Sivut

torstai 17. marraskuuta 2016

Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Flavia de Luce #5)

"Teetä, verta ja suolenpätkiä."
  
   
Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarja kuuluu blogissani niihin harvinaisiin sarjoihin, jonka osia olen ahminut nopealla tahdilla. Edellinen vastaava tapaus oli Ann Aguirren Razorland-trilogia. Loppusoinnun kaiku kalmistossa on sarjan viides osa, ja ehkä kiinnostavin tähän mennessä. Tämä on ensimmäinen pikalainana lukemani kirja, sillä tiesin, että kahden viikon laina-aika on enemmän kuin riittävästi tämän lukemiseen.

Arkeologiryhmä on tullut avaamaan Bishop's Laceyn pyhimyksen Tancredin haudan tämän juhlavuoden kunniaksi. Pyhimyksen haudasta löytyy tosin hieman tuoreempikin ruumis ja Flavia on tietenkin mukana tapahtumien keskipisteessä.
  
Tapahtumat ajoittuvat pääsiäisen aikaan. Aikaisemmat neljä osaa kattoivat yhden vuoden, eli Flavia on pian 12-vuotias. Voisin päätellä, että sarja tulee jatkamaankin samaan tahtiin. Kuudes osa ilmestyy ensi vuoden toukokuussa, enkä tiedä kuinka jaksan odottaa sitä. Suomennoksen nimi tulee olemaan "Kuolleet linnut eivät laula" ja päätellen siitä, kuinka tämä osa päättyi ja mitä seuraavasta kerrottiin Bazarin kuvastossa, osa de Lucejen isoista salaisuuksista paljastuu viimein.
  
Vasta nyt, polkiessani kastanjakujaa pitkin kotiin päin, huomasin miten nukkavierulta ja ränsistyneeltä täällä näytti. -- Kartano näytti laiminlyödyltä, ja se repi minun sydäntäni. (s. 96-97)
   
De Lucejen tulevaisuus on epävarma, sillä Buckshaw ilmoitetaan myytäväksi isän rahatilanteen heikennyttyä entisestään. Edellisessä osassa esitettiin yksi keino pelastaa perheen koti, mutta Haviland ei tarttunut oljenkorteen. Reagoin tilanteeseen samoin kuin Flavia: "Senkin itsepäinen hölmö!" olisin halunnut huutaa hänelle. (s. 163)
  
Flavia on vain niin ihana hahmo. Hän inhoaa puuroa (ihan niin kuin minäkin), jakelee ajatuksissaan myrkkyjä avokätisesti, kuuntelee levysoittimellaan niin Griegiä kuin Mozartia, ihmettelee, miksi kaikki aina siteraavat Hamletia halutessaan antaa itsestään viisan vaikutelman ja ovelana tyttönä hän on lukenut lääketieteen kirjoja kirjastossa vaihtamalla kansia Enid Blytonin Seikkailu -sarjan teosten kanssa. Yksi uusi hahmo (joka välillä näyttää Irvikissalta), jopa kohtelee Flaviaa kuin aikuista, sen jälkeen kun hän kertoo, ettei pidä itseään lapsena.
   
Flavia kutsuu nenäliinaa töräyttelyliinaksi ja koska luin kirjaa syksyn/alkavan talven toisen flunssan aikaan (hyggeillen peiton alla), otin tuon ilmaisun käyttöön omaan sanavarastooni. Yhdessä kohtaa Flavia toteaa, että toisten ihmisten tavaroiden tutkiminen on nautinnollista ja voin allekirjoittaa tämän täysin. Kävin yläasteella usein mummoni luona ja siivoilin mielellään hänen kaappejaan, vaikka oma huoneeni oli aina luovassa kaaoksessa. 
  
Kirjat nostavat sielun lentoon. (s. 156)
  
  
Opin tästä teoksesta paljon, sillä välillä oli pakko käydä googlaamassa joitakin faktoideja, että pitävätkö ne todella paikkaansa. Tällaisia olivat mm. meriveden käyttö verensiirrossa, sisältääkö maniokki tosiaan syanidia, oliko toisen maailmansodan aikaan oikeasti Mikki Hiiri -kaasunaamareita, eikö luonnonkukkia todellakaan saa tuoda alttarille Englannissa (ev.lut. kirkossa kun niitä saa olla)?
  
Tämä olisi ollut oikein oivallista luettavaa Halloweenin aikaan, mutta dekkarit sopivat hyvin myös marraskuulle. Suosittelen lämpimästi tutustumaan Flaviaan, sillä hänessä on jotain kiehtovaa. Loppuun erityisen sitaattimaininnan saa seuraava karmiva kohta: "En tiedä, mitä kirkkoherran rouvan mielessä liikkui, kun hän näki saastaisen, tahranaamaisen, lemuavan ilmestyksen ryömivän ylös haudasta aivan silmiensä edessä." (s. 94)
  
Arvosana:
 
Takakannesta:
Flavia de Luce, 11-vuotias harrastelijasalapoliisi ja mestarimyrkyttäjä, on tottunut kaivelemaan esiin johtolankoja kemian avulla myös sietämättömien sisartensa päiväkirjoista. Mutta ruumiita hän ei ole aiemmin kaivellut esiin.
  
Kun Bishop’s Laceyn kylän suojelupyhimyksen Pyhän Tancredin kuolinpäivän 500-vuotisjuhla lähestyy, halutaan pyhimyksen hauta avata asiaan kuuluvin menoin. Ja kukapa muu olisi ensimmäisenä kirkon kryptassa kurkistamassa hautapaaden sisään kuin Flavia? Juhlapäivän järjestelyt joudutaan kuitenkin äkkiä pysäyttämään, kun kivipaaden kannen alta löytyy kylän urkurin ruumis selittämättömästi naamioituna. 
  
Kuka kylässä on hautonut kostoa urkuriparalle? Ja miksi hänen naamioitu ruumiinsa on piilotettu pyhimyksen hautaan? Lannistumaton Flavia päättää selvittää asian. Ja se mitä hän kalmistosta kaivaa esiin, ei välttämättä kestä päivänvaloa. 
 
Suomentanut: Maija Heikinheimo, 410 sivua, Bazar 2016
    
Alkuperäinen nimiSpeaking from Among the Bones (2013)
  
     
Sarjassa ilmestyneet:
  • Piiraan maku makea (2014) / The Sweetness at the Bottom of the Pie (2009) 
  • Kuolema ei ole lasten leikkiä (2014) / The Weed That Strings the Hangman's Bag (2010) 
  • Hopeisen hummerihaarukan tapaus (2015) / A Red Herring Without Mustard (2011) 
  • Filminauha kohtalon käsissä (2016) / I Am Half-Sick of Shadows (2011) 
  • Loppusoinnun kaiku kalmistossa (2016) / Speaking from Among the Bones (2013) 
  • Kuolleet linnut eivät laula (ilmestyy toukokuussa 2017) / The Dead in Their Vaulted Arches (2014) 
  • As Chimney Sweepers Come to Dust (2015) 
  • Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd (ilmestyi syyskuussa 2016)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti