Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

"Minasta tuntui kuin hän olisi astunut kokonaan toiseen maailmaan, 
unien ja taikuuden valtakuntaan."

   

   

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: Scifi-lukuhaaste, Marko Suomen YA-haaste

    

Jostakin käsittämättömästä syystä Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras unohtui lukupinooni, kunnes vasta viime vuoden joulukuussa luin sen. Olin kyllä kuullut teoksesta todella monesta paikasta ja varsin ylistävään sävyyn. Esimerkiksi Hel-YA:ssa palkittiin teoksen kansi (Sami Saramäki) ja teoksen päähenkilöt Mina ja Tom äänestettiin parhaaksi pariksi. Ehkäpä tämä kaikki hype sai minut sitten siirtämään teoksen lukemista eteenpäin, usein kun kaikkien kehumat kirjat kasvattavat odotuksia liikaa ja sitten pettyy varmemmin. 

   

Tämä oli kuitenkin kaikkien kehujensa arvoinen ja vielä vähän enemmänkin, sillä se nousi koko viime vuoden parhaiden lukukokemusten kärkeen. Voinkin siis ilomielin suositella tätä, vaikka sinulla olisikin kirjan suhteen varautunut asenne. Eikä kannata säikähtää siksikään, että olen kirjan liittänyt osaksi Scifi-lukuhaastettani, sillä teoksen tieteisfiktio on (enimmäkseen, spoilaamatta sisältöä) steampunkkia, mutta kirjassa on niin paljon enemmän kuin yhden genremäärittelyn alle voi laittaa.

Mina inhosi kenkiään enemmän kuin koskaan, kun niistä alkoi huoneen lämpimässä kohota tympeää hevosenlannan hajua. (s. 29)

 
Kirjan tapahtumapaikkana on 1800-luvun lopun Helsinki. Mikama on kuvannut miljöötä todella uskottavasti vaatteineen, tapoineen ja hajuineen. Myös keskustelu naisen asemasta nousee toistuvasti esiin, ainakin rivien väleissä. 16-vuotiaassa Minassa on jotain samaa itsepäisyyttä ja sisäistä voimaa kuin Minna Canthissa, esimerkiksi hän toivoo voivansa joskus jatkaa koulussa käymistä, vaikka vanhempien kuoltua hän onkin päätynyt asumaan luhistumaisillaan olevaan vajaan hökkelikylän perukoille, tunkion viereen ja elättämään itsensä näpistelemällä. Hän myös haaveilee matkustavansa Amerikkaan tai Afrikkaan tai oikeastaan ihan minne tahansa, pois.

   

Hän tapaa Tomin aivan sattumalta. Mies tulee ulos kellosepän liikkeestä ja Mina päättää käyttää katurotan taitojaan ja anastaa rikkaalta vaikuttavan miehen kellon - tai niin Mina aluksi luulee. Tom kuitenkin löytää hänen piilomajansa ja pyytää tyttöä tulemaan hänelle töihin. Mina, joka on rähjäisestä ulkoasustaan huolimatta hyvin kasvatettu nuori nainen, pitää miehen tarjousta aivan säädyttömänä, sillä miksi hieno herra palkkaisi apulaisekseen taskuvarkaan.
   

Miehen katse pysähtyi kojeeseen, jota Mina piti hämmentyneenä sormissaan kuin orava käpyä. 

– Se on sydän, mies sanoi viimein. -- – Tuo, mitä neiti pitelee käsissään, on sydän. 

– Eihän ole. Se on vain jonkun koneen pala, kellon tai höyrykoneen tai jonkun semmoisen sisältä. 

– Eikö se ole sama asia? Ettekä usko, että koneellakin on oltava sydän? (s. 219)

  

Tom on taikuri, illusionisti, joka luo katsojiensa edessä uskomattomia tarinoita ja esittää temppuja, joiden ei pitäisi olla mahdollisia. Hän rakentaa koneita, jotka ovat aivan kuin eläviä. Vielä 1800-luvulla uskottiin eri tavalla taikuuteen. Nykyihmisen on vaikeampaa uskoa näkemäänsä kyseenalaistamatta, millä on niin hyvät kuin huonotkin puolensa. Moderni ihminen kun mietii aina, kuka on nukkemestari, joka liikuttelee lankoja kulisseissa.  

   

Mikaman kieli on ällistyttävän ihanaa. Aivan liian harvoin pääsee lukemaan tällaista teosta, josta haluaisin kirjoittaa melkein kaiken muistikirjaani, sillä jokainen sana on kuin siemaus kalleinta viiniä. Nostan siis silinterihattuani (joka nököttää eteisen hattuhyllyllä) sinulle Anniina Mikama, lumosit minut sanoillasi.

 

– Väitin aiemmin, etten ole koskaan matkustanut, Mina sanoi silmäillen kirjahyllyjä. – Enkä minä olekaan. En muuten kuin kirjojen sivuilla. 

– Mutta sehän onkin maailman nopein ja mukavin tapa matkustaa! sanoi Tom. – Avaat vain kirjan ja ryhdyt lukemaan, ja siinä samassa sinut on tempaistu jonnekin kauas omasta nojatuolistasi. Pääset kokemaan seikkailuja ja tutustumaan merkillisiin ihmisiin, joita et olisi koskaan tavannut oikeassa elämässä. Ja saatat päästä jopa sellaisiin paikkoihin, joissa yksikään toinen ihminen ei ole ennen käynyt. (s. 46)

      

Vasta lukemalla ymmärsin, miksi Goodreadsissa eräs lukija oli verrannut kirjaa yhteen 1980-luvun tieteis-toimintaelokuvaan. Kirjasta tulivat mieleen myös loistavat leffat The Illusionist ja The Prestige. On vaikeaa keksiä samankaltaisia kirjoja, mutta ainakin tämä on paljon parempi kuin monien kehuma Erin Morgensternin Yösirkus, joka oli minulle pettymys. Stephanie Garberin Caraval pääsee  tunnelmissaan lähemmäksi (hyvä lukukokemus sekin, kannattaa lukea).

Mutta esimerkiksi samankaltaisia aineksia roboteista sisältävä Ian McEwanin Kaltaiseni koneet on niin huono, etten voi suositella sen lukemista kenellekään, sillä vaikka kirjan kuvaus antaakin olettaa jotain Black Mirrorin jakson kaltaista, älkää menkö halpaan (en ole edes jaksanut kirjoittaa vielä postausta siitä). Tomin rakentamista kojeista tulee mieleen myös joskus vuosia sitten kierrätyskeskukselta kesälomareissulla löytämäni Han Suyinin teos Lumoojatar, jota luin tuolloin, mutta jäi kesken (pitänee joskus lukea loppuun, mielikuviin jäänyt ihan positiivinen tunnelma).

 

Hänen kanssaan Mina oli lapsena harrastanut kuvitteluleikkiä -- He olivat matkustaneet monta kertaa maailman ympäri maaten vieretysten selällään nurmikolla ja katsellen taivasta, jolla ei ollut ääriä eikä rajaa. Illan hämärtyessä isä oli sytyttänyt tulen taikalyhdyn lamppuun ja heijastanut sillä Minan huoneen seinälle kuvia kaukaisten maiden kaupungeista, ihmisistä ja eläimistä. (s. 31)

Mikama on ripotellut vihjeitä tarinan loppupuolella tapahtuvista käänteistä jo todella varhaisessa vaiheessa kirjaa. Vasta kun kävin läpi tarralappuja, joilla olin lukiessani merkinnyt kauniit lauseet ja potentiaalisesti merkittävät kohdat, huomasin kuinka paljon lukijalle annetaan leivänmurusia pitkin tarinaa. Loppu ei siis tullut aivan yllättäen, vaan osasin jo kesken lukemisenkin alkaa muodostaa arvauksiani. Se ei kuitenkaan yhdään himmentänyt myöhempien juonenkäänteiden hohdetta, vaan ne olivat pikemminkin ilolla tervehdittyjä pilkahduksia, silmäniskuja kirjailijalta tarkkaavaiselle lukijalle.

Ah, harvan kirjan jälkeen tulee vastaavaa krapulaa kuin tämän luettuani. Onneksi joulukuussa luin toinen toistaan parempia kirjoja, niin ei tarvinnut tipahtaa näistä euforisista tunnelmista liian aikaisin. Tässä vaiheessa kun kirjoitan kirjasta blogiin, olen lukenut jo sarjan toisenkin osan, Huijarin oppipoka ja vaikka se ei ollutkaan aivan yhtä hengästyttävän hieno, se avasi paljon Tomin ja Professorin yhteisestä menneisyydestä (vaikka jäinkin kaipaamaan vielä lisää). Odotan malttamattomana, että trilogian viimeinen osa Tinasotamiehet ilmestyy melko tarkalleen kuukauden päästä. Suosittelenkin siis (myös aikuiskukijoille): lukekaa tämä kirja!

 

Eivät kaikki tarinat lopu siihen, kuinka "he elivät onnnellisina elämänsä loppuun asti". Mutta eihän tämä olekaan loppu. Tämä saattaa olla vasta alku. (s. 410)

   

Arvosana:

  

Takakannesta:

Mikä tahansa on mahdollista, jos sen vain osaa uneksia.

  

Mina asuu kadulla ja varastelee henkensä pitimiksi. Tom on nuori keksijä ja taikuri, jonka Ihmeiden teatteri lumoaa yleisönsä ilta illan jälkeen. Mina ja Tom kohtaavat Helsingissä talvella 1890. Ensi hetkestä lähtien heidän kohtalonsa tuntuvat kietoutuvan merkillisellä tavalla yhteen, ja pian Mina työskentelee Tomin taikashow'ssa, jossa mekaaniset koneet heräävät eloon. Molempien menneisyydessä on kuitenkin pahoja, selvittämättömiä asioita. He joutuvat juonittelun pyörteeseen ja ajojahtiin, josta he voivat selviytyä vain rohkeutensa avulla – muutama taikatemppu hihassaan.

  

Taikuri ja taskuvaras aloittaa maagisen trilogian täynnä silmänkääntötemppuja, romantiikkaa ja jännitystä. Toinen osa, Huijarin oppipoika, ilmestyy 2019.

    

411 sivua, WSOY 2018

   

Sarjassa ilmestyneet:

• Taikuri ja taskuvaras
• Huijarin oppipoika
• Tinasotamiehet

   

Mikaman esikoisteos on luettu myös täällä: Kirsin kirjanurkka, Oksan hyllyltä, Kirjapöllön huhuiluja, Muissa maailmoissa, Kirjoihin kadonnut, Todella vaiheessa