Sivut

maanantai 7. kesäkuuta 2021

Dekkariviikko | Elly Griffiths: Siniviittainen nainen (Ruth Galloway #8)

"Hänelle ei tule mieleen suinkaan ensimmäistä kertaa, että on erikoista 
juhlia kidutusta ja kuolemaa. Uskonnolliset ihmiset voisivat yhtä hyvin 
ripustaa kaulaansa sähkötuolia esittäviä koruja."
  
Kuva on otettu Oulussa Linnansaaren puistossa toukokuun viimeisellä viikolla.
   
Arvostelukappale
  
Lukuhaasteissa: Dekkariviikko, Helmet 2021: 31) Jännityskirja tai dekkari, Vahvat naiset -lukuhaaste: Naisen kirjoittaman dekkari
  
Elly Griffithsin Ruth Galloway -mysteerien sarja on edennyt yhdeksänteen osaan Maan alla (ja kymmenes tulee syyskuussa), josta niin ikään yritän ehtiä kirjoittamaan postauksen Dekkariviikon aikana, sitä ennen kuitenkin luin tämän jo viime syksynä ilmestyneen Siniviittaisen naisen. Mutta äh, tämä ei ollut lainkaan samalla tasolla aiempien osien kanssa. Siitä huolimatta tämäkin teos oli nopeasti luettavaa, jokin Griffithsin kirjoitustyylissä vaan saa sivut kääntymään. Kiinnostavasti yksi kirjan sivuhahmoista pohjaa aitoon ihmiseen, joka voitti kilpailun päästäkseen mukaan tarinaan.
  
Tapahtumat ajoittuvat pääsiäiseen (luultavasti vuoteen 2014, sillä Frozen-DVD on ilmestynyt ja Ruthin tytär Kate on viisivuotias), minkä vuoksi on loogista, että arkeologian osuus on erityisesti kaivausten muodossa pienempi, mainittiin vain kaksi alueella tehtyä kaivausta löytöineen, ensimmäinen 60-luvulla ja toinen Ruthin muutama vuosi aikaisemmin järjestämä. Tämä on sikäli sääli, sillä itseäni nämä arkeologiset kohdat kiinnostavat sarjassa eniten, ovathan ne selkeästi tämän sarjan uniikeinta sisältöä muihin dekkareihin verrattuna. Uskontoa oli omaan makuuni tässä kirjassa puolestaan liikaa.
   
Raskaat puuportit ovat kiinni lukuun ottamatta kalteri-ikkunaa, jonka läpi voi nähdä välähdyksen lumoavaa vehreytä. Portti kuluneine, kivisine gargoileineen näyttää oudolta kuvankauniiden talojen keskellä, kuin olkisaviseinien läpi tunkeutuneelta harmaalta kasvustolta. (s. 59)
   
Kirjan ensimmäinen luku kertoo druidi Cathbadista kissavahtina, mikä antoi lunastamattoman lupauksen, että tarina jatkuisi samalla kiinnostavuudella. Kyseinen musta kissa on ehdottomasti tämän kirjan kiinnostavin hahmo. Vaikka Griffithsin teokset kuuluvatkin cozy-kategoriaan, eli niissä ei ole mitään liian veristä ja kurjuudella mässäilevää, oli tapahtumien määrä ja tempo tällä kertaa vähän liiankin vähäistä ja leppoisaa. 
  
Timistä eläin pikimustine turkkeineen ja vihreine silmineen on aika luihun näköinen. Hänen äitinsä sanoisi varmaankin, että kokomusta kissa tuo huonoa onnea. -- Tim katsoo Justinia, joka istuu edelleen sohvalla tyynesti ja silittää demonikissaa. (s. 332)
  
Ruthin ystävä saapuu läheiseen kylään kokoukseen. Hän on pappi, joka on jo pidemmän aikaa saanut uhkaavia kirjeitä sen vuoksi, että on nainen. Kirjoittajan mukaan naisen kuuluu olla äiti ja kotona, ei sekaantua miesten tehtäviin. Ruth on "valmis lyömään vetoa, että kyseessä on Tolkien-fani". (Tarkoittaen mitä?) Samaan aikaan Nelson tutkii ojasta kuolleena löytyneen naisen tapausta. Varsin naisvihamielinen asetelma siis.
  
Murhattu nainen on hyvin paljon Nelsonin vaimon Michellen sekä heidän vanhemman tyttärensä näköinen. Silti arvon komisario ei halua rasittaa vaimoaan kertomalla asiasta, vaikka tämä onkin kahdenkymmenenviiden vuoden aikana tottunut murhiin (voiko niihin muka koskaan tottua?) - näkeehän tämä asian kuitenkin uutisista (joita Michelle ei siis edes katso, vaan vaihtaa kanavaa). [Juonipaljastusvaroitus] Niinhän siinä sitten käy, että Michellekin on hyvin vähällä joutua murhaajan uhriksi. Tämä olisi voitu aivan hyvin välttää, jos vaimoraukalla olisi ollut tiedossaan varoa ulkona liikkuessaan vähän tavallista enemmän. 
  
Seuraavaksi on luvassa ruotimista teoksen ongelmallisista kohdista:
  
Ruthin ulkonäköön ja painoon liittyvät kommentit hänen itsensä ja muidenkin henkilöiden näkökulmasta ovat vähentyneet jokaisessa kirjassa edellisiin osiin verrattuna, mutta pieniä vihjailuja oli edelleen mukana. Esimerkiksi Ruth ei mielellään syö muiden nähden, hän harmittelee, kun ei jatkanut salilla käymistä ja pohtii kahvilassa kerta toisensa jälkeen kehtaako ostaa kakkupalan lämpimän juoman kanssa. Tässä muutamia kulmiakohottavia lainauksia aiheeseen liittyen: 
  
  • Ruth on hyveellisesti kieltäytynyt browniesta, mutta suostuu ottamaan vastaan puolet Hilaryn skonssista. On tunnettu tosiasia, että jaettu leivonnainen ei sisällä kaloreita. (s. 104)
  • "Olitko sinä Ruthin luona?" [Michelle]
  • --
    "Miksi minä hänen luokseen menisin?" [Nelson]
    --
    "On raskasta, kun olet mieluummin sellaisen kanssa kuin Ruth kuin minun kanssani." (s. 209)
  • Kate on aamuisin nirso, eikä Ruthilla ole nälkä. Hurraa, tätä menoa hänestä tulee laiheliini, tosin laiheliini, jonka sydän on särkynyt. (s. 219)
  • Ruth tuntee veden nousevan kielelle (ei häntä tosin salaatti himota). Hän yrittää yleensä välttää syömistä Philin läsnä ollessa, koska tällä on tapana huomautella hänen ateriavalinnoistaan. "Sinä se tykkäät hiilareista." (s. 232)
  • Ruth miettii, miksi kauniin ihmisen -- kuolemaa pidetään aina traagisempana kuin ulkonäöltään vähemmän miellyttävän. (s. 234)
  • "Kukas siellä pimeässä nurkassa mättää sapuskaa naamaan?"
  • Ruth kohottaa katseensa nolona, kuten aina jäädessään verekseltään kiinni syömisen toimesta. (s. 302)
  • Ruth tukahduttaa halpamaisen ajatuksen, mitä kaksi monitahoista, älykästä miestä voi nähdä Michellessä. kai hänessä täytyy sitten olla tutkimattomia syvyyksiä. Aivan kuin Ruth toisinaan epäilee, että hänessä isessään on tutkimattomia matalikkoja. (s. 318)
  
Vielä pahempaa on kuitenkin kirjassa oleva misogynia. Sitä löytyy paitsi tarkoituksenmukaisesti, myös monien hahmojen sisäänrakennetussa toiminnassa. Esimerkiksi puhutaan sukupuolen ja sukupuoliroolien olettamisesta hieman piikittelevään sävyyn. Nelson kuitenkin yllättää suhtautumalla erääseen, hyvin 1950-luvun malliin elävään vaimoon kummastelemalla - eikös nykyaikainen nainen ole mieluummin töissä kuin leipomassa skonsseja ja odottamassa puolisoaan kotiin ruoka valmiina.
  
  • "Haluaisin puhua johtajan kanssa." 
  • -- 
    "Eli tohtori McAllisterin."
    "Voisimmeko siis keskustella herra McAllisterin kanssa?" Tim kysyy.
    "Tohtori McAllister on nainen."
    --
    "Sinun pitäisi vähän varoa noita seksistisiä oletuksia, Tim." (s. 21)
  • Ruth huomaa Hilaryn olettavan, että kirjoittaja on mies. Hänen kokemuksensa mukaan naisviha ei kuitenkaan rajoitu miehiin. (s. 63)
  • "Okei", Tim sanoo ja jatkaa salaatin syömistä.
  • "Luojan tähden", Nelson sanoo. "Hanki jostain tuon kaveriksi hampurilainen. Et ikinä pääse rikostarkastajaksi pelkällä salaatilla." (s. 73-74)
  • Eikä hän pitäisi naispoliisin tittelistä sen enempää kuin Hilarykaan haluaisi olla "papitar". (s. 141)
  • Ruthista tuntuu, että hän on saanut tarpeekseen Frozenin pseudofeministisestä sanomasta. Minkä takia Elsan laulaessa irti päästämisestä ja siitä, että kylmä ei haittaa häntä, hänelle yhtäkkiä ilmestyy tiimalasivartalo ja syvään uurrettu kaula-aukko? Ruthin mielestä molempien naissukupuolisten sankareiden olisi rehellisesti sanottuna syytä pukea ylleen talvitakki. (s. 147)
  • Kate -- on myös hyvin suosittu -- Tuntuu uskomattomalta, että hän on synnyttänyt yhden noista alfayksilöistä. (s. 218)
  • "Hän ei ollut mikään tyttö", Ruth sanoo äkisti kiukustuneena. "Hän oli nainen. Ja pappi." (s. 230)
  • "Hän varmaan ottaa vauvan mukaan ja vaatii saada imettää sitä pitkin laitosta."
  • Juuri kun Clough alkaa vaikuttaa inhimilliseltä, hän päästää suustaan jotain, mikä muistuttaa mieleen, millainen neandertalilainen hän on. Tosin neandertalinihmisillä oli varmasti valistuneemmat käsitykset imettämisestä. (s. 235)
  • Oven avaa nainen yllään essu, jollaisia Nelson on nähnyt vain 1950-luvun elokuvissa. -- Skonsseja uuniin? Ollaanko todella siirrytty ajassa viisikymmentä vuotta taaksepäin? -- Eivätkö kaikki naiset käy nykyään töissä? --  Muut naiset käyttäisivät teepusseja, mutta ei rouva Harmoninen-Koti vuodelta 1952. Nelsonia ei enää yhtään hämmästytä, kun Daisy ottaa esille suuren, ruskean teekannun ja virkatun pannumyssyn. (s. 244-245)
  • "Mutta oletin, että hän on mies." "Ei välttämättä kovin pätevä oletus enää nykyaikana." (s. 250-251)
  • Koskaan ei saa olettaa, niin Nelson aina sanoo tiimilleen. (s. 276)
  • Heidän ohittaessaan molemmat tarkastuspisteet vartijat nyökkäävät Nelsonille, mutta vilkuilevat salaa Tanyaa ihailevasti. Nelson huomaa Tanyan panevan tämän merkille ja haluaisi pahoitella heidän seksististä käytöstään. (s. 304)
  
On aika kyseenalaista, että pääsiäisen murhenäytelmään osallistuvia kuvataan "keittiöpyyhepäisiksi" (vaikka tuo asun osa tosiaan oliskin kyseinen tekstiili, on siinä vähättelevä sävy) ja kirjassa käytetään ilmaisuja kuten mielipuoli, pöpi ja hullu puhuttaessa erityisesti murhaajasta ja uhkaavasävyisten kirjeiden lähettäjästä. Mutta kamalinta kuitenkin on, kun eräästä transsukupuolisesta hahmosta käytetään sulkujen sisällä hänen vanhaa nimeään (deadname). Näin ei voi todellakaan tehdä, ei edes fiktiiviselle hahmolle, koska se antaa kuvan, että olisi ihan ok toistella tuota käytöstä jäänyttä nimeä, joka voi pahimmillaan aiheuttaa kehodysforiaa tai palauttaa mieleen vahingollisia muistoja. Eihän kukaan käytä vaikkapa avioliitossa nimen vaihtaneen vanhaa sukunimeä. Alla kyseinen lainaus osin sensuroituna.
  
Janet (jonka nimi oli ennen ***) ei ole Tomin äiti vaan tämän biologinen isä. Janet puhuu avoimesti sukupuolenkorjausprosessistaan, mutta ei usein mainitse aiempaa elämäänsä. (s. 45)
  
Ruthin ja Nelsonin - miksi muuten kirjan naishahmot esiintyvät etunimellään ja miehet sukunimellään, sen kun on osoitettu asettavan sukupuolet epätasa-arvoiseen asemaan? - suhde ryttyilee pahemman kerran. Ruthista kuoriutuu kunnon jääkuningatar, vaikka Nelson sitä tuskin edes huomaa. En kyllä itse osaa pitää heitä mitenkään ihanneparina ja olisikin hauskaa, jos Ruth joko löytäisi itselleen pysyvän kumppanin tai jäisi kokonaan itselliseksi naiseksi. Suhde Nelsoniin kun ei tunnu etenevän mihinkään. Vauvauutisiakin on taas luvassa ja lapsia kirjassa viliseekin tavallista enemmän. Kiehtovasti erään lapsen aikuishaaveena on koti, jossa ei ole lapsia - potentiaalinen vela siis kyseessä.
  
Jossain syvällä sisimmässään Ruth on edelleen rakastunut Nelsoniin. (s. 90)
  
Plussana eräs pitkäaikainen sivuhenkilö saa tavallista enemmän tilaa sivuilla ja tulee ulos sateenkaarevasta kaapista Nelsonille. Hän kertoo, kuinka kaikki muut olivat jo arvanneet asian, paitsi Nelson - aika heikko suoritus terävillä hoksottimilla varustellulta komisariolta. Ilman sateenkaarevia hahmoja, mustaa kissaa, Ruthin ateismia, luostarin raunioissa kasvavia lumikelloja ja lukuisia kirjallisuusviittauksia (mm. Pikku naisiaKaislikossa suhisee, Liisa Ihmemaassa) olisi tämä teos ansainnut vain yhden tähden. Toivottavasti seuraava osa olisi parempi!
  
Walsinghamin luostarista ei ole paljoa jäljellä, vain kaari ja irrallisia muurinätkiä. Niiden keskelle kuitenkin levittäytyy valkea matto, ikään kuin kirkko olisi kohoamassa entiseen loistoonsa. Puut seisovat taustalla suorina kuin urkupillit, ja korkealla taivaalla laulaa leivonen. (s. 94)
    
  
Arvosana:
          
Takakannesta:
Mystinen kuolema hautausmaalla
  
Rakastetun sarjan kahdeksannessa osassa Ruth Galloway selvittää surmattujen naisten kohtaloa. Hurmaava brittisarja on täydellinen yhdistelmä jännitystä ja tunnelmointia.
  
Uskonnollisuudestaan tunnetussa kylässä nähdään siniviittaisen Neitsyt Marian ilmestys, ja seuraavana päivänä hautausmaan kupeesta löytyy sinisiin pukeutunut, surmattu nainen. Kun yliopistoaikainen ystävätär kutsuu Ruth Gallowayn paikalle ja kertoo saaneensa naispappeja uhkailevia kirjeitä, Ruth alkaa epäillä tapausten liittyvän toisiinsa. Pääsiäisen ristikulkueen lähestyessä uhkaajan uskonnollinen kiihko kiihtyy verenhimoksi, ja Ruth ja komisario Harry Nelson joutuvat yhdistämään voimansa selvittääkseen syyllisen, ennen kuin seuraava nainen kuolee.
    
Suomentanut: Anna Kangasmaa, 362 sivua, Tammi 2020
  
Alkuperäinen nimi: The Woman in Blue (2016)
   
Sarjassa ilmestyneet:
   
Ruth Gallowayn kanssa mysteerejä ovat ratkaisseet myös: Luetut.net, Kirja hyllyssä, Kirjarouvan elämää, Kirjasähkökäyrä, Pirja & kirja, Jonnan lukunurkka

14 kommenttia:

  1. Griffithsin dekkarisarja on suorastaan hurmaava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hänen luomansa hahmot ovat todella persoonallisia, ja ovat sarjan suola.

      Poista
  2. Äh, harmi jos tämä sarja heikkenee edetessään. Olen kovin tykännyt kolmesta ekasta osasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun suosikkini on kuudes osa, Kadonneet ja kuolleet. Sääli kyllä, että tämä oli niin heikko verrattuna sarjan aiempiin osiin, toivottavasti on vain yhden kirjan mitainen notkahdus ja Maan alla palaa taas tutumpiin uomiin.

      Poista
  3. En ole näistä erikoisemmin välittänyt ennenkään, mutta tämä oli lukemistani huonoin. Nämä ulkonäköön ja syömiseen liittyvät huomioinnit eivät paranna tarinaa vaan tekevät siitä vähän kepoisen oloisen. Ruth Galloway on tyyppinä hyvä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ruth on kyllä symppis ja vaikka sarjan alkupäässä niin hän kuin muutkin hahmot keskittyivät aivan uskomattoman paljon hänen "yli"painoonsa (80kg), niin onneksi negatiivinen kehonkuva on vähentynyt kirja kirjalta. Itse tykkäisin näistä niin paljon enemmän, jos Ruth saisi kehorauhan.

      Poista
  4. Ei tämä osa minustakaan sarjan parhaimmistoa ole, mutta ihan viihdyttävä kyllä. Arkeologiaa olisi tosiaan saanut olla enemmän. Uskontoahan näissä on aina: Ruthin lahkolaisvanhemmat ja oma ateismi, Nelsonin katolisuus, Cathbadin druidismi... Mutta miten niin ei puhuta vaikkapa avioliitossa tai -erossa nimeään vaihtaneesta siten, että mainitaan myös aiempi nimi? Kyllä niin tehdään, jos on epäselvää, keneen viitataan - ja joillain ihmisillähän on vaikkapa Facebook-profiilissa mukana "os. Meikäläinen" tai "ent. Teikäläinen". Tosin transsukupuolisista en tiedä, joten saatoit tarkoittaa eri asiaa. Tuo, että naisista kirjoitetaan etunimillä ja miehistä sukunimillä on todella yleistä (etenkin dekkareissa) ja raivostuttavaa. Asiasta oli ketju jossain faceryhmässä hiljattain. Ihan omituinen ilmiö (esim. Robin Ellacott ja Cormoran Strike ovat säännönmukaisesti Robin ja Strike. Tim taitaa tässä sarjassa muuten olla poikkeus?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskontoja (laajasti) toki on ollut näissä aina mukana, tässä vain tuntui omaan makuun ylittyvän raja. Minulla ei ole kovinkaan usein tullut vastaan, että ketään kutsuttaisiin ns. tyttönimellään (miehet kun harvemmin puolison nimeä ottavat), ehkä hautakivessä, mutta muutoin käytetään avioliiton jälkeistä nimeä, jos on päättänyt vaihtaa. Lukiossa ollessani ja myöhemmin myös yliopiston tuttuja (osa trans/muunsukupuolisiakin), jotka ovat ottaneet käyttöön eri nimen kuin saaneet kasteessa, niin minulle ihan normaalia käyttää haluttua nimeä. Timiähän Nelson kutsuu usein "metroseksuaaliksi" eli on naismainen, kun pitää huolta ulkonäöstään.

      Poista
  5. Luen suht paljon dekkareita, mutta tähän sarjaan en ole vielä koskaan tarttunut. Sinänsä kiinnostava lähtökohta, että tässä on arkeologi.

    Kiitos tosi kiinnostavasta kirjoituksesta, mä rakastan aina kirja-arvioissa näitä konkreettisia esimerkkejä ja sitaatteja, ne kertovat paljon enemmän kuin pelkkä arvio. Vaikuttaa siltä että tässä on melko viihteellinen ote ja pyrkimys tarttua ajankohtaisiin aiheisiin, mutta se tehty melko heppoisesti ja jopa epäonnistuneesti. Tuollaista "syömis - blamingia" en kyllä jaksa yhtään, muutenkin tuntuu että ihan ei mennyt nappiin esim nämä sukupuoliasiat kirjassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on ollut vähän dekkareita lukevalle tosi hyvä sarja, vaikka paljon ongelmiakin näissä on. Erityisesti arkeologia kiinnostaa (opiskelin itsekin alaa neljä vuotta yliopistossa). Sellaista cozy crime meets chick lit -henkeä. Onneksi Ruthin fatsheimaus on vähentunut kirja kirjalta ja uusimmassa osassa Maan alla en tainnut kertaakaan nähdä mitään ongelmallista. Selvästi kirjailija on saanut paljon palautetta lukijoiltaan ja muuttanut hieman tyyliään tämän suhteen.

      Poista
  6. Kuuntelin viimeksi just saman osan Ruthia. Täytyy sanoa, etten kiinnittänyt huomiota tuohon Ruthin painoon vihjailuun, se on niin vähentynyt sitten ekan osan. Siinä ekan osan lopulla itse vaan ihmettelin, vähän huvittuneena, kun Ruth punkesi itsensä ylös jostain maakuopasta tmv, että kuis se nyt siinä onnistui kun hänet on niin kovin punkeroksi just kuvailtu. Lähinnä vaan tuntui ristiriitaiselta.

    Mua on aina kiinnostaneet kaikki uskonnot niin kuuntelin mielelläni siitä kärsimysnäytelmäkulkueesta ym, ja ne heitot keittiöpyyhkeistä ja kaaputyypeistä oli mun korvaan vaan hauskan sarkastisia, kun tapahtumapuolella oli niin uakonnollinen vire mutta Ruthia ja Nelsonia ei mikään voisi vähempää kiinnostaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Seuraavassa osassa en ainakaan nyt ennen postauksen kirjoittamista muista olleen ollenkaan Ruthin ulkonäen nälvimistä, mikä oli raikas tuulahdus.

      Poista
  7. Mietinkin jo, että miksen ole lukenut koskaan näitä, koska arkeologia ja dekkari kuulostaa hurmaavalta yhdistelmältä. Mutta sitten kun otit esille nämä ulkonäköön, painoon, naiseuteen liittyvät kommentit, muistin, että siitähän se varmaan johtuukin. Jostakin blogista, (mahdollisesti sinulta?) olen lukenut näistä aiemminkin ja siitä on jäänyt mielikuva, että ei kiitos.
    Sikäli, luen dekkareita nykyään todella vähän. Ja nyt kesäkuussa olen yrittänyt lukea ihan teemallisesti ja on kyllä ollut vaikeaa. Vasta nyt tuntuu, että alan pikku hiljaa päästä vauhtiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä ainakin ja pari muutakin bloggaajaa ollaan naristu tuosta Ruthin kohdistuvasta fatsheimauksesta, kuinka tarpeetonta se on. Jotkut ovat yrittäneet selitellä sitä Ruthin epävarmuudella, mutta minä en sitä niin koe. Onhan Ruth muutoin varsin kykenevä nainen, tohtori, luennoitsija, kaivausten johtaja, forensinen asiantuntija, pää pystyssä kulkeva yh-äiti ja kaikkea muutakin. Toki omaa kehoaan kohtaan ei aina ole armollinen ja Ruthin tapauksessa myös muut hahmot kiinnittävät liian usen ja liian negatiivisesti huomiota Ruthin ulkoisiin seikkoihin. Voin kyllä suositella näitä dekkareita, vaikka ongelmalisia ovatkin, jos tiedostaa nämä hiertävät asiat. Pinnan alla on paljon kivaakin. Genrenä nämä ovat jossakin dekkareiden ja chick litin puoliväliä, hyvin cozy meininki hattaralla maustettuna, mutta ei liikaa kumpaakaan, ällömakeaa tai gorea. Ja druidi Cathbadin hahmo on huikea. Etenkin viidennessä osassa Korppikuningas on hänellä iso rooli.

      Poista