Sivut

▼

keskiviikko 11. toukokuuta 2022

Kauhua keskiviikkoon: Levottomia henkiä

"– Semmoinen paikkoja sotkeva kummitus, joita ennen vanhaan sanottiin räyhähengiksi. 
Sarvimäellä on paljon synkkää historiaa ja se jättää jälkiä. 
Kellarikäytävillä voi nähdä vaikka mitä, jos sammuttaa valot."
   
    
Anu Holopaisen Iik!-sarjan seitsemäs osa, Räyhähenki, saattaa olla paras osa tähän mennessä. Todella hyytävää meininkiä. Saku, Sussa ja Siiri vanhempineen joutuvat asumaan muutaman viikon toisaalla, kun heidän kotiinsa tuli vesivahinko. Pystyin samaistumaan heidän tilanteeseensa täydellisesti, sillä meilläkin tuli alkuvuodesta naapurin asunnosta vedet kylppärinkatosta läpi. Meillä eivät kuumailmapuhaltimet kuitenkaan riittäneet, vaan katto piti repiä irti niin kylppäristä kuin saunastakin ja samalla menivät sekä saunan lauteet että seinätkin vaihtoon (bonuksena saimme uuden kiukaan). 
  
Se oli mustarunkoinen, lehdetön ja käkkyräinen puu -- Puu näytti ikivanhalta ja jotenkin ympäristöönsä sopimattomalta. (s. 17)
  
Väliaikaisessa asunnossa alkaa tapahtua kummia. Tavaroita katoaa tai löytyy oudoista paikoista, takit putoavat jatkuvasti naulakosta ja telkkari menee itsekseen päälle keskellä yötä. Mihin yliluonnolliseen kauhistukseen lapset ovat tällä kertaa törmänneet? Onneksi naapurissa asuva uusi luokkakaveri Midi ja pikkusisko Siiri pelastavat päivän voimillaan, joita eivät itsekään vielä ymmärrä. Midin isosetä on ollut meedio, eli jotain mystistä hänkin on perimässään saanut.
  
Tapaukset alkoivat myös vähä vähältä vaikuttaa rajummilta, jopa pahansuovilta. Kerran hana alkoi huudattaa itsekseen vettä keittiössä, ja eräästä Sakun kirjasta oli selittämättömästi revennyt kolme sivua melkein kokonaan irti. (s. 43)
  
Olen nähnyt Poltergeist-elokuvan joskus vuosia sitten, enkä siitä paljoakaan muista. Holopainen on kuitenkin osannut adaptoida mainiosti tuon klassikon tunnelman alakoululaisten kauhukirjaan. Parissa kohtaa aikuistakin kauhistuttaa, onhan kirjassa mm. syyttömänä hirtettyjen henkiä. Ja etenkin araknofoobikoille voisin varoittaa, että kirjassa on yksi kohtaus, joka saattaa ahdistaa. 
  
– Äiti varmaan ajatteli, että jos teitä harmittaa, kun ette pääse leffaan. Mutta se on semmoinen K-16 jännäri
--
– Ei harmita, aikuisten leffat on tylsiä, Siiri sanoi
--
– Katsokaa tekin jotain kivaa, äiti ehdotti lapsille. – Eikös Netflixiin tullut se yksi fantasialeffa, jonka halusitte nähdä? (s. 81-82)
  
Midin luokse pääsee kätevää huoltokäytävää pitkin niin, ettei tarvitse laittaa edes ulkovaatteita päälle. Kolmikko on kellarissa, kun valot yllättäen sammuvat. Mietin, miksi lapset eivät käytä kännyköidensä taskulamppua, sillä tuon ikäisillä on puhelin aina mukana ja tämän todistaa myös se, että vähän myöhemmin Saku sanoo, että pitää mennä syömään, kun hän katsoo kännykkänsä kelloa. Ja vaikka säikähdys saattaa saada unohtamaan asioita, Saku ja Sussa ovat kokeneita yliluonnollisen kohtaamisessa. 
  
– Ei kai Suomessa ole maanjäristyksi? joku epäili. mutta Saku tiesi paremmin. 
– Kyllä on, hän avasi suunsa ja punastui, kun kaikki kääntyivät katsomaan. – Varsinkin pohjoisemmassa. Mutta ei kovin usein, ja ne ovat vain pieniä. (s. 27-28)
  
Minäkin olen kokenut maanjäristyksen Suomessa kahdesti, kun maa on Suomen ja Ruotsin välisellä merialueella tärissyt. Ensimmäisellä kerralla luulimme puolison kanssa, että ulkona menee jokin iso ajoneuvo tai äänekäs lumiaura, sillä joskus talomme tärisee niiden takia. Pian kuitenkin kävi ilmi uutislähteistä, että kyseessä oli maanjäristys. 
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
IIK!-kirjasarjan seitsemäs osa manaa esiin perinteikkäästi kummittelevan räyhähengen.
  
Helppolukuinen, maltillisen pituinen ja sopivan jännittävä tarina houkuttelee myös vähemmän lukevia lapsia uppoutumaan kirjaan. Sussan, Sakun ja Siirin kotona sattuu vesivahinko, jota perhe joutuu väistämään pariksi viikoksi väliaikaisasuntoon Sarvimäen asuinalueelle. Heti alkupäivinä taloa tärisyttää maanjäristys, ja juuri sitä ennen Saku on nähnyt pahaenteisen unen. 
  
Asunnossa alkaa tapahtua kummia: tavarat katoilevat ja löytyvät aivan oudoista paikoista, televisio käynnistyy itsestään keskellä yötä. Samalla alueella asuu Sakun ja Sussan luokkatoveri Midi, joka tietää Sarvimäen historiasta pelottavia asioita. Vähitellen alkaa paljastua, että ne eivät ole pelkkää historiaa - ja sekä Midistä että Siiristä paljastuu jotakin uutta ja selittämätöntä.
   
116 sivua, Myllylahti 2022
 
Sarjassa ilmestyneet osat:
  
Holopaisen tuore haastattelu Kirjavassa satamassa. 
    
*****
  
"– Kummituksetkin tietävät, että lukeminen kannattaa aina."
  
    
Juha-Pekka Koskisen kirjoittamassa ja Saana Nyqvistin kuvittamassa Mysteerijengi-sarjan ensimmäisessä osassa Kirjaston kiusanhenki seikkaillaan yöaikaan Rikhardinkadun kirjastossa. Tuossa kirjastossa tapahtuu kummia niin Marko Hautalan kirjassa Lauri Luu ja riivattu lukukoira kuin myös Sini Helmisen Hurmeessakin.
  
– Milloin tämä on rakennettu? Mimosa uteli. 
– 1880-luvulla. Muistaakseni tämä on toiminut kirjastona siitä lähtien.  (s. 53)
  
Ensimmäiseksi on pakko ihastella kirjan paksua, liki kartonkimaista paperilaatua ja nelivärikuvitusta (jota tosin olisi voinut olla enemmänkin). Eikä tarinakaan ole lainkaan kehno. Hieman epäuskottavuuksia löytyy, kuten salakäytävä, joka yhdistää Nicon ja Mimosan kodin Iivon kotiin, vaikka voihan se olla vaikka jokin vanha palvelijoiden käytävä. Itse kummittelu ja sitä ratkova Mysteerijengi ovat kiinnostavia - onhan vanhin jäsen on Iivon isotäti, jolla on kiehtova vanhojen kirjojen kokoelma. Nicon suklaahimoja on korostettu ehkä karvan verran liikaa.
  
Mimosa oli löytänyt vanhan, seinään upotetun vaatekaapin takaa pölyisen käytävän. Se johti kerrostalon ullakon poikki naapuritaloon ja päätyi Iivon kodin kenkäkaappiin. Mikä parasta, käytävän keskellä oli unohdettu ullakkohuone, jonka kolmikko oli vallannut omaksi kerhohuoneekseen. (s. 6)
  
Miksihän lastenkirjoissa on niin usein epätavallisia vanhempia? Tässäkin äiti on tutkimusretkukunnan mukana Pohjoisnavalla, jonne ei varmaan ihan kovin moni pääse. Luulin, että iso koristeellinen alkukirjain on anfangi, ei minuskeli, niin kuin kirjassa väitetään. Hämmentävää. Kirjaan on päätynyt muutama todella hieno kuvaus, etenkin tämä jäi mieleen "hiljaisuus humisi korvissa -- kuin äänettömyys olisi leijunut pölyn lailla"
  
Koko kummitussoppa alkoi tuntua turhan sakealta. (s. 66)
    
Koska Kirjaston kiusanhenki ei ole liian pelottava ja kieleltään helppolukuinen, voi tätä suositella jo alakoululaisista nuorimmille, siis 1-3-luokkalaisista alkaen. Kirja sopii toki myös 4-6-luokkalaisille. 
  
  
Arvosana:
     
Takakannesta:
Mysteerijengi ratkoo oudoimmatkin tapaukset! Alakoululaisten jännityssarja alkaa.
  
Nico, Mimosa ja Iivo ovat kiinnostuneet kaikesta kummallisesta. Kun kolmikko kuulee, että Rikhardinkadun kirjastossa kummittelee, he päättävät ryhtyä tutkimaan asiaa ja perustavat Mysteerijengin. Lopulta jengiin liittyy myös Iivon isotäti Elina, joka on todellinen kummitusasiantuntija.
  
Mutta mitä outoa on tekeillä kirjastossa, jossa kirjat putoilevat öisin hyllystä? Mitä kummitukset haluavat ja pitääkö niitä pelätä? Mysteerijengi ottaa asiasta selvää, vaikka seikkailu saa polvet tutisemaan ja hiukset nousemaan pystyyn! Kirjastossa kukaan ei kuule huutoasi, sillä siellä pitää olla hiljaa.
  
89 sivua, Karisto 2022
  
Kuvittanut: Saana Nyqvist
 
Luettu myös täällä: Siniset helmet, Lastenkirjahylly
  
*****
  
"Siellä oli omituinen, unohdettu paikka, jonne ihmiset eivät koskaan menneet.
Ja jos menivätkin, niin eivät koskaan viipyneet kauan.
Siellä ilmestyi aina muurahaisia retkiviltille tai perheet alkoivat riidellä."
  
   
Yllättävää kyllä, pidin tästä Åsa Larssonin ja Ingela Korsellin kirjoittaman ja Henrik Jonssonin kuvittaman Pax-sarjan kolmannesta osasta. Ihtiriekko, paljon enemmän kuin kahdesta ensimmäisestä. Loitsusauva oli ällöttävä irtileikattuine hevosenpäineen ja Tuonenkoira inhotti koiraan kohdistuneella väkivallalla mässäillyssään. 
  
Ihtiriekko lienee joillekin tuttu termi ja voisi kuvitella, että tämä menisi samaan kammokategoriaan edellisten kanssa, mutta itseasiassa kuolleen lapsen kostava kummitus olikin tosi kiinnostava idea. Mutta kuka lapsi on ja miksi hän kantaa kaunaa? Minulle ihtiriekko on aina tarkoittanut vain heti synnyttyään surmatun lapsen henkeä, mutta voi olla, että tämä kirjassa vanhemmankin lapsen henki on samanlainen entiteetti, jolle ei vain suomeksi ole omaa sanaa. Samoin lapsenmurhaajaa kutsutaan tässä enkelintekijäksi, joka oli minulle aiemmin tuttu vain aborttientekijälle. 
  
– Tyttöjen tukka. Koru kaulassa. ja nyt vielä itketkin kuin tytöt. Olet siis selvästi tyttö. 
Jonte ja muut pojat hohottivat. 
– Niin kuin olisi paha asia olla tyttö, Tove tuhahti. (s. 27)
  
Pari kertaa kirjassa sorrutaan lasten aliarvioimiseen tai aikuiset toimivat tyhmästi. Esimerkiksi varoitetaan jostakin asiasta ja joudutaan itse vaaraan, kun ei noudatettu omaa neuvoa tai on kerrottu jokin asia pari sivua aiemmin ja hahmoilla menee tolkuttoman pitkään punaisten lankojen yhdistämisessä. Ihtiriekon siunaamattoman haudan löytäminenkin on uskomattoman vaikeaa, kunnes Viggo kaikista hahmoista toteaa, että hauta löytyy sieltä, mistä maassa näkyy tuoreita kaivamisen jälkiä... Muutoin oikein ihastuttavan hyytävä teos kauhufaneille.
  
Alrikilla ja Viggolla on kirjassa todella lyhyt kouluviikko: vain maanantaina ja keskiviikkona on normaali päivä, tiistaina ei ole koulua opettajien koulutuksen takia, torstaina on lyhyempi päivä opettajien kokouksen takia ja perjantainakaan ei ole koulua, koska on pyhäinpäivän aatto. Kirjan tapahtuma-aikaan nimittäin vietetään Halloweenia.
  
Viggo on oma rasittava itsensä: tekee kolikkotemppuja huudellen: "katso minua", mutta hukkaa kolikon jatkuvasti ja juoksee hautausmaan muuria pitkin. Ymmärrän kyllä hyvin Alrikin kommentin: "Pikkuveljet ovat ihan kuin finnit. Kun niitä kaipaa kaikkein vähiten, ne pulpahtavat nenälle." Viggo ei vieläkään ole saanut apua lukivaikeuteen tai ADHD:hen, sillä lukeminen tuottaa edelleen haasteita.
  
Viggo -- ei pitänyt lukemisesta, ei ollut koskaan pitänyt. Se oli niin vaikeaa ja tylsää. Tunnin lukeminen tuntui koko syyslukukauden pituiselta. -- Hän ei tajunnut miten Alrik osasi valita kirjan niin nopeasti. Ja mistä Alrik tiesi, miltä sivulta hänen piti kirja avata? (s. 82)
  
Ovatkohan odininapila, hämähäkkijuuri ja keijukohokki oikeita kasveja? Kiinnostaisi tietää niiden ruotsinkieliset nimet, sillä voihan olla, että näille olisi suomeksi toisenlaiset nimet. Se, että "torstait olivat noitapäiviä" oli minulle aivan uutta tietoa. Tässä sarjassa on niin hauskaa, että lukujen numerointi on jatkuva, näin ollen siis ensimmäinen tämän kirjan luvuista on 51. Ja kuten voi arvata, ei ole ihan perheen pienimipien lukemistoa, suosittelenkin 5-6-luokkalaisesta eteenpäin ihan yläasteelaisillekin.
      
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Karmiva kauhusarja ammentaa pohjolan mytologiasta.
  
Maagisen kirjaston vartijoiksi valitut veljekset Alrik ja Viggo ovat juuri selviytyneet kamppailusta tuonpuoleisen olennon kanssa. Pyhäinpäivä lähestyy, ja silloin aaveiden mahti tunnetusti voimistuu. Nyt yksi niistä on päättänyt kostaa. Pystyvätkö veljekset estämään sen, ja millä hinnalla?
  
Ihtiriekko on urbaanin kauhufantasiasarja Paxin kolmas osa, joka on täynnä draamaa, taikuutta ja toimintaa.
     
Suomentanut: Sirpa Alkunen, 192 sivua, Otava 2021
  
Alkuperäinen nimi: Mylingen (2015)
   
Sarjassa ilmestyneet osat:
  
Luettu myös täällä: Lapsellista arkea
klo

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti