Osallistuin neljättä kertaa Helsingin kirjamessuille, jotka tänä vuonna olivat 25.-28.10. Kuten aiempinakin vuosina, sain messuille bloggaajapassin, kiitos! Olin poikkeuksellisesti messuilla vain torstaita lauantaihin, sillä olin ostanut edulliset lentoliput ja lento Helsingistä Ouluun oli aikaisin sunnuntaiaamuna. Tapahtumaraporttini tulee pienellä viiveellä, kiitos messuilta (tai lennoilta) nappaamani ärhäkämmän hengitystie-infektion takia, joka kaatoi minut kuumeisena sängynpohjalle ja nyt viimein alkaa olo tuntua paremmalta.
Kuten otsikko kertookin jo, pidin tämän vuoden messuista erityisen paljon. Messut uudistuivat, koska tapahtumaohjaaja vaihtui. Ronja Salmi astui isoihin saappaisiin ja onnistui ainakin minusta tehtävässään upeasti. Messuilla tehtiin kävijäennätys (yli 85 000!) ja pidin paitsi hienosti päivitetystä lastenalueesta (josta Luetaanko tämä -blogin Kia teki
videon Kirjakultin kanavalle), myös messujen valoisammasta asettelusta. Käytävät tuntuivat leveämmiltä ja tila oli otettu paremmin haltuun. Minua tosin välillä Kallio-lavan ohjelmaa kuunnellessa harmitti lasten alueelta liian kovalla soiva musiikki, joka meinasi peittää alleen kaiken muun.
Lavojen nimeäminen Helsingin kaupunginosien mukaan kirjailijoiden sijaan oli minulle pitkälti yhdentekevää. Mieheni tokaisikin valituksiin, joita somessa näin (Helsinki-keskeisyys, muualta tulevat eivät tiedä alueiden persoonallisuuksia jne.), että sama vaikka lavat olisi nimetty A, B, C jne. ja olen tästä samaa mieltä. Kyllähän lavoista tavallaan näki, millaisena alueena kutakin aluetta pidetään, Punavuori on hipstereille, Töölössä on mattolaituri... Eikä tällainen mielikuvamarkkinointi haittaa minua, vaikka se ei olisikaan kaikille itsestään selvää. Isompi miinus minulle oli oikeiden tuolien puuttuminen.
Kuuntelin ohjelmaa vain kolmella eri lavalla ja niinpä en voi kommentoida kuin niiden osalta. Punavuoressa oli aivan ihanat tuolit, joita takapuoleni ja selkäni kaipasi Töölössä (kuormalavoista tehdyt, matoilla peitellyt istuinrivit, lisäksi muutama metallijakkara) ja KirjaKallion lavalla (FatBoyta, kuormalavoja ja puisia jakkaroita). Vaikka en olekaan vasta kuin vähän päälle kolmekymppinen, niin useamman puolituntia kestävän ohjelman kuunteleminen putkeen jakkaralla tai kuormalavalla nököttäen - puhumattakaan lattialla istumisesta - ei tehnyt hyvää alaselälleni, joka oli venyttelystä huolimatta iltaisin superkipeä.
Sitä paitsi epätavallisilla istumisjärjestelyillä menetetään todella paljon tilan potentiaalia. Kallion FatBoyt ovat hyvä lisä, joka houkuttelee nuoria kuuntelemaan juuri heille suunnattua ohjelmaa, mutta kun ohjelmaa kuuntelee parikin sataa ihmistä useista eri ikäryhmistä, tavalliset penkkirivit mahduttaisivat samaan lattiapinta-alaan niin paljon enemmän ihmisiä, kuin kuormalavat. Siispä toiveeni: ei kiitos kuormalavoja enää ensi vuonna!
Torstai 25.10.
Torstaina olin messuilla koko päivän, klo 11:30-18:30. Tarkoitus oli olla tuntia pidempään, mutta väsytti liikaa, niinpä vetäydyimme puolisoni kanssa anoppilaan nukkumaan. Kuten kaikkina vuosina, KirjaKallion lavalla on eniten minua kiinnostavaa ohjelmaa, torstaina kävinkin kuuntelemassa Kallion lukiolaisten järjestämään ohjelmaa peräti kuusi kertaa, Punavuoressa neljä ja Töölössä kaksi. Käyn tässä postauksessa läpi kiinnostavimmat keskustelut.
Anders Vacklin oli edustamassa kirjailijakaksikkoa Vacklin-Parhamaa Sensored Reality-sarjan ensimmäisen osan
Beta tiimoilta. Sarjan toinen osa
Glitch ilmestyy huhtikuussa 2019. Vacklin kertoi olevansa intohimoinen Assassin's Greed -pelaaja ja kirjan ideakin syntyi sitä kautta. Hän on halunnut teoksella rikkoa pelaajastereotypioita, etenkin naisiin kohdistuvia. Koska naispelaajat ja -pelihahmot saavat edelleen kauheasti lokavettä niskaansa, niin otan kyllä mielelläni vastaan tällaisen hyväksyntää henkivän teoksen, Vacklin totesi myös olevansa feministi. Vacklin kertoi lukeneensa Ernest Clinen teoksen
Ready Player One ennen
Betan kirjoittamista ja kieltämättä romaanin vaikutus näkyy.
Beta pohjaa lyhytnäytelmään ja koska idean paisuttaminen täyspitkäksi elokuvaksi olisi vaatinut miljoonabudjetin, idea taipui romaaniksi, jolloin maailman kanssa pystyi leikittelemään paremmin. Saadakseen uskottavuutta teoksen taistelukohtauksiin, oli Vacklin käynyt aasialaisten kamppailulajien peruskursseilla. Ihan yhtä paljon panostusta ei teoksessa esiintyvien kuvitteelisten pelien nimeämisten kanssa oltu tehty. Kirjoitin arvistelussani: "Harmillisesti suuri osa nimistä tuntuu keinotekoisilta, aivan kuin satunnaisgeneraattorin viime vuosien suosituimpien pelien nimistä luomilta." Ja sainkin kuulla, että näin asia todellakin on.
Kallio-lavan ensimmäinen paneeli oli teemalla Ilmasto muuttuu - meidän pitäisi. Ilmastonmuutos on nyt kuuma aihe, monessakin merkityksessä. Panelistitkin totesivat, ettei kyseessä ole enää "jääkarhuasia" vaan se tulee iholle suomalaisillakin, viittauksena viime kesän superhelteisiin. Teeman toivottiin olevan seuraavien vaalien aikana esillä, ja täysi-ikäisten kansalaisten toivottiin reagoivan ja äänestävän ilmastoasioita esille nostavia ehdokkaita. Myös alaikäisillä koettiin olevan vaikutusvaltaa.
Aivan kuten JP Koskisen teoksessa
Matilda pelastaa maailman sain huomata, panilistien mukaan lapset ja nuoret ovat kierrätys- ja ympäsristöasioissa vanhempiaan valveutuneempia ja häpeilevän, jos perheessä ei kierrätetä tai kulutetaan tarpeettomasti ympäröivää luontoa ja resusseja. Muutosten koettiinkin olevan vaikeaa aikuisille, etenkin yli nelikymppisille poliitikoille, jotka ovat "housut kintuissa ilmastonmuutoksen kanssa"
Vihreiden arvojen kriittinen massa on lähestymässä eli riittävän moni tekee niin paljon, että asiasta tulee uusi normi. Eräs panelisteista totesi, että vaikka downshiftaisi oman kulutuksensa ja hiilijalanjäkensä nollaan, pelkkä elossa oleminen on suomalaisella päästöjä tuottavaa. Joka vuosihan uutisoidaan, kuinka Suomi on kuluttanut koko vuoden uusiutuvat lunnonvarat jo kevättalvella. Kannattaa kuitenkin miettiä omia valintojaan, vaikka "ei halua ottaa itseään hengiltä".
Panelistit pohtivat, millainen on hyvinvointiyhteiskunta. Se ei perustu taloudelliseen kasvuun vaan perheen yhdessäoloon, hyvään mielenterveyteen ja muuhun aineettomaan. Ihmisten mielenkiinnon ylläpitäminen ympäristöteemoissa koettiin haasteeksi. Tempauksilla ja kampanjoilla, kuten Earth Hour ja lihaton lokakuu saadaan hetkellisesti huomiota, mutta pitkäaikaisia muutoksia ei ole vielä saavutettu.
Johanna Sinisalo haastatteli mm.
Auringon ydintä englanniksi, tsekiksi ja latviaksi kääntänyttä naista. Oli kiva kuulla miten teoksia oli käännetty kuhunkin kulttuurin sopivaksi. Haastattelu tehtiin muuten kokonaan suomeksi ja kääntäjillä oli ihanat aksentit. Keskustelussa kävi ilmi, että kääntäjä lukee kirjan tarkemmin kuin kirjailija tai kustannustoimittaja (ja joskus vasta käännettäessä huomataan virheitä, jotka eivät ole aikaisemmin tarttuneet silmään), sillä kääntäminen ei ole mekaanista vaan luovaa ja kääntäjä kirjoittaa koko teoksen uudelleen. Kääntäjät kiittelivät Sinisaloa siitä, että hän oli vastaillut kääntäjien kysymyksiin niin tiiviisti, sillä osa kirjailijoista ei ole ollut ollenkaan mukana teoksensa käännöstyössä.
Kääntäjät kertoivat, kuinka heidän oli pitänyt käyttää luovuutta Suomi-spesifien asioiden kanssa. esimerkiksi lastenloru "ABC, kissa kävelee" oli vaihdettu Bob Dylanin laululyyrikkaan "Build a Ladder to the Stars" kappaleesta Forever Young. Yhden hahmon nimi oli myös pitänyt vaihtaa. Teoksessa
Ennen päivänlakua ei voi on änkyttävä mies nimeltään Hämäläinen eli "Hämä-hämäläinen", jota kiusataan hieman samalta kuulostavan hämä-hämähäkki -laulun takia, hahmo viittaa myös
Pessi ja Illusia -teoksen ristilukkiin. Käännöksessä hahmosta tehtiin Petteri Parkkinen, jolloin hämähäkkiviittaus kohdistetaan Spidermaniin (Peter Parker).
Esko Valtaoja haastatteli
Maarit Verrosta, jonka romaani
Hiljaiset joet on yksi kirjavuoteni kohokohtia. Kyseessä on Valtaojan sanoin täydellinen maailmanloppu, kuulas ja rauhallisen toteavasti kirjoitettu. Teoksen hahmot ottavat maailmanlopun omakseen, eikä Valtaoja ollut aikaisemmmin lukenut vastaavaa, mutta vertasi teosta muutaman vuoden takaiseen kehuttuun Neal Stephensonin teokseen
Seveneves.. Verronen oli halunnut välttää scifin pahimpia kliseitä, eikä hän miellä itseään scifin kirjoittajaksi. Valtaoja ihmetteli teoksen harvinaista väkivallattomuutta, kuinka muodollisesti dystooppinen teos on lopussa myös utopiaa, ja hän koki teoksen kritiikkinä nykymaailmaa kohtaan.
"En tiedä mistä tämä toivo tuli." - Maarit Verronen
Perjantai 26.10.
Kävin kuuntelemassa, kun KirjaKallion lukiolaiset haastattelivat
Näkymätön sukupuoli - ei-binäärisiä ihmisiä -teoksen tekijöitä Pii Anttosta, Kimmo Lustia ja Kaisu Tervosta. Keskustelu olikin todella kiinnostavaa. Sain kuulla, että muunsukupuolisia vanhempia ei ole paljoa, tietokirjassa henkilökohtainen ote sekä sarjakuvia. Keskustelussa nostettiin esiin ihmisoikeuksien vastainen translaki ja kuinka poliittinen tahto sen muuttamiseksi jumittaa.
"Sukupuoli on harmillinen kuriositeetti, johon ihmiset kiinnittävät ihan liikaa huomiota." - Pii Anttonen
Minulla oli mukana matkalukemisen
Terhi Tarkiaisen esikoisteos
Pure mua ja niinpä kävin myös kuuntelemassa kirjailijan haastattelun. Sain myös nimmarin kappaleeseeni! En ollut ehtinyt lukea kirjaa aivan loppuun asti ja olinkin pudota tuoliltani, kun kuulin, että teos aloittaa sarjan! Kirja on kaleidoskooppimainen sekoitus chik litiä, vampyyrejä ja Suomen sisällissotaa höytettynä ihmisoikeuksilla - ja yllätyin kuinka paljon tästä tykkäsin.
Filemon ja
Hande tulivat kuuntelemaan ohjelmaa kanssani ja Hande jopa osti kirjan itselleen kommenttieni perusteella.
"Tästähän tämä vasta alkaa!" - Terhi Tarkiainen
Kirjasta ehdin toivottavasti kirjoittamaan pian postauksen, mutta sen verran voin sanoa, että jos yhtään kiinnostaa niin lue ihmeessä. Tarkiainen on Buffyn fani. Hän harmitteli, kuinka vähän aikuisille on vampyyrikirjoja (Ward ja Mustan tikarin verljeskunta mainittiin, mutta Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarjaa ei). Hän halusi poimia mytologioista vain itseä kiinnostavimmat piirteet ja ehkä tuoda jotain uuttakin vampyyrilegendaan. Hänen vampeillaan ei esimerkiksi ole kulmahampaita, vaan ihan normaalit ihmishampaat.
Lauantai 27.10.
Toinen KirjaKallion paneeleista, joita kuuntelin oli
Mitä jos teiniangsti ei lopu. Yllä olevassa kuvassa vasemmassa reunassa istuu koomikko Iikka Kivi, joka sanoi, että "Suomessa mielenterveysongelmia vähätellään, kuitataan angstina, normaalina". Tällä hän tarkoitti sitä, että oikeat, vakavatkin mielenterveyden häiriöt koetaan esimerkiksi nuoren vanhempien, ystävien ja opettajien toimesta normaaleina, eikä apua tarjota ja ehkä ajatellaan kuin mielenterveyden ongelmat olisivat kuin vesirokko, että kaikkihan sen saavat joskus.
Panelistit olivat toisaalta yhtä mieltä siitä, että nykyään mielenterveydestä puhutaan paljon enemmän ja monilla tavoilla, eikä sairastuminen ole enää tabu tai stigmatisoiva. Nuoret tietävät enemmän mielenterveydestä ja osaavat hakea apua ja kertovat kavereillekin aikaisemmin, kun asiat menevät huonosti. Nuorten oireilulle nähtiin myös ukopuolisia lähteitä, kuten ilmastonmuutoksen myötä epävarma tulevaisuus. Nuorten koettiin kuitenkin olevan rakentamassa parempaa maailmaa nähtyään aikaisempien sukupolvien virheet.
Mielenterveysongelmien kanssa painiskelevien jako tyttöihin ja poikiin koettiin ongelmallisena. Poikien ei ole sallittu tuntea tiettyjä tunteita ja heidän huono käytöksensä hyväksytään helpommin "pojat on poikia"-tyyliin syvempiä syitä tutkimatta. Panelistit toivoivatkin, että nähtäisiin kuinka sukupuolesta riippumatta nuoria ahdistaa ihan yhtä paljon vaikka tavat ilmaista huonoa oloa eroavatkin.
Loppupuolella panelistit keskustelivat sote-uudistuksesta, kuinka haastavaksi avun hakeminen on tehty, kun ei ole 112-tyyppistä tiettyä numeroa minne soittaa, kun ahdistaa (
Sekaisin-chatti tosin tiedetään laajalti), yhteiskunnallinen epätasa-arvoisuus vaikuttaa hoidon saamiseen, koska hyvätuloiset voivat mennä yksityispuolelle. Panelistit toivoivat, että ihmiset oppisivat itsemyötätuntoa ja että huipulle pyrkiminen ei välttämättä tee onnelliseksi.
Panelistit kehuivat, kuinka esimerkiksi YouTuben isot nimet kertovat avoimesti mielenterveyden ongelmistaan. Yksi heistä on Sita Salminen (kuvassa kolmas oikealta). Olen ollut Sitan kanssa samoilla kirjallisuuden kursseilla ja on ollut hienoa nähdä kuinka hän on tehnyt uraa Tubessa.
Kuulin
Anu Holopaisen uusimmasta teoksesta
Sydänhengitystä Hel-YA:ssa ja kiinnostuneena pyysin siitä arvostelukappaleen. Kirja kertoo Tiirasta, joka tulee vahingossa raskaaksi ja haluaa abortin. Tästäkin pitäisi lähiaikoina kirjoittaa blogiin. Holopainen kertoi, että halusi kirjoittaa nuorille abortista kaunistelematta ja kiihkottomasti, niin kuin asiat ovat. Hän sanoi inhoavansa sanaa "mukavuusabortti", sillä eihän abortissa ole mitään mukavaa sillä hetkellä, kun sen tekee (paitsi, että ei ole enää raskaana).
Kiitos Timo Soinin, aborttikeskustelu on nyt varsin tulehtunutta, mutta Suomessa on edelleen ihmisoikeus päättää omasta kehostaan ja raskautumisestaan. Olen vapaaehtoisesti lapseton eli vela sekä feministi ja olen iloinen, että saan edelleen pitää kohdun itselläni välittämättä mokomista käppäukoista. Abortista puhutaan aivan liian vähän, onhan se varsin yksityinen kokemus. Suomessa tehdään vuosittain 9000 aborttia. Eniten abortteja tehdään pienten lasten äideille, ei teineille, niin kuin yleisesti luullaan. Holopaisen piti etsiä kirjaansa varten vertaiskokemuksia anonyymeiltä keskustelupalsoitoilta, sillä abortin tekijää kritisoidaan edelleen niin paljon.
Myös näitä nuortenkirjailijoita kävin kuuntelemassa: ylärivillä 1) Sini Helminen (oik.), 2) Salla Simukka (vas.), 3) Elina Pitkäkangas (oik.), alarivillä 4) Elina Rouhiainen (vas.), 5) Nonna Wasiljeff (vas.) ja Anniina Mikama (vas.). Monet heistä olin nähnyt jo Hel-YA:ssa, josta kirjoitin raportin
Nörttityttöjen blogiin. Niinpä en tässä käy sen tarkemmin läpi puhuttua, mutta mainitaan pari tulevaa kirjaa: Helmisen Väkiveriset -kirjasarjan päätöosa
Maan povessa sekä Wasiljeffin
Tomupoika ilmestyvät helmikuussa 2019 ja Mikakaman toinen teos
Huijarin oppipoika maaliskuussa.
Parasta messuilla on lavaohjelmien lisäksi kahden euron kirjat ja tietysti bloggaajatuttujen tapaaminen. Minun kirjaostossaaliini on useasta eri kahden euron kirjojen myyntipisteestä, mutta en enää muita mikä mistäkin. Johanna Sinisalon
Iron Sky - Renaaten tarinasta olen kirjoittamassa Tähtivaeltajaan 1/2019. Alemmassa kuvassa muut messuostokseni. Sulkakynä Alnilamilta, pinssit Hensingin Science Fiction seuran kojusta, kirjamerkki Sammakko-kustannuksen osastolta ja vanhan hyönteiskirjan sivut (tauluiksi) muistaakseni Runebergin antikvariaatista.
