Sivut

lauantai 12. maaliskuuta 2022

Kotimainen lastenkirjakolmikko

"- Mikä rähjäreetta siinä istuu maisemaa pilaamassa? täti ärähti.
- Puisto on kaupunkilaisten olohuone ja jokaisen pitää saada nauttia kauniista
 luonnosta rauhassa ilman kerjäläisiä ja puliukkoja ja ties mitä pulujen syöttäjiä!
  
Rouvan paasaus tuntui epäreilulta. Jos kerran jokaisen piti saada nauttia 
kauniista luonnosta, niin miksei jokainen tarkoittanut jokaista?"
    
  
Arvostelukappale
  
Sari Peltoniemen Vaihdokkaat on lempeä lastenkirja erilaisuudesta, joka sopii hyvin esimerkiksi Vuokko Hurmeen Tiukun salaisuuden kaveriksi. Vaihdokkaat on viiden muun teoksen kanssa LukuVarkaus-palkintoehdokkaana, voittaja julkistetaan 15.6. Peltoniemi kertoo kirjan aloittavassa kirjeessään: "Maahiaisista en ollut kuullutkaan ennen kuin rupesin kirjoittamaan tätä kirjaa. (Maahiset olivat tuttuja kyllä, mutta ne ovat eri asia.)"
  
Monilla maahiaisnaisilla on voimakas parrankasvu, minkä vuoksi heitä on joskus vaikea erottaa maahiaismiehistä. -- maahiaisnaiset saavat elämänsä aikana kahdeksan lasta. Ei enempää eikä vähempää. Näin oli aina ollut ja aina oleva. Maahiaiset eivät ole koskaan miettineet, mistä tämä johtuu. (s. 22 ja 120)
  
Maahiaisäiti käy sairaalalla vaihtamassa kahdeksannen lapsensa ja ainoan tyttärensä ihmiseen. Hän haluaa, että vaihdossa oma tytär oppisi ihmisten taitoja ja voisi jonakin päivänä hallita maahiaisten kansaa, kuten ennustuksessa on luvattu. Ennustuksen sisältö tuntuu tosin vaihtuvan sen mukaan, kuinka paljon siitä on unohdettu.
  
Maahiainen on kaikkein yleisin sukunimi maahiaisten maailmassa. Maahiainen voi siis tarkoittaa sekä sukunimeä että koko lajin nimeä ja jopa kumpaakin samaan aikaan. Näin ollen on tarpeetonta epäillä kirjoittajaa huolimattomaksi, jos vaikuttaa siltä että isoa ja pientä alkukirjainta on käytetty sattumanvaraisesti. (s. 8)
  
Ihmisperheessä ollaan kauhuissaan, kun uusi vauva käyttäytyykin aivan eri tavalla kuin kaksi aikaisempaa. Tosin kyseessä on perheen ensimmäinen tyttö, niin se selittää varmasti kaikki outoudet. Virkkuset oppivat vuosien mittaan elämään vahvatahtoisen tytön kanssa, vaikka joutuvatkin luopumaan paljosta, kuten tapeteista, hajoavista astioista ja tauluista.
  
Äiti ymmärsi, että Veronikan vuoksi kaikki oli muuttunut. Virkkusten perheestä oli tullut outo. Se oli kauheaa. Vai oliko? Hän ei vielä tiennyt, mitä kaikkea outous voisi tarkoittaa. Ehkä siinä voisi olla jotain hyvääkin, vaikkei äiti keksinyt mitä. (s. 31)
  
Esikoulussa ihmisperheessä kasvanut Veronika ja maahiaisten luona asunut Pikkukakkonen kohtaavat ja huomaavat olevansa erilaisia kuin muut. Pikkukakkonen on innokas lukija ja kirjassa vilahteleekin tuttuja teosnimiä. Pikkuvanha Pikkis ratkaisee lopulta molempien tyttöjen perheitä koskettavan salaisuuden. Kirja loppui sen verran avoimesti, että mahdollisuus toiselle osalle tai sarjalle on olemassa.
  
Hän oli lukenut sadun nimeltä Tynnyrissä kasvanut tyttö. Siinä tyttöä pidetään tynnyrissä koko lapsuutensa ajan, Pikkukakkosestakin tuntui siltä kuin hänen tynnyristään olisi avattu kansi ja sanottu: - No niin, penska, nyt saat nähdä jotakin uutta. (s. 95)
  
Arvosana:
  
Takakannesta:

Maahiaisista ei ole aiemmin tiedetty juuri mitään. Se asia korjataan nyt.
  
Tiesitkö, että viemärikäytävissä asuu maahiaisia? Maahiaisäiti saa päähänsä vaihtaa vauvansa ihmislapseen, eikä kukaan huomaa mitään. Maahiaislapsi pistää ihmisperheen elämän sekaisin. Hän repii verhot ja tinttaa uteliaita tätejä helistimellä. Ihmislapsi taas hämmentää maahiaisperhettä. Hän on mahdottoman kiltti ja hellä eikä säästele jaxuhaleja.
  
Lopulta tytöt kohtaavat, kun esikoulu alkaa. Heidän on aika selvittää, keitä he oikein ovat, mutta vastauksia on vaikea löytää.
  
Vaihdokkaat on villi lastenromaani, joka siirtää vanhat vaihdokassadut nykyaikaan. Mukana menossa ovat salaperäiset maahiaiset, Virkkusten perhe sekä suloinen Marjukka-rotta.
  
Sari Peltoniemi on kirjoittanut lasten- ja nuortenkirjoja vuodesta 2000. Hän on taiteilijaprofessori ja VaLas-aktiivi.
  
Eeva Tötterström on nuoren polven kuvittajalupaus, jonka lennokkaat piirrokset kiehtovat mieltä.
    
177 sivua, RanRan 2021
  
Kuvittanut: Eeva Tötterström
   
Luettu myös täällä: Lastenkirjahylly
  
*****
  
"Hanget kävelytien molemmin puolin nousivat korkeina, ja eriväriset jäälyhdyt valaisivat tietä. Maisema oli kuin sadusta. Taivaalla vilkutti Linnunradan tähtivyö."
  
  
Arvostelukappale
  
Olen lukenut aikaisemmin Johanna Hulkon Geoetsivät-sarjasta viisi ensimmäistä osaa, mikä tarkoitti, että tässä luettavakseni tarjotussa 12. osassa Revontulten salaisuus viitattiin jonkin verran aiempiin tapahtumiin, jotka eivät olleet tuttuja. Esimerkiksi Raparperi oli tässä jo kuudennella luokalla ja mahdollisesta ihastuksestakin vihjailtiin. Nämä voi silti varsin hyvin lukea itsenäisestikin ja tulen jatkamaan sarjan parissa taas ensi vuonna Naistenviikolla sekä Pride- ja Halloween-lukuhaasteissa. 
  
Raparperista ei tuntunut erityisen mukavalta tulla kutsutuksi lapseksi, kun yläkoulu odotti seuraavana syksynä. (s. 8-9)
  
Tarina ei ollut aivan vahvimmasta päästä, mysteeri ratkesi aivan liian helposti, eikä siinä ollut samanlaista jännitettä kuin aikaisemmin lukemissani osissa, mutta Lapin luonnon ja revontulten kuvaus oli ihastuttavaa. En olekaan tullut aiemmin ajatelleeksi, että ihmisten tuottama valosaaste ei ole ainoastaan haaste tähtien katselemiselle ja avaruuden valokuvaamiselle, vaan tuottaa haittaa myös luonnon eläimille. 
  
Lisäksi kirjassa mainitaan, kuinka uudenvuoden tinoja ei voi enää valaa niiden sisältämän myrkyllisen lyijyn takia. Niinpä kirjan hahmot valavatkin vahaa. Rakettien ampuminenkin kyseenalaistetaan kovan äänen ja ilmakehään joutuvien kemikaalien taki. Olen samaa mieltä, siviilien oikeus ampua raketteja tulisi poistaa ja jättä ne hommat ammattimaisiin näytöksiin. Ääniyliherkkänä en pidä yhtään rakettirytinästä, eli pystyn samaistumaan monien lemmikkien kokemaan ahdistukseen ja se tuntuu myös kamalalta rahanhukalta. Aivan konkreettisesti poltetaan rahaa taivaan tuuliin.
  
Tuntui silti melkein ankealta ajatella, ettei mitään vanhoja perinteitä voinut enää noudattaa. Luonto oli kuitenkin otettava huomioon, se oli selvää. Ehkä he keksivät uusia uuden vuoden tapoja ja taikoja. (s. 65)
  
Oli hauskaa, että yksi sivuhenkilö kirjassa oli antropologi. Arkeologeja näkee kirjoissa aika usein verrrattuna antropologeihin. Aina kivaa, että sekin linja saa näkyvyyttä. Suosittelen tätä sarjan faneille, eli aiemmat osat on luettu. Ensikosketukseski sarjaan tämä ei ehka sovellu. Valitettavasti yksi dialogi ei ollut lainkaan onnistunut, se löytyy alta. Voitaisiinko sopia, ettei tällaista päästettäisi lastenkirjoihin. 

"Ihanaa nähdä aikuisia ihmisiä!" hän huudahti. 
Sitten hän katsoi toisen kerran ja tuli ilmeisesti toiseen tulokseen. 
"Tai ainakin täysipäisiä!" hän sanoi ja nauroi päälle. 
Raparperi ei tiennyt, miten nainen päätteli heidät täysipäisiksi pelkän ulkonäön perusteella. (s. 55)
  
Arvosana:
  
Takakannesta:

Alakoululaisten suosikkisarjassa suunnataan revontulten alle.
  
Geoetsivät viettävät joululomaa Lapissa seikkaillen ja geokätköillen. He osallistuvat mökkikylän perinteiseen lumiveistoskisaan, jonka kanssakilpailijat osoittautuvat lähes ammattilaisiksi. Juuri kun voittaja on tarkoitus julkistaa, kauhea tihutyö paljastuu. Etsivien hoksottimet ovat taas tiukilla, kun kasvonsa salaperäisesti peittänyttä syyllistä selvitetään marjamehun ja revontulihälytysten avulla. Uusi vuosi lupaa etsiville aina vain lisää seikkailuja.
      
148 sivua, Karisto 2021
  
Kuvittanut: Jari Paananen
 
Sarjassa ilmestyneet:
      
    Luettu myös täällä: Luetut.net
      
    *****
        
    "Kaikki alkoi aivan yllättäen, niin kuin merkilliset tapahtumat yleensä alkavat."
      
      
    Arvostelukappale
      
    Maami Snellman oli minulle aiemmin tuttu nimi teoksesta Muistan sinua rakkaudella, jonka muita tekijöitä ovat Sanna Pelliccioni ja Kiti Szalai. Snellmanilta on julkaistu aikaisemmin muutama muukin niin yksin kuin yhdessä muiden kanssa kirjoitettu teos tai kokoelma. Merena ja lumottu peili on aikamatkailuseikkailu menneisyyden Suomeen, jossa puhutaan ja pukeudutaan eri tavoin kuin tällä hetkellä. Myös tämä on ehdokkaana LukuVarkaus-palkintoon.
      
    Joidenkin luokkalaisten mielestä hän oli ihme hiihtäjä ja outo nyhvelö. Ihan vain siksi, että häntä kiinnostivat aivan erilaiset asiat kuin muita. Hän ei tanssinut balettia, ei pelannut jalkapalloa, ei soittanut pianoa, ei viulua, ei juurikaan viettänyt aikaa television ääressä, eikä tuijottanut puhelintaan silmät kiiluen. Eikä todellakaan lähetellyt mitään ihastumisviestejä kenellekään! Niin kuin melkein jokainen heidän luokassaan teki.
    --
    Merena rakasti lukemista ja kirjoittamista. Hän saalisti seikkailuja ja kolusi niitä joka nurkasta. Ei häntä varsinaisesti kiusattu, mutta naljailtiin välillä.
    (s. 3-4)  
      
    95-vuotias isomummi on 12-vuotiaan Merenan paras ystävä. Kun Fina-mummi kuolee, saa Merena vuorostaan suvussa kulkeneen peilin. Tuon maagisen kapineen avulla Merena joutuu yllättäen vuoteen 1941, isomummi-Finan lapsuuteen. Merenan tilalle nykyhetkeen astuu 12-vuotias Fina. Merena saa kokea niin kovasti etsimänsä seikkailun. Hänellä on menneisyydessä tehtävä hoidettavanaan, mutta kuinka hän pääsee kotiin?
      
    Lopulta tummapuinen peili imaisi hänet kokonaan. Merena tunsi, kuinka hän alkoi pudota. Se oli hidasta, melkein kuin keinumista pihakeinussa, mutta hän vajosi koko ajan alemmas ja alemmas. Kaikki ympärillä oli mustaa. Korvissa suhisi, päässä huojui. Viimein Merena kumahti maahan. Pudotus oli yllättävän pehmeä, vain häntäluussa tuntui pientä kolotusta. (s. 22)
      
    Tämä oli oikein sopivan jännittävä seikkailukirja alakoululaisille. Suosittelen tätä erityisesti niille lukijoille, jotka ovat pitäneet Tuutikki Tolosen Agnes-kirjoista ja Eva Frantzin Ruukin salaisuudesta. Molemmissa on salaperäisiä isovanhempia, suvussa kulkeva nimi (tässä Adolfina) ja kartanon kummitus. Eihän tämä kaikkein originaalein tarina ole, mutta oikein kiva ja jouhevasti etenevä sellainen. Yhdessä kohtaa tosin eräs menneisyyden hahmoista puhuttelee Merenaa hänen omalla nimellään, vaikka tämä näyttääkin muille aivan Finalta.
        
    Oli tartuttava härkää sarvista tai tässä tapauksessa tietenkin lehmää utareista. (s. 33)
      
    Pidän suuresti Snellmanin tavasta kuvailla ihmisiä. Opettaja muistutti "hämmästynyttä helmipöllöä", Finan rypyt olivat kuin "mutkittelevia metsäpolkuja", erään hoivakodin miehen hiukset muistuttivat "voikukan hahtuvia kesäisellä niityllä", kun taas erään toisen miehen viikset "kaartuivat kuin jäkälät lammen kupeessa". Välillä on kuitenkin valittu hieman kyseenalaisia sanoja kuten pähkähullu ja mielipuoli. Merena käyttää myös voimakkaita ilmaisuja kuten "mitä hilleriä", "persikka", "halvattu" ja "kirottu, paska peili". Nämä on hyvä tietää, jos kirjaa on suosittelemassa nuorille. Seuraava lainaus puolestaan on yksinkertaisen nerokas (etenkin näinä aikoina):
       
    Sota kuulosti kamalalta. Toki hän oli kuullut, että maailmassa oli sodittu ja joissakin kaukaisissa paikoissa taisteltiin edelleen. Mikä oli typerää ja hölmöä! Sellaista valitettavasti tapahtui, kun aikuiset kolauttivat pönttöpäänsä yhteen. Tyhmyys alkoi silloin kuplia kuin vappusima ämpärissä. (s. 41)
        
    Oli hyvin kiehtovaa, että "Merenaa eivät pojat kiinnostaneet! Ei sitten alkuunkaan. -- Merenaa puistatti, että Eino oli ihastunut häneen! Tai ei siis tietenkään häneen, vaan Finaan." En kuitenkaan väitä tämän perusteella, että hän olisi aseksuaali tai että hän pitäisi työistä. Nuoret ihastuvat kaikki omaa tahtiaan tai sitten eivät ja kaikki vaihtoehdot ovat ihan yhtä hyviä, eikä kaikissa kirjoissa tarvita tykkäysjuttuja. 
      
    Merena oli paikoin hieman ärsyttävä hahmo, mutta samastuin hänen harrastuksiinsa ja "en ole niin kuin muut tytöt" asenteeseensa. "Hän ei todellakaan haluaisi lahjaksi kartanoa, varsinkaan mieheltä. Hän rakentaisi mieluummin sellaisen itse." Isomummikin oli aikoinaan ollut oman tiensä kulkija. Hän juoksenteli metsissä kuin poika välittämättä Lotta-kerholaisten mielipiteistä. 
         
    Arvosana:
      
    Takakannesta:

    On aika,
    peilin taika.
    Hetki pimeyden,
    on voima lumouksen
    .”
      
    Merena käy peruskoulun viidettä luokkaa. Hän viihtyy itsekseen, koska muut oppilaat ovat niin erilaisia ja Merenasta tuntuu, ettei hän kuulu joukkoon. Hänellä on kuitenkin ihastuttava isomummi Fina, jonka kanssa hän lukee kirjoja ja kertoo tarinoita. Kun Merenan kesäloma alkaa, Fina kuolee. Ennen kuolemaansa Fina mainitsee Merenalle kreivitär Mulleswärdistä ja Hovilan kylästä, mutta hän ei ehdi sanoa aivan kaikkea. Kun äiti sitten tuo Merenalle Finan piirongin laatikosta ovaalinmuotoisen peilin, alkaa tapahtua kaikenlaista kummallista − eikä aikaakaan, kun Merena löytää itsensä keskeltä seikkailua. Pian hän oivaltaa matkanneensa vuoteen 1941 ja tutkivansa kreivitär Fredrika Mulleswärdin kartanoa, jossa tuntuu olevan jotakin salaperäistä. Kuka kreivitär Mulleswärd oikein on? Ja mitä varten kartano on hylätty? Entä miten Merena pääsee takaisin kotiin?
      
    Helsinkiläinen kirjailija Maami Snellman on varhaiskasvatuksen opettaja ja steinerkoulun opettaja, joka työskentelee sanataideopettajana. Hän on kirjoittanut lapsille ja nuorille suunnattuja kirjoja sekä yksin että yhdessä mm. Eppu Nuotion ja Sanna Pelliccionin kanssa.
      
    140 sivua, Kvaliti 2021
      
    Luettu myös täällä: Kirjahyllyn päiväkirja
      
    Samankaltaista luettavaa: Sanna Isto: Sirpale, Tuutikki Tolonen: Agnes-sarja, Lewis Carroll: Alice peilintakamaassa

    Ei kommentteja:

    Lähetä kommentti