- Eli jos sää kävisit menneisyydessä tekemässä jotaki, me eletään jo nyt semmosessa ajassa että se on jo tapahtunut, vaikka sää et oo vielä tehny sitä." (s. 53-54)
Miro päätyy lopulta tekemään matkan menneisyyteen ja saa tietää siellä niin äidistään kuin itsestäänkin aika paljon enemmän kuin arvasi. Kirjailijalla on erikoinen tapa kierrellä seksi-teeman ympärillä, sillä hahmo puhuu siitä ilmaisulla "olla riks raks" ja kuinka "kokematon palikka ei sopisi kokeneeseen reikään kovin hyvin".
Onneksi jo osa suomalaisista kirjailijoista on tajunnut, ettei nuortenkirjassa tarvtse puhua seksistä eufemismeilla (esim. Siiri Enoranta: Tuhakuolevan kirous ja Magdalena Hai: Kolmas sisar), eikä silti lopputulos ole pornoa. Vaikka sitten välillä kuuleekin, että nuortenkirjailijaa on pyydety vähentämään seksin määrää (Helena Waris kirjamessuhaastattelussa teoksestaan Jäänvartija).
Yleisilmeeltään maailma oli täällä samanlainen kuin nykyajassakin, mutta pienet ja vähän suuremmatkin yksityiskohdat yllättivät siellä täällä: ne, jotka eivät olleet vielä olemassa ja ne, jotka olivat olemassa, mutta olivat omassa ajassani purettu pois tai muutettu joksikin toiseksi. (s. 138)
Koirasen olisi helppo tehdä tästä sarja: Heikki olisi jokaisessa tarinassa keskushenkilö, aikamatkapalvelua tarjoava outo heppu, joka auttaisi ihmisiä selvittämään erinäisiä asioita menneisyydessä. Toki tämä toimii yksinäänkin, mutta teoksen potentiaali herätteli mielikuvitustani keksimään muitakin autettavia.
"Tuohan on niin kun jostain beeluokan scifi-leffasta. Back to the Futuressaki tarvi sentään auton, plutoniumia ja kaheksankytkaheksan mailia tunnissa." (s. 121)
Kyseinen leffa mainitaan myös teoksen ensisivujen motossakin: History is gonna change - Marty McFly. 80-luvun klssikkoleffoista myös Blade Runner ja Mad Max vilahtavat tekstissä. Uudempia leffoja edustaa Shaun of Dead. Onneksi nykynuorison maailmaa tuodaan myös ilmi YouTuben, CS:GO:n, älypuhelinten ja älypuhelinzombien kautta, muutoin nuo populaarikulttuuriviittaukset olisivat liiaksi 90-luvulla lapsuutensa eläneen maailmaa. Koiranen onkin minua vuotta nuorempi, mikä varmasti osin selittää tätä (ja ovathan nuo esille nostetut leffat todella hyviä!).
Täytyypä muistaa tämä kirjailija, josko häneltä tulisi jossain vaiheessa lisääkin teoksia. Koiranen kun on osaa käyttää sanojaan kuvaillessaan aisoita. Tässä pari mieleen erityisen vahvasti jäänyttä esimerkkiä: "Lahkeet olivat rypistyneet nilkkojen ympärille kuin löysät esinahat." ja "Hän näytti siltä kuin olisi altistunut hurjalle sähköshokkikuurille, sillä hänen heinätukkotukkansa oli käsittämättömässä pörrössä." Hän myös viittaa Yhdysvaltojen presidenttiin sekopäänä (respectit siitä).
Tämä romaani on syntynyt huolesta poikien vähentyneesee lukemiseen, mutta suosittelen silti kirjaa muillekin - ainakin minulla oli mukavaa kirjan parissa. Karin Niemen luoma pelkistetty kansi sopii teokselle loistavasti.
Arvosana:
Takakannesta:
Nauhoitettava ennen käyttöä on perusankeaan kerrostalolähiöön sijoittuva hurja ja mieltä kutkuttava tarina aikamatkailusta, sen vaaroista ja omituisuuksista sekä siitä, mitä kaikkea aika voi meille tehdä.
”Ehkä mää menneessä jotaki muuttasin jos voisin, mutta kannattaako nykyaikaan koskia jos se on ihan hyvä?”
Kaverin isän kanssa suoritetun kiusallisen pyöränkorjausoperaation jälkeen Miro Alavus, 16-vuotias yh-äidin poika, haluaa vihdoin saada selville, kuka hänen oma isänsä on. Hän kysyy asiasta äidiltään, mutta tämä menee vaikeaksi ja pitää Miroa liian nuorena ymmärtämään monimutkaista juttua. Liian nuorena? Onko isä elinkautisvanki tai edes jotain muuta kuin kolmekirjaiminen sana?
Myöhemmin Miron sattumalta yhyttänyt Heikki, pienen digitointipuljun pitäjä, kertoo omistavansa kaukosäätimen, jonka avulla on mahdollista päästä vanhojen kotivideoiden kuvaushetkiin. Pettyneenä äitinsä salailuun Miro päättää tarttua Heikin pähkähulluun ideaan ja matkustaa ajassa vuoteen 2002 löytääkseen isänsä, mutta menneisyydestä löytyykin jotain muuta. Jotain, mikä laittaa koko Miron elämän täysin uusiksi.
Mikko Koiranen (s. 1987, Oulu) on liminkalainen 3D technical artist ja kolmen pojan isä. Silloin, kun hän ei ole töissä, touhua perheen parissa tai kirjoita, hän melko todennäköisesti soittaa ukulelea. Nuorille suunnattu Nauhoitettava ennen käyttöä on hänen esikoisteoksensa.
Muualla sanottua: Kaltio, Lastenkirjahylly, Siniset helmet, Kirjapöllön huhuiluja, Bibbidi Bobbidi Book, Koulukirjastonhoitajat
"- Mä oon itkeny ihan helvetin monena yönä ja miettiny, mikä mussa oikein on vikana.
Miks mä en kelpaa? Mitä mä teen väärin? Miks mä oon tämmönen?
Miks mä en oo ihan tavallinen niinku kaikki muut?"
Olen lukenut kaikki Jyri Paretskoin K15-nuortenkirjasarjan osat, mutta olen postannut niistä vain ensimmäisestä. En ole pitänyt kolmesta ensimmäisestä kirjasta paljoakaan, en sitten tiedä miten isolta osin se johtuu siitä, että olen yli kolmekymppinen nainen, enkä 15 vuotias poika. Tartuin tähän neljänteen osaaan epäröiden, sillä hahmot, juoni ja huumori eivät ole vakuuttaneet minua tähän mennessä. Lupauksia kuitenkin kolahti ja toivoisinkin, että sarjan edelliset osat olisivat samalla tasolla tämän kanssa.
Sarjan perusideana on siis se, että päähenkilö Roni haluaa tietää kuka hänen isänsä on, mutta äiti on aina sanonut, että kertoo tälle vasta kun poika täyttää 15. Ensimmäisen kirjan aikaan tuohon strategiseen syntymäpäivään on aikaa enää pari viikkoa. Toisessa osassa tarinaa kerrotaan Ronin parhan ystävän Nikon silmin ja kolmannessa ääneen pääsee luokan uusin oppilas Sara.
Edellisestä osasta en muista oikeastaan mitään, ja olikin siksi haastavaa päästä alussa mukaan tapahtumiin. Muistan vain Ronin striimanneen pelaamistaan rannalla ja juoneen vahingossa Saran tekemää boolia tietämättä, että siinä on alkoholia. Ronilla on muutamia piirrteitä, jotka ovat saaneet minut epäilemään, että hänellä on lievä autismi. Hän on saanut nyt tietää, kuka on hänrn isänsä (jota en todellakaan muistanut enää) ja hän on saanut tältä sisarpuolensa pinkin mopoauton, jolla ajaa todella, todella varovaisesti.
- Roni, sä oot tosi hyvä ja varovainen kuljettaja ja on mahtavaa, että sä osaat kaikki mahdolliset liikennesäännöt, mutta ehkä sä voisit vähän kovempaa ajaa kuitenkin, Niko sanoi ja katsoi sivuikkunasta, kuinka heidän ohitseen rullasi loivassa alamäessä rollaattorimummo. (s. 5)
- Nyt vaihtuu! Pidä kiinni! Roni sanoi ja painoi kaasua.- Joo, minäpä pidän, Niko sanoi huvittuneena. - Ihan päätä huimaa tää vauhti.- Niinkö? Pitäskö mun hidastaa vähän? Roni kysyi huolissaan ja vilkaisi nopeasti Nikoa.- Ei tarvii, kyllä mä kestän, Niko sanoi. (s. 8)
Roni ja Niko sekä molempien isät ovat viettämässä aikaa mökillä ja yllättäen Ronin isän veli poikineen tulee myös mukaan. Miesporukka jakautuu kahteen joukueeseen, nuoriso vs. vanhemmat ja hekaivavat auton takakontista esiin värikuula-aseet. Mökkiviikonlopun aikana pojat bondaavat ja heistä paljastuu uusia puolia.
Tässä kirjassa palaset olivat yllättäen oikeilla kohdillaan. Tällaista kerrontaa ja hahmonrakennusta olisin toivonut sarjalta ihan alusta asti. Sivuhahmona luultavasti aikaisemminkin mainittu Juke paljastuu varsin kiinnostavaksi eikä hän olekaan vain yksiulotteinen kiusaaja vaan ihminen, jolla on täyteläinen elämä iloineen ja suruineen.
Paretskoi osaa välillä yllättää sanankäytössään. Kaikki ei ole vain pieruhuumoria, vaan joukosta löytyy myös tällaisia helmiä: "Opettaja nousi pöytänsä takaa kuin feenix-lintu tuhkasta".
Kun koulun kello kajautti ilmoille tutun blimblominsa, joka oli ehdollistanut oppilaat työntymään yhtenä laumana kohti ahtaita ulko-ovia. Se toi mieleen valtavan lintuparven, joka liikkuu ja toimii saumattomasti yhteistyössä, kuin yksilöiden sijaan se olisi yksi suuri organismi. (s. 17)
Arvosana:
Takakannesta:
Huumoria, suoraa puhetta ja ystävyyttä. Riemastuttavan sarjan neljäs osa.
Roni ei erityisesti pidä muutoksista, mutta yhtäkkiä hänen elämässään on roppakaupalla uusia asioita: pinkki mopoauto, isä ja sisaruksia.
Kun Ronin isä päättää järjestää äijjäilyviikonlopun tutustuakseen paremmin poikaansa, tiedossa on pieruhuumoria, värikuulasotaa ja yllättäviä keskusteluja. Lupauksia tehdään, rikotaan ja kadutaan, ja Roni saa huomata, ettei kaikki todellakaan ole aina sitä, miltä näyttää.
Sarjassa ilmestyneet:
Nauhoitettava ennen käyttöä odottaa lukuvuoroa yöpöydällä :)
VastaaPoistaPitääpä tarkkailla blogiasi, olisi kiva kuulla ajatuksiasi kirjasta. :)
PoistaOnpa mielenkiintoista, että aikamatkailu on pieni trendi kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa. Vai onko muunmaalaisessakin? Voisin hyvin lukea Nauhoitettava ennen käyttöä.
VastaaPoistaParetskoilta olen lukenut vain Shell’s Angles -sarjan ensimmäisen osan, en tätä K15-sarjaa, kun en ole oikein kohderyhmää.
En ole tietoinen, millaisia trendejä maailmalla tällä hetkellä on, mutta voisin kuvitella, että ne tulisivat suomalaiseen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen parin vuoden viiveellä. Voi olla siis ihan Suomi-spesifikin juttu.
PoistaIsompi trendi taitaa kuitenkin olla toiveikkuus. Dystopioiden sijaan monet kirjailijat haluavat kirjoittaa utopioista, ainakin Katherine McGee ja Taru Kumara-Moisio ovat sanoneet haastatteluissaan, että ovat saaneet tarpeekseen dystopioiden synkistelyistä ja haluavat kirjoittaa nuorille muunkinlaisia tulevaisuuskuvauksia.
Minäkin luin tuon K15-sarjan sillä silmällä, että millaisia mahtavat olla nämä poikien lukuhaluttomuuteen täsmäiskuksi nimetyt teokset. En vielä ole vakuuttunut, että auttavat ongelmaan. Olisi kiinnostavaa kuulla kohderyhmältä, onko jokin tällainen kirja oikeasti herättänyt lukuhalut.
Minä olen kuullut että tyhjä pyörämkumi tai pumppausta kaipaava jalkapallo olisi lussu, vaikken sitä sanaa itse käytäkään :D
VastaaPoistaTuo oli hauska yksityiskohta, että aikamatkaa vuoteen 2002, kun omasta mielestä siitä on niin vähän aikaa ja tapahtumat hyvin mielessä - eihän nyt mikään 2000-luvulla tapahtunut voi olla kaukaista ;)
Oli kyllä Kuopiosta muuttaneelle huvittavaa, kun joku sanoi ekan kerran minulle, että oli mennyt pyörästä kumi tussuksi. Olin vaan, että anteeksi kuinka?
PoistaItse olin vuonna 2002 kevään yläasteella ja syksyn lukiossa, ja siitä tuntuu kyllä olleen sen puoli ihmisikää. Vaikka samaan aikaan olen miettinyt yhden suosikkielokuvani Matrixin kohdalla, että kuinka se voi olla mukan vuonna 1999 tehty, eihän siitä voi mitenkään olla yli 20 vuotta jo.
Tuo nauhoitettava ennen käyttöä kuulostaa kiinnostavalta, täytyypä laittaa nimi mieleen. Paretskoin K15-kirjoista olen lukenut ainakin ensimmäisen, ehkä toisenkin, ja tarkoitus on kyllä ollut lukea muutkin. Pitäisi kuitenkin varmaan aloittaa alusta, koska en oikein muista tapahtumia.
VastaaPoistaMinusta on hienoa, että näitä erityisesti pojille suunnattuja kirjoja kirjoitetaan. Olisi tärkeää, että kaikki pääsisivät lukemaan, eikä esimerkiksi kirjan paksuus tai vaikea kieli nouse esteeksi.
Nauhoitettava ennen käyttöä on kyllä todella vahva esikoinen ja tuntuu, ettei nuorta aliarvioida, vakka seksistä puhuttiinkin hyvittavan kierrelleen. K15 puree varsin tietyntyyppiseen poikaan, ei siis ole ratkaisu kaikkiin lukemisen ongelmiin. Mutta hyvä olla tällainenkin joukossa. Minunkin on todella vaikeaa muistaa sarjan kirjoista paljoa, vaikka yleensä juoni, miljöö ja hahmot jäävätkin tarkasti mieleen.
PoistaKielen vaikeus on kyllä sellainen seikka, johon tulisi kiinnittää paljon enemmän huomiota nuorten lukemiseen liittyvien negaatioiden kohdalla. Vaikka olen koko ikäni ahminut kirjoja, koulussa pakkoluetetut klassikot olivat lähellä tukahduttaa lukuhalut. Vaikka omalla ajallani luinkin mm. scifin klassikoita. Heart of Darkness, Seitsemän veljestä, Minna Canth, Ameriikan raitti ja Ihmisiä telineillä tulee ainakin ekana mieleen haastavina lukukokemuksina. Mutta Orwellin Eläinten vallankumous oli ravisteleva lukukokemus, niin hyvässä kuin pahassakin, mutta on jäänyt lähtemättömästi mieleen.