Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

"Itse Alan Turing oli nuoruudessaan usein sanonut ja kirjoittanut, 
että sillä hetkellä kun emme enää kykene erottamaan koneen käytöstä 
ihmisen käytöksestä, meidän tulee tunnustaa koneet ihmisiksi."

   

   

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste

  

Kaltaiseni koneet on paitsi viimeisiä postaamattomia kirjoja viime vuonna luetuista, myös ensimmäinen lukemani teos Ian McEwanilta (vaikka Sementtipuutarha onkin ollut kirjahyllyssäni varmaan lähemmäs 10 vuotta odottamassa lukemistaan). Olen kuullut paljon kirjailijan tuotantoon ihastuneita kommentteja, mutta minulle tämä kirja oli suuren suuri pettymys. (Suosittelenkin mieluummin lukemaan vaikka Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvarkaan kuin tämän.)

Enkä halunnut hyväksyä Aatamia veljekseni, olipa meissä miten paljon yhteistä tähtipölyä tahansa. (s. 154)

Kirjoitin muistivihkoni sivulle, että kuinka näin kiinnostavasta aiheesta pystyykin kirjoittamaan näin kuivakan teoksen. Lukukokemuksen hämmentyneet yleisfiilikset tiivistyvät hyvin tähän lainaukseen: "Penikseni kellui kumollaan vedenalaisen karvalauttansa yläpuolelle ja iski rohkaisevan omahyväisesti ainoata silmäänsä, juuri kuten pitikin." Siis mitä?! 

 

Ennen kokematonta kutkuttavaa tunnetta siitä, että olin ensimmäinen ihminen, josta kone tekee aisankannattajan. Olin ajassa kiinni, ratsastin uutuuden aallonharjalla, olin ennättänyt ennen kaikkia muita osalliseksi syrjäyttämisnäytelmään, jota niin usein ja synkin värein oli maalalitu silmiemme eteen. (s. 103)

Odotin saavani tarinan, jossa pohditaan ihmisen ja koneen suhdetta (Black Mirrorin tyyliin). Harmillisesti se on vain nuoren miehen märkä päiväuni naapurin naisesta, jonka hän iskee ja saa omaan sänkyynsä sekä pelosta, että Aatamiksi nimetty androidi on parempi rakastaja, joka tekee miehet tarpeettomiksi. Tekoäly asuu hyvännäköisen miehen muotoisessa aidon ihmisenkaltaisessa lihakotelossa. Päähenkilö Charlie kutsuu sitä (häntä?) halveksien käveleväksi läppäriksi.

 

Edessämme istui ikiaikaisten unelmien kohde, leikkikalujen leikkikalu ja humanismin riemuvoitto - tai sitten sen tuhon enkeli. (s. 12)

Charlie on haastava hahmo. Hän on saanut kuolleelta äidiltään perintönä hieman rahaa, jonka on onnistunut huonoilla sijoituksilla tuhlaamaan nopeammin kuin ehtii kissaa sanoa. Loput rahat (86 000 £!) hän tuhlaa hetken mielijohteesta tilaamalla yhden ensimmäisistä kahdestakymmenestäviidestä miehen- ja naisenvartaloisista andoideista. Miksi kummassa hän teki sellaisen valinnan, kun päätyy vain inhoamaan Aatamia, eikä hankkinut esimerkiksi parempaa asuntoa?

"No! Mitä kirjoja olet viime aikoina lukenut?" 

Pahempaa kysymystä ei olisi voinut minulle esittää. Luin yleensä vain ruudulta - enimmäkseen sanomalehtiä, tai sitten surffailin netissä ja selailin tieteellisiä, kultturelleja ja ihan vain yleisiä blogeja. -- En ollut tottunut lukemaan kirjoja. Päivät kiisivät ohi niin kovaa vauhtia, etten keksinyt missä välissä olisin istunut joutilaana nojatuolissa kääntelemässä sivuja. (s. 260)

Kirjan teemana voisikin pitää robotiikan sijaan huonoja päätöksiä. En vaan saanut mitään otetta tähän kanssani samanikäiseen hahmoon, joka elää vaihtoehtohistroriallisella 1980-luvulla. Eniten pidin Charliesta, kun potentiaalinen tuleva appi luulee häntä androidiksi ja Aatamia oikeaksi ihmiseksi. Kertoo paljon hänen persoonastaan - tai sen puutteesta.

Käyttöohjeisiin liittyi paikoitellen hauskoja piirteitä, jotka toivat mieleen nonsense-runouden. "Paljasta 8347k liivin yläosa saadaksesi emolevyltä huoleton-hymiön ja pienetääksesi sen avulla mielialan heilahteluun liittyvää puolivarjon aluetta." (s. 11)

McEwan harrastaa todella raskasta kirjoitustyyliä, sillä hänen tapansa rakentaa maailmaa ovat todella pitkät infodumppaukset. Näiden historiikkien aikana lukija putoaa täysin tarinan immersiosta, vaikka periaattessa näiden jaksojen sisältö onkin kiinnostavaa. Yksi tällaisista pitkistä miljöön henkiinherättämisjaksoista keskittyy ilmastonmuutokseen katoavine metsineen, sukupuuttoon kuolevine eläimineen muivitettuine merineen, mutta samaan hengen vetoon Charlie ylistää, kuinka yhä useammalla on varaa hankkia auto ja matkustaa ulkomaille. Myös Brexit on mukana kirjassa. Sekä kaikkein hassuinta, myös Suomikin on mainittu! 

Pilaamme biosfääriä, vaikka tiedämme sen olevan ainoa kotimme. Uhkaamme toisiamme ydinaseilla, vaikka tiedämme mihin se saattaa johtaa. Rakastamme eläviä olentoja, mutta sallimme lajin joukkotuhon. (s. 213)

Miranda on kolmikon kiinnostavin hahmo ja silti hänkin jää vain kädenlämpöiseksi. Tuntematta McEwanin kirjoitustyyliä laajemmin jäin miettimään, ovatko hänen hahmonsa yleensäkin tällaisia. Harmaat hahmot olisivat kiinnostavia tai jopa stereotyyppiset, kärjistetyt persoonat, mutta Kaltaiseni koneet esittelee toinen toistaan kalvakkaampia, mauttomampia kaurapuuroisia henkilöitä, joita ei opi tuntemaan kirjan aikana juuri lainkaan. Muutaman kerran mukana olevat mekkoa käyttävä pikkupoika ja Alan Turing päihittävät kaikki keskeiset henkilöt 10/0.

Miranda ajautui yläkertaan normaalitilaansa, käpertyi paljain jaloin laiskanlinnaan seuranaan -- kirja, murokulho ja kupillinen laihaa yrttiteetä. (s. 89)

  

Arvosana:

             

Takakannesta:

Aatami on komea ja älykäs – lähes täydellinen, lähes ihminen.

Eletään 1980-luvun Lontoossa, mutta historia ei ole se, jonka me tunnemme. Charlie ostaa Aatamin, yhden kalliista ja upouusista androideista. Yhdessä rakastettunsa Mirandan kanssa Charlie määrittelee Aatamin persoonallisuuspiirteet – he tekevät Aatamista täydellisen. Komea ja älykäs androidi rakastuu Mirandaan, ja kolmiodraama on valmis. Charlie, Miranda ja Aatami joutuvat perustavanlaatuisten moraalisten kysymysten äärelle.

McEwanin kumouksellinen ja kiehtova romaani kysyy, mikä tekee ihmisestä ihmisen.

  

Suomentanut: Juhani Lindholm, 365 sivua, Otava 2019

Alkuperäinen nimi: Machines Like Me (2019)

   

Kirja on luettu myös täällä: Suomen Kuvalehti / Tommi Melender, Demokraatti / Esa Mäkijärvi, Kirjaluotsi, Kirjameren alla, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Leena Lumi