Naistenviikko | Christina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet

"Onko tämä meidän loppumme?"

     

  

Lukuhaasteissa: Naistenviikko - Nimipäiväänsä 24.7. viettävät Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia ja Tinja, Helmet 2021: 47. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta

  

Christina Sweeney-Bairdin Viimeiset miehet oli haastava teos luettavaksi paitsi aiheeltaan, myös rakenteeltaan. Korona-pandemia on tätä kirjoittaessani edelleen olemassa, vaikka rokottaminen onkin hyvässä vauhdissa. Kirjassa vuonna 2025 alkaa levitä miesten surmaksi kutsuttu virus, joka tappaa vain miehiä, mutta naisetkin ovat sen kantajia. Vain 10% maailman miehistä ja muista Y-kromosomin kantajista jää henkiin, ennen kuin rokote kehitetään.

  

En kestä tätä epävarmuutta, Kysymykset täyttävät pääni. -- Kuoleeko minun mieheni? Saavatko kaikki tartunnan? Löytyykö tautiin jokin parannuskeino? Kunka kauan sen kehittäminen kestää? Mitä jos sellaista ei tule? Mitä jos tämä ei lopu ikinä? Palaako maailma enää koskaan entiselleen? (s. 59)

     

Tapahtumia päästään katselemaan kymmenen naisen silmin aina vuoteen 2031 asti . Mukana on myös artikkeleita, blogitekstejä ja erään miehen päiväkirjamerkinnät. Näin runsaan hahmogallerian vuoksi oli pidettävä nimilistaa siitä, kuka kukin on. Parin pienemmässä roolissa olevan naisen, kuten Morvenin tarinaa olisi mielellään lukenut enemmänkin kuin muutaman muun, jotka pääsivät ääneen eniten.

  

Kirjan alkupuolella itkin, sillä oli niin helppoa samaistua siihen tunteeseen, jonka pandemia on synnyttänyt. Etenkin erään keskeisen henkilön puolison menettäminen herätti tunteita ja avasi kyynelhanat. Sehän olisi voinut olla aivan helposti omakin todellisuuteni. Onneksi tässä vaiheessa puoliso on saanut jo molemmat rokotteet ja syyskuun alussa saan itsekin toisen annoksen. Iäkäs äitini on myös rokotettu ja se jos mikä on positiivista.

  

Ensimmäistä kertaa elämässäni en odota innolla joulua. Miten voisinkaan, kun maailmanloppu näyttää tekevän tuloaan. Kaupat jatkavat toimintaansa kuin mitään ihmeellistä ei olisi meneillään. -- Mutta kotimme on niin täynnä pelkoa, että sen voi melkein nähdä valuvan ulos postiluukusta. (s. 54)

  

Kirjassa on jonkin verran feministisiä piirteitä: miesten kuoltua jää valtavasti tekemätöntä työtä. Monet alat ovat vahvasti miesvoittoisia, joten niitä paikkaamaan pitää kouluttaa naisia. "Poliisi, armeija, laivasto, palotoimi, ensihoitajat, turvallisuuspalvelut." Jopa rakkaus muuttuu: julkaistaan sovellus "yksisarvinen pandemianjälkeisessä maailmassa", jossa naiset etsivät rakkautta toisten naisten kanssa, vaikka eivät olisi koskaan olleet suhteessa saman sukupuolen edustajan kanssa tai kokeneet vetoa toisiin naisiin. Yhdessä olo tuo kuitenkin lohtua ja turvaa, moni löytääkin uuden tai ensimmäisen rakkauden tätä kautta.

Vaikka pidinkin kirjasta paljon ja se aiheutti voimakkaita reaktioita, en voinut välttyä ajattelemasta, kuinka teoksen feminismissä on samankaltainen pohjavire kuin Naomi Aldermanin romaanissa Voima. En ole kirjoittanut siitä blogissa, sillä en kokenut teosta lainkaan feministiseksi, enemmänkin se herätti minussa raivoa. Siinä naiset nimittäin alistavat miehet uudella voimallaan, eikä maailmaa voi mitenkään kuvata tasa-arvoiseksi. "En ole ikinä tuntenut oloani näin voimakkaaksi. Tältä kai miehistä aiemmin tuntui. Pelkkä fyysinen läsnäoloni riittää pakottamaan toisen ihmosen pakosalle. Ei ihme, että se tunne huumasi heidät."

  

Jäljelle jääneitä miehiä - tai sanotaan nyt osaa heistä - vaivaa outo kompleksi. He kuvittelevat olevansa jumalia vain siksi, että sattuvat lukeutumaan noihin "harvoihin ja valittuihin". Nähdessään vastaan tulevien naisten ilmeet he sekoittavat hämmästyksen ihastukseen. Mutta eivät he ole sen parempia vain siksi, että heitä on vähemmän. Olemme kaikki ihmisiä, olimmepa miehiä tai naisia, ja vaikka jokin perimän tai kohtalon oikku tekisi jonkun immuuniksi ja sallisi hänen jäädä henkiin, ei se tee hänestä muita parempaa. (s. 297)

  

Viimeisissä miehissä pieni prosentti miehiä on immuuneja ja joillakin se nousee päähän. Aivan kuin eloonjääminen olisi merkki siitä, että vain alfa-urokset selviytyvät. "Yksittäiset miehet pistävät silmään kuin mustetahra paperilla." Miehiä kuitenkin tarvitaan ihmiskunnan jatkuvuuden takaamiseksi, sillä toisin kuin Jan Salmisen Äidinmaassa, ei Sweeney-Bairdin luomassa maailmassa osata vielä hedelmöittää munasoluja naisten soluilla. 

  

Taudin luonteen vuoksi miehistä, joilla oli ennen (jos ei oikeasti, niin ainakin omasta mielestään) kaikki valta ja voima, on melkein yhdessä yössä tullut vähemmistö. "Olen huomannut, että kun nykyään tarkoitetaan ihmisiä, puhutaan "naisista". En tykkää siitä. -- se johtuu vain siitä, kun naiset ovat enemmistönä,"

  

Olen edelleen töissä kirjastossa. Minut yritettiin määrätä töihin hoitoapulaiseksi, ja ei millään pahalla, mutta minä sanoin, että kirjasto on tärkeämpi juttu. Jouduin vähän kampanjoimaan, mutta lopulta meillä oli yli 500 allekirjoitusta ihmisiltä, jotka sanoivat, että kirjaston täytyy pysyä auki, ja niin minun hoomani luokiteltiin "välttämättömäksi työksi" enkä joudu muihin tehtäviin. (s. 257)

    

Vapaaehtoisesti lapsettomana kirjan lapsikeskeisyys oli ajoittain hieman puuduttavaa. "Jumalauta että vihasin Susanin tapaisia naisia, joiden silmissä minun elämäni oli turhamaista ja merkityksetöntä ikään kuin olisin ravannut joka ilta jossain laittomissa reiveissä sillä välin kun hän raatoi äityden alttarilla kuin aliarvostettu äiti Teresa."

  

Etenkin yhden keskeisen hahmon kipuilu raskaaksi tulemisen vaikeuksien kanssa. Konsepti siitä, että vanhemmaksi valittaisiin vain tietyin kriteerein puolestaan oli sellainen, jonka soisin olevan oikeassakin maailmassa. Koska spermapankeissa on vain rajallinen määrä "kultaakin kalliimpia" siittiöitä, on harkittava tarkkaan, ketkä voivat saada mahdollisuuden raskauteen ja hedelmöityshoitoja ei saa kuin muutaman kierroksen. Joskin kirjassa asia ilmaistaan sivulla 333 virheellisesti päinvastoin: "Lasta toivovia naisia on paljon vähemmän kuin miehiä ja lahjoitettua spermaa. Asetelma ei tule koskaan olemaan reilu."

Pandemian alla alkunsa saaneet lapset tulevat maailmaan, jollaista heidän vanhempansa eivät olisi ikinä osanneet kuvitella. (s. 231)

  

Vaikka kirjailija sanoo alkupuheessaan, että on aloittanut kirjan kirjoittamisen jo 2018, on tätä viimeistelty vielä viime keväänä. Vaikuttaa siltä, että kirjaan on päätynyt paljon todellisen pandemian kuvastoa ja vaikka se tuokin tarinaan aitoutta, jää hampaankoloon kalvamaan epämääräinen ilmiöllä ratsastamisen tunne. "Maailmanlopulla ei kuulu rahastaa."

  

Parasta tässä muutoin niin synkässä kirjassa on sen loppupuolen tulevaisuusvisionti: on keksitty lääke endometrioosiin, valmistetaan naisten vartalon mukaisia varusteita esimerkiksi poliiseille ja palokuntalaisille, turvavyöt ja niskatuet sopeutuvat naisten mitojen mukaan minimoiden liikennekuolemia (joskin populaation pienentymisen takia vähentynyt autoilu muutoinkin tekee ajamisesta turvallisempaa), parempi ymmärrys naisten sydänkohtauksen oireisiin on vähentänyt kuolemia... Kunpa nämä kaikki olisivat omaakin todellisuuttamme.

  

"Ilmastonmuutos -- on kuulemma pysähtynyt ja muuttaa suuntaa nyt, kun puolet planeetasta on kuollut ja vienyt kuppaiset päästönsä mukanaan." (s. 308)

    

   

Arvosana:

            

Takakannesta:

Otteessaan pitävä kirjallinen trilleri taudista, joka muuttaa kaiken​

  

Skotlannissa alkaa levitä tappava virus, joka tarttuu vain miehiin. Viruksen löytänyt naislääkäri leimataan vainoharhaiseksi, kunnes häntä vähätelleet miehet sairastuvat itse. Pandemia leviää kulovalkean lailla ympäri maapallon ja kylvää tuhoa, vaikka naiset yrittävät yhä epätoivoisemmin suojella läheisiään. Kilpajuoksu aikaa vastaan kiihtyy huimiin kierroksiin, kun vain rokotteen kehittäminen voi pelastaa ihmiskunnan tulevaisuuden.​

  

​Vain miehet kantavat virusta. Vain naiset voivat pelastaa meidät kaikki.

  

Suomentanut: Kirsi Luoma, 419 sivua, Like 2021

  

Alkuperäinen nimi: The End of Men (2016)

   

Luettu myös täällä: Helsingin Sanomat, Kirsin kirjanurkka, Kirjanmerkkinä lentolippu, Luetut.net, Kirsin Book Club, Lukupino, Kirjahilla

  

Samankaltaista luettavaa: Nora Roberts: Ensimmäinen vuosi, Rob Ewing: The Last of Us, Jeff Long: Vuosi nolla, Emily St. John Mandel: Station Eleven, Siri Kolu: Pelko ihmisessä, Lars Wilderäng: Tähtikirkas, Sylvain Neuvel: Uinuvat jättiläiset, Jan Salmisen Äidinmaa