Sivut

lauantai 27. kesäkuuta 2020

Nelli Hietala: Kielillä puhumisen taito

"- No one, including me, has not found me yet, vitsailen.
Celine vilkaisee minua nopeasti.
- That's because you are not on the map."
    
        
Lukuhaasteissa: Pride-lukuhaasteYA-lukuhaaste: Kirja sijoittuu paikkaan, jossa haluaisit käydä, Popsugar Reading Challenge: A book with a pun in the title
      
Nelli Hietalan Kielillä puhumisen taito on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa, vaikka sen kansikuva ei olekaan kaikkein houkuttelevin. Aluperin olin suunnitellut lukevani tämän Helmet-lukuhaasteeseen pari vuotta sitten, kohtaan kijoittajalla on sama nimi kuin jollakin perheesi jäsenellä. Toinen siskontytöistäni on myös Nelli, mutta jostain syystä en tuolloin tullutkaan tätä lukeneeksi, vaikka varasin kirjan kirjastostakin. 
  
Sanoja, joiden merkitys on suuri, ei ole helppoa lausua. Minun maailmani oli sellaisia täynnä. (s. 7)
  
Nyt viimein tartuin kirjaan, sillä huomasin jostakin, että tässä on sateenkaariteemoja. Liitän kirjan myös YA-lukuhaasteeseen, vaikka kirja onkin kaiketi luokiteltu "aikuistenkirjaksi". Minusta tämä kuitenkin sopii erinomaisesti YA-kategoriaan: se kertoo päähenkilön oman äänen etsimisestä ja sen asian tunnustamisesta, että hän on ihastunut odottamatta tyttöön, vaikka onkin ollut aiemmin suhteissa miesten kanssa. Sara kertoo tarinaansa nykyhetkessä, ollessaan 25-vuotias ja takaumina viisi vuotta aiemmin tapahtuneeseen. 
  
En ole uskaltanut puhua rakkaudesta läheskään niin monta kertaa kuin olisin voinut tai jopa toivonut, mutta vain yhtä kertaa minä kadun. (s. 37)
   
Kirjan teemoissa on myös perinteisiä YA-piirteitä: ärrä-vika, jonka takia Sara on muuttanut lukuisia kertoja, kuten 19-vuotiaana Irlantiin, jonne kirja miltei kokonaan sijoittuu (sillä englanninkielessä R-äännetään eri tavalla kuin Suomessa) ja jättänyt sen takia tutustumatta jopa satoihin ihmisiin. Dublinissa Sara rakastuu palavasti ranskalaisen kämppiksensä kurkkuärrään, "jota Celine vilautti keskustelussa kuin pitsisen alusasun olkainta". Pohditaan aikuisuuden haasteita.
  
Minusta on mukava nähdä hänet sellaisena: hänen tullessa suihkusta meikit poskilla, niistäessä nenää flunssaisena -- sovittaessa ihonsävyisiä alusvaatteita juhlamekon alle -- Niinä hetkinä tunnen näkeväni Celinen tavallista inhimillisempänä ja selkeämpänä, jollakin tapaa vapaana siitä maalauksellisesta kauneudesta, jonka vanki hän on. (s. 30)
  
Takaumat sijoittuvat jouluaattoon, kun Sara ja Celine ovat suunnittelemattomalla road tripillä, sillä yksi asia on johtanut toiseen ja se edelleen kolmanteen. Koko teoksen ajan heidän välillään on jännite, mutta Hietala keskittyy enemmän päähenkilön kielellisiin pohdintoihin, kuin näiden kahden suhteen rakentamiseen. Vasta puolen välin jälkeen lukijan mielenkiintoa ruokitaan kutkuttavasti, mutta loppu jää avoimeksi. Jos viimeisten sivujen tapahtumat olisivat menneet kirjan aiemman tunnelman mukaisesti, oliin pitänyt tästä kokonaisuutena vähemmän. Nytkin kirjan on vain ihan ok, mutta lopun armopala nosti pisteitä. 
  
Celinen miehet eivät minua vaivaa, he tuntuvat enimmäkseen sävyisiltä ja hiukan hölmöiltä. Naispuoliset ystävät sen sijaan -- saavat minut kihisemään kiukusta. Haluan olla ainoa nainen Celinen elämässä. Haluan olla lähempänä kuin kukaan muu, tuntea hänet paljaimmillaan, todemmillaan, iljettävimmillään, kauimpana siitä ihmisestä, joka tämä tahtoisi olla. (s. 124)
  
Pidin kyllä Hietalan tyylistä kirjoittaa, eri fonteista ja kielitieteellisestä jargonista, joilla luotiin kuva Saran suhteesta ärrään. Takaumat oli kirjoitettu ärrällisiä sanoja vältellen, mikä teki lukemisesta (ja varmaan näiden kohtien kirjoittamisestakin) kiinnostavaa. Olen itsekin ollut ala-asteella ärrän takia puheopetuksessa ja pystyin hyvin samaistumaan Saran kokemuksiin siitä, kuinka hanakasti luokkatoverit tarttuivat tähän asiaan. 
      
Ajattelen Celinen alushousuja. -- Ajattelen joustavaa, valkoista kangasta Celinen sileää ihoa vasten, hänen oliivinsävyistä vatsaansa. Sivelen mielessäni kuminauhan ja ihon välistä kynnystä. -- Celinen tavalliset, valkoiset, seksittömät alushousut ovat hämmentävällä tavalla kiihottavinta, mitä olen nähnyt pitkään aikaan. (s. 136-137)
   
Teoksella oli hauskasti muutamia samankaltaisuuksia Marja Ahon Loukuttajan kanssa, esimerkiksi kummankin kirjan päähenkilöllä on vaikea suhde puhumiseen, heitä on koulukiusattu, kumpikin on kasvissyöjiä ja huolissaan planeetasta sekä molemmissa kirjoissa päähenkilöt pohtivat joutsenia ja hanhia. Lisäksi molemmissa kirjoissa esiintyy sana kielipuoli, johon en ollut koskaan aikaisemmin törmännyt.
    
Joulu, nykyisessä muodossaan, on pelkkää satua ja kauppiaiden juhlaa, ilkeämielinen juoni mammonan kokoamiseksi, luonnon tuhoamiseksi, maapallon saastuttamiseksi. (s. 72)
      
Oli kiinnostavaa muodostaa kokonaiskuvaa menneen ja nykyhetken vaihdellessa, Saran paljastaessa asioita murunen kerrallaan. Harmillisesti Celinen hahmo jää hieman etäiseksi. Kirjan kiellinen kikkailu oli kiinnostavaa, enkä ärsyyntynyt siitä, toisin kuin joissakin lukemissani kommenteissa (ylösalaiset ärrät olivat jopa vallan hauskoja). Joku oli myös nostanut esiin kirjan ontuvan englannin, mutta kieltä teoksessa puhuvat enimmäkseen sellaiset hahmot, joille se ei ole äidinkieli. Ja eivät kieltä koko ikänsä puhuneetkaan aina puhu täydellistä kirjakieltä, joten minulle dialogi tuntui luontevalta.  
  
Minun on aina ollut helppo nähdä viehättävyyttä sielläkin, missä muut eivät sitä huomaa -- Tuo aavistuksen vinksahtanut näkökulma on muodostunut käytännössä elämäntehtäväkseni ja olen alkanut vältellä kauneutta siinä muodossa, jossa kiiltäväpintaiset muotilehdet sitä edustavat. (s. 134)
    
  
Arvosana:
      
Takakannesta:
Saralla on ärrävika. Hän on vältellyt r-kirjainta koko kouluaikansa. Kahdeksan vuotta toivottomana päättyneen puheterapian jälkeen hän muuttaa Irlantiin, koska englanniksi r on yleensä pehmeä puolivokaali. Mutta muuttuuko mikään, kun nainen lakkaa olemasta Sara, teräväreunainen heinä, ja hänestä tulee neljäs Raamatussa mainittu nainen, Sarah? Voiko identiteetti olla yhden äänteen varassa?
   
Irlannissa Sara ihastuu kuvankauniiseen, ärränsä pariisilaisittain sorauttavaan huonekaveriinsa Celineen. Dublinia kiertävän jouluisen roadtripin aikana hänen on pakko selvittää, onko hänellä rohkeutta rakastaa ja olla oma itsensä.
   
Kielillä puhumisen taito on herkkä ja kiehtova romaani nuoren naisen identiteetistä, ystävyydestä ja Rakkaudesta isolla ärrällä. Kahdessa aikatasossa kulkeva romaani kuljettaa lukijaa kepeästi ja varmasti kohti loppuhuipennusta, jossa ei ole mitään vääjäämätöntä.
     
207 sivua, Aula & Co 2017
   

8 kommenttia:

  1. En ollut tähän Hietalan kirjaan aiemmin törmännyt ja luulin tätä uudemmaksi. Olen häneltä jonkin nuortenromaanin lukenutkin.

    Aika hassua, että kielipuoli on vieras termi. Kurkkaapa tämä todellinen klassikkoelokuva:

    https://yle.fi/aihe/artikkeli/2007/12/12/kielipuoli-potilas

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on jäänyt aika pienelle huomiolle. Täytyy kyllä lukea joskus lisääkin Hietalalta, pidin hänen tyylistään kirjoittaa, vaikka hahmot jäivätkin tässä vähän latteiksi. On aina hauskaa löytää uusia sanoja. Kielipuolta en tosiaan ollut aiemmin kohdannut ja sitten oli kahdessa kirjassa vähälle aikaa.

      Poista
  2. Tämä kirjailija ja kirja ovat minulle ihan uusia tuttavuuksia. Tosin luen muutenkin hyvin vähän YA-kirjoja. Monesti kyllä mietin, että olisi ihan hyvä tutustua ainakin joihinkin YA-kirjoihin, jotta saisi jonkunlaisen käsityksen, millaisia kirjoja nuorille kirjoitetaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nuortenkirjat ja etenkin YA on nytkyään ihan huikeaa! Järjestään saan parhaat lukukokemukset niistä, vaikka toki joka ikinen ei toki kolahdakaan. Suosittelen lukemaan esimerkiksi realistiselta puolelta John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe, Becky Albertallin Minä, Simon, Homo Sapiens ja Holly Bournen Normaali-trilogia ja spefimmästä Toni Adeyemin Veren ja luun lapset, Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras -trilogia ja Kim Liggettin Armonvuosi. Rasvisuttelevia teoksia.

      Poista
  3. En ollut kirjailijasta tai kirjasta kuullutkaan.
    Mielenkiintoinen asetelma, vaikka ärrän ontuminen tuntuukin kasvaneen teoksessa kohtuuttomiin mittasuhteisiin.
    Toisella tyttärelläni ärrä ei tullut luonnostaan ja hän kävi puheterapiassa. Muutimme hänen ollessaan 7-vuotias Aasiaan ja hän meni kansainväliseen kouluun. Halusin, että puheterapiaa jatketaan siellä, mutta olikin hauska huomata, että englanninkielen ärrän kanssa hänellä ei ollut mitään ongelmaa. Terapeutti oli norjalainen ja minun piti ääntää hänelle moneen kertaan, missä suomalainen ärrä syntyy, jotta hän sai kiinni, miten opettaa tyttärelle. No, terapiaa kesti vain pari kertaa, sillä ärrä tuli sitten itsestään.
    Tekstisi perusteella voin kyllä ymmärtää, että jonkun puhe on ihanaa. Kyllä ranska ja italia voittavat mennen tullen saksan, vaikka vain viimeistä voin sanoa ymmärtäväni paremmin.
    Hyvä, että sukupuolisuuntausta käsitellään kirjoissa. Onneksi ainakin lähipiirin nuoret suhtautuvat todella suvaitsevasti kaikenlaisiin valintoihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on tosiaan vähän vähemmän tunnettu teos, eikä tekijäkään ole varmaan monelle tullut vastaan. Jossain toisessa postauksessa kommentoitiin samaa, että ärrä-vian invalidisoivuus nousi jotenkin övereihin korkeuksiin, mutta koulukiusattuna ymmärrän kyllä, mistä hahmon ajattelumalli syntyy.

      Minusta saksa kuulostaa ihanalta, pidän siitä raskaa ja italiaa enemmän. ♥ Minusta on tosi kiva, kuinka nykyään ilmestyy enenevässä määrin kirjoja, joissa on hahmoja, jota eivät ole valkoisia / cis-heteroja, mutta niin, että hahmon tähän ominaisuuteen ei juurikaan ympäristöstä tule kommentteja, vaan erilaisuus ja moninaisuus on normaalia.

      Poista
  4. Hauskaa, kun mainitsit kannen: itse juuri ehdin ajatella, että onpa kiinnostavanoloinen kansi :D
    En ole ihan varma kuitenkaan, kiinnostaako tämä minua tarpeeksi, joskin Irlanti tapahtumapaikkana kyllä vetoaa minuun. Eli siis on ainakin kaksi vetävää asiaa, jään harkitsemaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Makuasiat on kyllä siitä hauskoaj, että syy, miksi joku inhoaa jostakin (ruokaa, musiikkia, taidesuuntausta jne.) on jollekin toiselle juuri se syy, miksä hän pitää siitä. :) Irlanti on todella paperinohut miljöö tässä, vaikka road tripillä ollaankin. Enemmän keskitytään liikennemerkkeihin kuin maisemiin. Yksi hauska tarina irlantilaisista "kynäilijöistä" (ärrätön synonyymi kirjailijalle) kirjassa kuitenkin on.

      Poista