Sanna Isto: Sirpale

"Kuvittelin olevani matkalla vaatekomeroni kautta Narniaan."

   

   

Arvostelukappale. Olen kirjoittanut teoksesta myös Tähtivaeltajaan 4/2019.

  

Vuosi 2019 oli kotimaisten aikamatkailukirjojen juhlaa. Ilmestyivät Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandialla palkittu Marisha Rasi-Koskisen Auringon pimeä puoli, Mikko Koirasen Topelius-ehdokkaana ollut esikoinen Nauhoitettava ennen käyttöä, Anniina Mikaman genrerajoja ylittävän YA-trilogian toinen osa Huijarin oppipoika sekä tässä postauksessa käsiteltävä Sanna Iston Sirpale, joka niin ikään oli Topelius-ehdokkaana. Sirpaleen aikamatkailu on joukosta se, jota en laskisi scifiksi vaan pidän sitä enemmänkin maagisena realismina. Matkaaminen kun tapahtuu hieman samoin kuin Narniassa.

Einsteinin mukaan menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat kaikki olemassa yhtä aikaa. (s. 249)

  

Olen lukenut Istolta aikaisemmin Maan alaiset, niinpä tiesin odottaa laadukasta tarinankerrontaa myös Sirpaleeltakin. Tällä kertaa päähenkilönä tavataan lukioikäinen Minja, joka jää kotiin Berliiniin koiravahdiksi muun perheen matkatessa Suomeen. Tarina alkaa Teufelsberg-nimiseltä kukkulalta Minjan ollessa ulkoiluttamassa koiraansa parhaiden ystäviensä kanssa. 

  

Koko minun elämäni oli ryppyinen, ei siitä saanut sileää silitysraudallakaan. (s. 143)

  

Fräulein Haarig eli Neiti Karvonen kaivaa kuopan, josta paljastuu vanhoja lattialaattojen ja astioiden palasia, kuten kahvikupin korva. Minja muistaa, että hän on löytänyt samankaltaisen kupin palasen kotoaankin, keittiön lattian kolosta. Kun Minja etsii korvan ja ottaa sen käteensä teeskennellen kuin joisi kokonaisesta astiasta, hän päätyy toisen maailmansodan kynnyksellä olevaan Berliiniin. Minja matkaa menneeseen useampaan kertaan. Kahvikupin korvaan tarttuminen on kuin huumetta.

  

Minä sain nähdä ja kokea sen. Tilanteen, jonka muut näkivät vain mustavalkoisina kuvina historiankirjojen sivuilla tai kirpputoreilta löytyneissä haalistuneissa postikorteissa. Sateen harmaudesta huolimatta minä näin kaiken väreissä. (s. 70)

  

Asunto on sama kuin missä hän asuu 2010-luvulla, mutta menneisyydessä huoneita on paljon enemmän, sillä huoneistoa ei ole jaettu seinällä kahtia. Minjasta naapurin puoli on kuin pienempi maatuskanukke isomman sisällä. Erityisen jännittävää on, kun hän pystyy menneessä kulkemaan myös toiselle puolelle, hänelle aivan uusiin huoneisiin. Nykyisyydessä jaetulla puolella asuu äreä vanha rouva, jota Minja hieman pelkää ja kutsuu Yrmyksi. 

  

Pieni ranneliike minulle, mutta suuri askel sille, joka sai astua kielletyn kynnyksen ylitse. (s. 101)

  

Aikamatkoillaan Minja kasaa palapeliä siitä, miksi liki sata vuotta sitten eläneen perheen tytär on lukittuna omaan huoneeseensa. Kun hän tajuaa, että tämä on rakastunut poikaan, jota perhe ei hyväksy, hän päättää puuttua asiaan. Poikahuolia Minjalla on myös omassa elämässään. Vanhempien ollessa poissa, Minjan ystävä Luca melkein asuu hänen luonaan. Luca on hänen ankkurinsa nykyaikaan, jottei hän muuttuisi kummitukseksi, joka viettää kaiken ajan menneessä. Lopulta Minja huomaa, ettei Luca ehkä olekaan vain ystävä, vaan jotakin enemmänkin.

  

Ohimenevän hetken ajan näin Lucan heidän silmiensä kautta. Hän näytti hyvältä. (s. 23)

  

Sirpale on näennäisen kepeä kirja, mutta käsittelee isoja teemoja ajatuksia herättävästi.  Minja kokee, ettei kuulu minnekään, Saksassa häntä pidetään liian suomalaisena ja Suomessa liian saksalaisena. Kirjan teemana voisikin pitää erilaisuutta ja sen näkemistä monista kulmista: ovat niin turistit ja paikalliset, ongelmat nykyajassa ja menneessä, me ja ne muut (tässä erityisesti juutalaiset ja LGBTIQ+ ihmiset). Minja ottaa turisteista kuvia järkkärillään, sillä hänen mielestään he näkevät enemmän ympäristöstään kuin paikalliset. Minusta oli hyvin kiehtovaa, kun Minja ajatteli, että kieli, tavat ja tottumukset erottavat nämä kaksi ryhmää toisistaan kuin rinnakkaistodellisuuteen, vaikka hänen äitinsä mielestä turistit ovat vain liian äänekkäitä ja sotkevat. 

  

Minusta Luca ei täysin ymmärtänyt asian eri puolia. Sitä ulkopuolisuuden tunnetta, joka minulla oli joka paikassa. (s. 72)

  

Sirpaleen kansi on hieman vaatimattoman näköinen. Tällaiset melko pelkistetyt piirroskannet ovat tällä hetkellä aika tyypillinen näky nuortenkirjoissa. Vastaavan voi löytää esimerkiksi huhtikuussa ilmestyvältä Jenni Hendriksin ja Ted Caplanin nuortenkirjalta Tosi raskas reissu (Unpregnant). Pölytakin alla on kuitenkin piilossa todellinen aarre, joka kurkistaa vain pienesti kahvinkupinkorvaan tehdystä reiästä. Siellä on nimittäin vanha Berliinin kartta. Kirja on siis upean näköinen ilman paperikanttaan. Tätä eivät kirjastosta teoksen lainanneet harmillisesti pääse kokemaan samoin kuin muut kirjan käteensä ottaneet. 

   

Meillä kummallakin oli nenä, suu ja kaksi uteliaana tuijottavaa silmää. Hiukset kapeiden kasvojen kehyksenä ja vaalea, poskilta punottava iho. Mikä meissä muka oli erilaista, missä näkyivät ne melkein sata vuotta välillämme? (s. 127)

  

Samastuin paikoin vahvastikin Minjaan: hän esimerkiksi leikkaa lehdistä kuvia ja sanoja, ja tekee niistä kollaaseja. Hän myös etsii taidettaan varten ajatuksia ja lainauksia niin netistä kuin kirjoistakin. Kielestä en löytänyt mitään huomautettavaa yhtä sanavalintaa lukuunottamatta. Onko rilluttelu todellakin moderniin nuortenkirjaan sopiva ilmaisu? Jäin myös miettimään lausetta "pudotin jalkani lattialle", joka kuulostaa hieman erikoiselta, aivan kuin jalat olisivat muusta kehosta irralliset. 

  

Me olimme tosiaankin omien aikojeme vankeja -- Jokainen aikakausi saneli omat sääntönsä ja niitä meidän oli noudatettava, olivatpa ne miten typeriä tahansa. -- Lahkeen ja hameenhelman pituudesta lähtien kaikki oli tarkkaan säänneltyä. (s. 177)

   

Suosittelen tarttumaan tähän kirjaan, jos haluaa lukea toisen maailmansodan aikaan sijoittuvan kirjan, joka ei ole liian raskas kokemus. Tämä on myös vetävästi kerrottu nuortenkirja, jossa ollaan vahvasti kiinni nykyajassa. 

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Voiko menneisyyttä muuttaa?

  

Sanna Iston Sirpale on vangitsevasti historiaa ja nykyaikaa sekoittava nuortenromaani Berliinistä.

   

Kolme kesäviikkoa koiravahtina, kun muu perhe on matkoilla: mikä ihana vapaus! Mutta lukioikäisen Minjan unelmaloma ei ehdi edes kunnolla alkaa, kun kohtalo jo ottaa ohjat käsiinsä. Lattialistan alta löytynyt vanha kahvikupinkorva tempaisee hänet toiseen aikaan ja berliiniläisen kotitalon hurjaan historiaan. Huoneet pysyvät samoina, vaikka kaikki muu on toisin. Helteet, huvitukset ja ihana Luca saavat odottaa, kun Minja uppoutuu asunnossa eläneen perheen tarinaan. Miksi tytär on lukittuna huoneeseensa? Voisiko Minja vielä auttaa häntä, ja jos voisi, mikä kaikki muuttuisi?

   

315 sivua, WSOY 2019

   

Muualla sanottua: Kirjapöllön huhuiluja, Lastenkirjahylly, Bibbidi Bobbidi Book, Siniset helmet, Kirjahilla, Kirjoihin kadonnut

  

Samankaltaista luettavaa: Satu Mattila-Laine: Parantola, Mila Teräs: Tyttö tulevaisuudesta, Sari Peltoniemi: Suomu. Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella, Kerstin Gier: Rubiininpuna