Sivut

keskiviikko 26. tammikuuta 2022

Lukupiirissä | Alastair Reynolds: Ikirouta

"Ylitimme aavemaisia kaupunkeja ja kyliä, joiden tyhjistä rakennuksista ei loistanut valoja. Maasto alkoi muuttua jäätyneemmäksi jokaisen lentämämme kilometrin myötä."
      
  
Lukuhaasteissa: Helmet 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä
    
Vetämäni lukupiirin tammikuun kirjana oli Alastair Reynoldin pienoisromaani Ikirouta. Vuosi on käynnistynyt hyvin post-apokalyptisissä merkeissä, sillä tässäkin on maailmanloppu tekeillä hyönteisten kuoltua. Vuonna 2080 ihmiskunta on sukupuuton partaalla, eletään Tuhon jälkeistä aikaa. Päähenkilö on 70-vuotias opettaja, joka säälii viimeistä sukupolvea, lapsia jotka kärsivät pahan ruokapulan takia.
  
"Kaikki ovat sitä mieltä, ettei sillä ole enää merkitystä", minä sanoin. "Koulutuksella. Sillä, että niille tytöille ja pojille annettaisiin mahdollisuus. -- Mitä sitten, jos heillä ei ole muuta odotettavissa kuin hidas nääntyminen nälkään tai visiitti kiertäville eutanasiaklinikoille?" (s. 11)
  
On kehitelty suurin piirtein jesarilla ja paperiklemmareilla kasassa pysyvää teknologiaa, jolla voidaan lähettää muutamien valikoitujen yksilöiden tietoisuus ajassa taaksepäin. Projektin nimi on Ikirouta. Matkaajia eli "aikaan vajoavia" kutsutaan piloteiksi, sillä he ottavat kohdehenkilönsä kehon hallintaan ja suorittavat heille annettua tehtävää: hankkia siemenet, pelastaa tulevaisuus. Tästä tuli paljolti mieleen tv-sarja Travelers, jossa tulevaisuudesta lähetetään tajuntoja menneisyyden ihmisten ruumiisiin heidän kuolemahetkellään.
  
On puhetta horisontaalisesta geenien siirrosta, sattumanvaraisesta mutaatiosta, ehkä jostain tahallisesta, valloilleen karanneesta biologisesta aseesta, joka hyppii hyönteislajista toiseen. Sammuttaa niitä kuin tietokonevirus. -- Maatumisprosessit alkavat pettää -- Pölymyrskyjä, aavikoitumista, kansanvaelluksia. Yhteiskunnallisen järjestyksen asteittainen luhistuminen. -- aloimme kutsua sitä Tuhoksi: ekologiseksi ja biologiseksi katastrofiksi. (s. 98-99)
    
Reynolds esittelee hyvin minimalistisesti tulevaisuuden maailman sekä muutamat keskeiset hahmot. Ajassa liikutaan niin takaumien kuin menneen ja nykyhetken välillä tapahtuvien matkojenkin muodossa. Lukija saakin olla tarkkana, ettei aivan kokonaan mene sekaisin, mitä tapahtuu missäkin järjestyksessä. Lyhkäisessä teoksessa ei ole lukuja, eri ajoissa ja paikoissa pomppivat kappaleet on kuitenkin erotettu toisistaan. 
   
Kenkieni alla oleva muta ei ollut elotonta maata, se kuhisi kuumeisena täynnä mikro-organismeja. Nuo puut etäällä eivät olleet kivettyneitä keloja, ne olivat hirviömäisiä ja kauniita eläviä koneita, tehtaita, jotka oli rakennettu soluista ja nesteistä ja uskomattomasta, hienoviritetystä biomolekyylisestä kellokoneostosta. (s. 101)
  
Ikirouta oli erittäin hämmentävä lukukokemus, mutta ei niistä syistä kuin kirjaan tarttuessani luulin. Reynolds on puolisoni lempikirjailija ja hän on kertonut monien teosten aivotnyrjäyttävästä juonesta. Tässä ei ollut vaaraa siitä, vaikka tarkoituksellista kertomatta jättämistä (osittain kiitos käännöksen) ja pientä paradoksaalisuutta tarinassa sen aikamatkailuluonteen vuoksi ilmeneekin. Siinä mielessä siis kevyt ensitapaaminen Reynoldsin kanssa.
  
Nyt elossa on viimeinen sukupolvi, sen jälkeen kun Maailmanterveys otti käyttöön pakolliset sterilointiohjelmat. Oli lempeä teko olla tuomatta maailmaan lisää lapsia. (s. 103)
  
Isoin mitäs kummaa -kohta oli nimittäin suomalainen nainen nimeltään Antti. Pientä laiskuutta, ettei ole edes tarkistettu nimeä googlaamalla, eikä tässä ollut minusta mitään viitteitä sateenkaarikirjallisuudesta. Suomi mainittiin myös toiseen kertaan, sillä jossakin maassamme on kirjan mukaan siemenpankki, missä säilytetään geneettisesti muunneltuja siemeniä, jotka pölyttyvät tuulen avulla, eikä hyönteiskato siis estä ruoan kasvattamista. Maaperänkin tosin kommentoidaan olevan steriili, eikä siihen tarjota mitään ratkaisua.
  
Yksi naisista ojentautui puristamaan kättäni.
--
"Minä olen Antti", hän sanoi hieman murteellisella venäjän kielellä. "Alun perin Suomesta, ja olen yksi piloteista."
--
"Mutta sinun ei ollut määrä päätyä miehen ruumiiseen. Mikä hitto meni pieleen?" (s. 50 ja 93)
  
Käännös on paikoin tasoa - ja lainaan suoraan - purkillinen käärmeitä (jonka täytyy alkuteoksessa olla can of worms) eli aika pahoja anglismeja on tähän jäänyt. Eikä tarinan ideakaan aivan täysillä napannut mukaansa, vaikka aikamatkailusta ja maailmanloppukirjallisuudesta pidänkin. Luulen, että eniten hiersi se, että ratkaisuna ongelmiin on vain muutaman siemen sisältämä salkku, eikä estetä Tuhoa tapahtumasta alkujaankaan. Pidän alkuperäisestä kannesta enemmän kuin suomennoksesta.
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Korjaa menneisyys. Pelasta nykyisyys. Pysäytä tulevaisuus.​
  
Vuosi 2080: ryhmä tiedemiehiä pelaa uhkapeliä ihmiskunnan tulevaisuudella. Tavoite on tehdä pieni muutos menneisyyteen globaalin katastrofin välttämiseksi ja jättää kirjoitettu historia koskemattomaksi.​
  
Vuosi 2028: nuori nainen menee rutiininomaiseen aivoleikkaukseen, jonka seurauksena hän alkaa kuulla päässään ääntä, jolla tuntuu olevan oma tahto ja tarkoitusperät.​
  
Suomentanut: Hannu Tervaharju, 153 sivua, Like 2020
   
Alkuperäinen nimi: Permafrost (2019)
  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti