"Sä elät jossain fantasiamaailmassa."
Arvostelukappale
Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
Tiedätte varmaan tunteen, kun haluaisi pitää kirjasta enemmän kuin sitten lukiessaan lopulta pitääkään. Tällaisia teoksia osuu kohdalle silloin tällöin ja Elina Pitkäkankaan ihmissusitrilogian aloittava YA-esikoisteos Kuura on yksi niistä. Kauniin kannen on taiteillut Karin Niemi, joka on tehnyt myös Sini Helmisen teoksen Kaarnan kätkössä kannen.
Teoksen näkökulmahenkilöinä vurottelevat Inka ja Aaron, lukioikäiset nuoret, jotka asuvat Kuurankeron pikkukaupungissa lyhyen matkan päässä Turusta. Romaanin miljöö ja idea ovat mahtavat: ihmissusia (tai hukkia, niin kuin heitä kirjassa kutsutaan) Suomen metsissä, kaupungit muurien suojassa ja rakkaustarina ihmisen ja hukan välillä. Ihmissudet sopivat todella hyvin Suomeen ja maailmassa on jopa dystopiaa lähenteleviä elementtejä, mutta mikä sitten tökki?
En katunut mitään. Olin toiminut oikein alusta asti. Kaikki tekemäni oli sen arvoista. (s. 353)
Inka on hyvin rasittava teini. Hän on ajattelematon ja itsekeskeinen, kuten toki moni muukin teini, mutta Inka tuntuu vievän nämä ominaisuudet paljon pidemmälle. Hänen itsekkyytensä tuhoaa monien ihmisten elämän, mutta Inka pitää tekojaan oikeutettuina, koska tahtoo auttaa veljeään, joka makaa koomassa sairaalassa loukkaannuttuaan kiipeiltyään Kuurankeron kaupunginmuurilla. Ärsyttävyys on pienissä annoksissa ihan toimiva tehokeino, mutta sen lisäksi olisin halunnut Inkasti irti muutakin.
Inka kutsuu veljeään Tuukkaa Dukeksi. Tuukka loukkaantuu aivan teoksen alussa ja makaa koomassa koko teoksen ajan eli muutaman kuukauden. Ennuste hänen heräämiselleen ei ole kovinkaan positiivinen. Kun Inka yllättäen kohtaa poikkeuksellisen ihmissuden, joka voi halutessaan muuttua ihmisestä sudeksi ja takaisin riippumatta täysikuusta, hän haluaa vietellä miehen ja käyttää tätä hyväkseen parantaakseen Tuukan.
"Jos nyt totta puhutaan, mä pidän sua ehkä vähän naiivina." (s. 155)
Pidin paljon Pitkäkankaan paikoille antamista nimistä, jotka jatkuvasti nostavat esille, että maailmassa on jo yli sadan vuoden ajan tiedetty olevan ihmissusia. Ravintolan nimi on Kuutamokka, Inkan ihmissusirakastaja asuu Yökulkijankadulla ja Aaronin perheen purjeveneen nimi on Luna. Myös Pitkäkankaan hukkalore on kiinnostavaa: lykantropia on sairaus, joka tarttuu täydenkuun aikana hukan verestä ja syljestä. Muina aikoina hukan verta jopa nautitaan huumaavana mutta kiellettynä trippinä, niin kuin vampyyrien verta Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -romaaneissa.
Minä olin ihana. Olin laittanut itseäni koko päivän. (s. 184)
Teoksen esittämä kuva ihmisistä on aika synkkä. Miehet eivät voi vastustaa meikattua ja vihjailevasti puettua naista, teinit ryyppävät ja "nussivat" keskenään jatkuvasti, ja ihmissusia metsästetään häikäilemättömästi sen sijaan, että parannusta lykantropiaan etsittäsiin samalla innolla. Romaanin normaalein ja pidettävin ihminen on Leo, joka on hukka. Leonkin pisteet laskivat kuitenkin silmissäni huomattavasti miehen ajettua kissan päälle.
Hän oli pelkkä mies, eivätkä miehet voineet vastustaa tiettyjä asioita. (s. 115)
Inkan ja Aaroninkaan suhde ei ole kovinn terve: Inka käyttää Aaronia sidekickinään ja dumppaa pojan sivuun aina, kun ei enää tarvitse tätä, mutta ei salli pojan hakevan kumppanuutta muualta. Vaikka Inka kutsuu Aaronia "minun kundikseni", jolla on puolet tytön sielusta, ei kaksikko tunnusta välillään olevan mitään muuta kuin ystävyyttä. Silti Inka vähän väliä vertaa itseään Aaronin kulloisenkin hetken kumppaniin ja pitää itseään jokaista parempana.
Esimerkiksi Madeline (Madde) "jonka tukka toi mieleen Irlannin nummen" on Inkan mielestä "tylsempi, tyhmempi ja läskimpi" kuin hän itse. Kuvittelin muuten jostain syystä Madden alussa tummaihoiseksi, enkä voinut karistaa luomaani kuvaa missään vaiheessa. Aaronin flirttailua oli vaivaannuttavaa lukea, sillä poika piti itseään siinä niin hyvänä, ollen kuitenkin vain kauhean läpinäkyvä tyrkky. Enkä osannut kuvitella Aaronia erityisen söpöksikään, ainakaan omalla mittapuullani. Varakkaasta perheestään ja casanovamaisuudestaan huolimatta Aaron on kuitenkin miellyttävämpi hahmo kuin Inka.
Hätäsireenit ulvoivat kuin pommikoneet olisivat lähestyneet Kuurankeroa. (s. 316)
Kuura päättyy päähenkilöiden osalta varsin haastavaan tilanteeseen, joten toinen osa käynnistynee heti kiinnostavasti. Maailmalla on paljon potentiaalian ja Pitkäkankaan kerrontaa on mielekästä lukea ja hänen käyttämänsä kieli soljuu pääosin vaivattomasti. Vaikka hänen hahmonsa ovatkin vaikeasti samaistuttavia, odotan kaikesta huolimatta mielenkiinnolla sarjan tuoreen jatko-osan, Kajon, lukemista, ja se odotteleekin jo kesän lukupinossa. Minulla on aavistus, miten Inkan hahmo tulee muuttumaan siinä ja tahdon tietää, olenko oikeassa.
Sitaattikunniamaininta luovutetaan tällä kertaa seuraavalle, ihanalle kohdalle: "Duke ja minä olimme pienenä leikkineet, että metsien hylätyt talot kätkivät sisälleen kokonaan uuden maailman. Tarinoihimme kuului henkiperheitä, totoroja ja muuta jännittävää." (s. 63)
Arvosana:
Takakannesta:
Urbaania fantasiaa ja romantiikkaa sekoittava Kuura ammentaa tiivistunnelmaisen tarinansa klassisista ihmissusimyyteistä. Nykypäivän Suomeen sijoittuvassa kertomuksessa pedon ja ihmisen kahtiajako on pelkkä veteen piirretty viiva. Kuura on trilogian avausosa.
Lukiolaiset ystävykset Inka ja Aaron elävät suojattua elämää Turun kupeessa sijaitsevassa, muurin ympäröimässä Kuurankeron pikkukaupungissa, jossa ihmissusiin törmää enää vain uutisissa tai historiankirjoissa. Tasainen arki saa kuitenkin säröjä, kun Inkan pikkuveli joutuu vakavaan onnettomuuteen. Pelko rakkaan menettämisestä pakottaa Inkan etsimään apua muurin varjoisalta puolelta, kylmästä susien yöstä. Teko repii auki salaisuuden, jonka seuraamuksilta edes Aaron ei voi välttyä – etenkään sen jälkeen, kun mukaan vedetään suloinen, pedontuoksuinen Matleena.
Onko parempi varjella suurempaa hyvää vai rikkoa asetettuja rajoja rakkaimpiensa vuoksi?
Lisää lukukokemuksia löytyy täällä: IBBY Finland, The YA Diaries, Kirjamaailma, Oksan hyllyllä, Notko, se lukeva peikko, Todella vaiheessa, Lukujonossa, Sivujen välissä, Dysphoria
Samantyylisiä kirjoja: Elina Rouhiainen: Susiraja -sarja, Stephanie Meyer: Houkutus -sarja, Maggie Stiefvater: Väristys -sarja, Jenny Kankaanpää: Sudenveri, Aino Kallas: Sudenmorsian, Annukka Salama: Faunoidit -sarja
