Nauruhermoja kutittava lastenkirjakimara

"Meressä on jotain outoa, mutta kukaan ei tiedä, mitä se on."

   

  

Arvostelukappale

  

Laura Ellen Andersonin lastenkirjasarjan neljännessä osassa, Amelia Kulmuri ja puolikuuloma, Amelia on ystävineen partioretkellä Namuluumusaarella. Yksisarviset Riku ja Kaarlo ovat perustaneet sateenkaaripartion ja heti ensimmäisellä retkellä Amelia, Kalmo ja Floora joutuvat uskomattomaan seikkailuun. 

  

Puu olikin melkoinen näky. Sen käppyräiset oksat kietoutuivat toisiinsa, ja niistä jokaisesta riippui pullea keltainen hedelmä, joka muistutti Yösydämessä kasvavia lemuluumuja, mutta oli vähemmän matoinen ja haiseva. (s. 75)

  

Syötyään kirottuja hedelmiä, he muuttuvat pikkuriikkisiksi. Heidän on keksittävä ratkaisu varsin vaikeaan tilanteeseensa. Tällä kertaa tarinassa ei ole varsinaista pahista ja siksipä tämä olikin juuri nyt todella mukavaa luettavaa.

  

     

Miinusta annan kirjalle ihonkalvennusvoiteesta. Vaikka se Amelian hieman turhamaisen äidin suusta kuultuna voikin vaikuttaa hauskalta ja vampyyrittarelle sopivalta, oikeassa maailmassakin on ihoa vaalentavia voiteita, joita markkinoidaan erityisesti aasialaisille naisille. Monissa kulttuureissa on asenne, että länsimaalaisen vaalea iho olisi jollakin tapaa parempi kuin tummemman sävyt (ja tätä asetelmaa on paljon ruokittu niin Euroopassa kuin Pohjois-Amerikassakin). On siis turhaa, jopa loukkaavaa jatkaa sen viljelemistä lastenkirjassa, edes vitsin varjolla. 

  

"Pelkään pahoin, että möröt ovat lisääntyneet entisestään. Meidän täytyy häätää ne pian, tai ne valtaavat koko talon." (s. 15)

   

Suosittelen tätä erityisesti Arthur ja minimoit -leffasarjan ystäville. (Ja 80-luvulla syntyneille nykyisten alakoululaisten vanhemmille, jotka pitivät aikoinaan Kultsi kutistin kakarat -komediasta.) Odotan mielenkiinnolla minne Amelia ystävineen seuraavassa kirjassa päätyy. Syyskuussa ilmestyvässä viidennessä osassa taidetaan etsiä jetien kadonneita aarteita.

  

Arvosana:

  
Takakannesta:

Amelia on koko valtakunnan rohkein pikkuvampyyri!

  

Amelia ja hänen ystävänsä ovat innoissaan tulevasta leiriviikosta Valon valtakunnassa. Salaperäisellä leirisaarella kaikki ei kuitenkaan ole aivan sitä, miltä näyttää. Joku ohjailee Amelian venettä matkalla meren yli, ja kaikki saaren asukkaat ovat mystisesti kadonneet. Tutkiessaan metsää Amelia ja hänen ystävänsä löytävät myös hohtavan luumupuun, jonka hedelmillä on heille pikkuruinen yllätys…

  

Amelia tajuaa jääneensä satimeen saarelle ja tarvitsevansa kaiken urheutensa ja nokkeluutensa päästäkseen kotiin.

    

Suomentanut: Sarianna Silvonen, 236 sivua, Kumma kustannus 2022
   
Alkuperäinen nimi: Amelia Fang and the Half-Moon Holiday (2019)
   
Sarjassa ilmestyneet:

• Amelia Kulmuri ja kauhukarkelot
• Amelia Kulmuri ja ylhäiset yksisarviset
• Amelia kulmuri ja muistovaras
• Amelia Kulmuri ja puolikuuloma
• Amelia Kulmuri ja jetien kadonneet aarteet (ilmestyy syyskuussa 2022)

    

*****

  

"Pölypallerot vain pölisivät metsän keskeltä kurottavan tumman tornitalon ikkunoista.

Kevät oli jälleen yllättänyt vanhan Myrtti noidan."

   

  

Arvostelukappale

  

Satu Varjosen kirjoittaman ja Mari Luoman kuvittaman Ylläripyllärin! päähenkilö Telma on tuttu pikkunoita jo kirjasta Voihan nenä! Tällä kertaa vietetään pääsiäistä niin ihmisten kuin noitienkin tyyliin. Millaisia yllätyksiä noidat piilottavat muniin? Entä miksi ihmislapset huitovat koristeltuja oksia naapureidensa ovilla? 

  

"Virveli varveli tuoreeks kuoreeks, risua sulle, muna mulle!" Telma loruili -- ja huiski vitsaa vimmatusti (s. 27)

  

Telma pääsee osallistumaan ensimmäistä kertaa Kyöpelinvuoren munajahtiin. Jumalatar Ostara munii vuosittain pari kolme erikoismunaa, joista on mahdollista saada itselleen taikakamu. Noitalapsilla kun ei ole lemmikkejä, on tilaisuus kutkuttava. Myrtti-muorin taikakamu on musta kissa, jonka erityisominaisuus on, että se on vegaani. Aarniometsän sammaleisella suonoidalla puolestaan on komea metsäpeurahirvas, jota likinäköiset noidat luulevat naulakoksi.

  

Telma -- yksinkertaisesti rakasti kevättä ja pääsiäistä, ja aivan erityisesti hän rakasti vuosittaista vierailua Kyöpelinvuorelle. (s. 11)

   

Telman ja hänen uuden ystävänsä Onervan täysin erilaiset maailmat synnyttävät hauskaa huumoria väärinkäsityksineen. Arvostan muuten suuresti, kun mukana on mytologiaa: Ostara on nousevan auringon jumalatar, josta myös pääsiäistä tarkoittava sana Easter on tullut mm. englannin kieleen. 

  

    

Pienen miinuksen annan tällekin kirjalle, tällä kertaa mopsin kutsumisesta söpöksi, nuo  reppanat kun eivät voi lyttyisellä kuonollaan edes hengittää kunnolla. Telma kyllä ihmettelee koiraparan kuonoa ja pohtii, onkohan se törmännyt seinään. Ennen kuin noitatyttö ehtii taikoa kuonon pidemmäksi, Onerva ehtii väliin selittämällä, että koira on jalosukuinen eli sen "söpöwöpön" naaman kuuluukin olla sellainen. Vaikka kirjailija ei siis suoranaisesti anna hyväksyntää rodulle, jolla on suuria vaikeuksia elää terveellistä elämää, on minusta kyseisten otusten söpöksi kutsuminen kuitenkin jossain määrin signaali, joka antaa käsittää ettei ko. rodussa olisi mitään vikaa. (Vrt. Presidenttipari päätti lopettaa Lennu-koiran julkiset esiintymiset.)

  

Kyöpelinvuori kuhisi noitia. Pitkiä, pätkiä, muhkeita ja nahkeita. Luisevia, puisevia, hirvittävän hurjia ja letkeän leppoisia. (s. 40)

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Noitatyttö Telman uudet kommellukset.
  
Kiltti pikkunoita Telma yrittää aina kovasti järjestää asiat parhain päin. Taikuus vaan nyt on sellainen juttu, että siitä tahtoo joskus seurata ihan odottamattomia asioita.
  
Nyt Telma-noidan kotona käy kova tohina. Kevätsiivous täytyy hoitaa, vieraita on tulossa ja Kyöpelinvuorella odottaa Suuri Munanetsintä palkintoineen. Noitien ja ihmisten pääsiäisperinteet aiheuttavat Telmalle päänvaivaa, etenkin kun liemeen pistävät lusikkansa myös Myrtti-mummi, kauhistuttava isotäti sekä uusi ystävä Onerva. Eivätkä taiatkaan aina ihan suunnitelmien mukaan suju.

  

56 sivua, Minerva 2022

  

Kuvittanut: Mari Luoma

    

Sarjassa ilmestyneet:

• Voihan nenä!
• Ylläripylläri!

  

Luettu myös täällä: 

*****

  

"En malta odottaa retkeä! Vanhat linnat ovat mahtavia! Kummitteleekohan siellä?"

    

    

Harriet Muncasterin kirjoittamasta ja kuvittamasta Isadora Kuu -sarjasta ilmestyy aina kaksi osaa kerrallaan. Luin osat 5 ja 6 ystävänpäivän lukumaratonilla ja osat 7 ja 8 pääsiäismaratonilla. 

  

Isadora Kuu joutuu vaikeuksiin

  

Isadoran serkku, noita-keiju Mirabella on tulossa kylään. Serkku on hieman Isadoraa vanhempi ja keksii hurjia ideoita. Isadoran koulussa on lemmikkipäivä ja Mirabelle taikoo Isadoralle lohikäärmeen. Se aiheuttaa kaaosta luokassa ja Isadora joutuu vaikeuksiin. Onneksi taika kestää vain yhden päivän.

  

"Minulla on parempi idea", hän sanoi. "Nukeilla leikkiminen on tylsää. Ollaan itse nukkeja!" 

"Mitä tarkoitat?" kysyin. 

"Kutistetaan itsemme!"Mirabelle ehdotti.

--

Hänen silmänsä säkenöivät vaarallisesti -- Aloin suhtautua varovasti Mirabellen "ideoihin". (s. 18 ja 43-45)

  

Tarina opettaa lempeästi pitämään puolia. Jos vain yksi saa aina päättää, ei se ole kivaa toisille pidemmän päälle. Myös valehtelemisesta kiinni jääminen on yksi nopealukuisen kirjan teemoista. Isadoran turhamainen vampyyri-isä saa erittäin oivallista opastusta kerskakuluttamisesta.

  

"En enää ikinä voi käyttää näitä! En mitenkään voi käyttää vohveleita, joihin on kuolattu! Millainen vampyyri sellainen olisi?" 

"Sellainen, joka välittää ympäristöstä", äiti huomautti kopauttaen tohveleita taikasauvallaan, jolloin lima hävisi. "Älä heitä niitä pois. Se olisi hyvin tuhlaavaista." (s. 57-58)

    

     

Isadora Kuu menee luokkaretkelle

  

Isadoran luokka menee retkelle linnamuseoon. Lapset pelkäävät, että linnassa kummittelee, ja niinpä siellä tosiaan tekeekin. Kirja opastaa lapsia hyväksymään erilaisuutta tuomitsematta pelkän ulkonäön takia.

  

"Et sinä voi olla ritari, sinä olet tyttö, Sashi", Bruno huomautti. 

"VOINPAS!" Sashi sanoi ja nappasi puvun -- ja veti sen kiireesti yllensä. "Tytötkin voivat olla ritareita." (s. 53)

  

*****

  

Isadora Kuu menee huvipuistoon

  

Oli lauantaiaamu ja aurinko paistoi ikkunoista sisään. Se sai oloni tuntumaan iloiselta ja kuplivalta, ihan kuin jotain jännittävää olisi tapahtumassa. (s. 7)

  

Isadora Kuu menee vanhempiensa ja serkkujensa kanssa ihmisten huvipuistoon. Mitä tapahtuukaan, kun keijut, vampyyrit ja noidat päättävät hiukan parannella laitteita? Ja korjausta ne tosiaan kaipaavatkin, vanha huvipuisto kun on ehtinyt hieman rapistumaan loistonsa päivistä.

  

"Onko tuo se?" Wilbur kysyi kuulostaen pettyneeltä. 

"Minusta se näyttää hiukan nuhjuiselta", isä huomautti mutristaen huuliaan. (s. 37)

  

Tässä maailmassa ei taida olla maagisella yhteisöllä sääntöä pysytellä huomaamattomana, sen verran tiheään tahtiin taikasauvat ja liemet viuhahtelevat julkisella paikalla. Isadora Kuut on suunnattu perheen nuorimmille ja toisto on tärkeää kyseiselle ikäryhmälle, mutta näin lyhkäisessä kirjassa on tuskin tarpeellista kommentoida kahdesti, kuinka Isadoran isä on vampyyri ja siksi nukkuu päivät.

  

Ihmiset tuijottivat meitä maan pinnalla suu auki. (s. 99) 

  

Kirjassa puhutaan siitä, kuinka taiat ovat vain väliaikaisia, mutta Isadoran eläväksi taiottu pehmolelu Pinkki-pupu on kuitenkin pysyvää laatua. 

  

******

  

Isadora Kuu tekee taikoja

  

Isadoran täti, Pohjoisnavalla iglussa asuva jääkeiju Crystal tulee kylään. Isadoran äiti puolestaan on kesäkeiju, ja taikansa siihen vuodenaikaan liittyviä. Ilmeisesti syntymäajankohdalla on vaikutusta siihen, minkä voima saa. Itse olisin tällä periaatteella syyskeiju ja aika mielelläni sellaisia syystaikoja tekisinkin - ruska-aika on ihanaa! 

  

Hän näytti kauniimmalta kuin muistin. Hänen hiuksensa leijuivat hänen päänsä ympärillä, ja niissä kimalsi pikkuruisia lumihiutaleita. (s. 18)

  

Hän taikoo tytölle luistelukentän omalle pihalle auttamaan mieliharmissa, kun tämä ei päässyt luokkakaverinsa synttäreille luistelemaan. Isadora tekee taikalumesta Lumipojan, joka herää henkiin. Tarinassa on paljon samaa kuin jouluklassikko Lumiukossa ("Voi ei", huudahdin. "Lumipoika, pelkään, että olet alkanut sulaa!") ja Lumikuningattaren tarinaankin viitataan raikkaalla tavalla.

  

"Mitä nämä ovat?" hän kysyi. "Ne näyttävät kiinnostavilta." 

"Ne ovat kirjoja!" selitin innostuneena. "Ne ovat täynnäkertomuksia ja erilaisia maailmoja!" (s. 43-44)

  

Ihmettelen vain, mitähän "ulko-ovelta kuuluva terävä klik klik klik" on, se ei kuulosta ovikellolta eikä koputukseltakaan. Oli myös erikoista, kuinka Isadoran äiti kaivoi varastosta vanhat luistimensa mutta taikoi sitten Isadoralle ja isälle omat parit. Miksi säilyttää luistimia, jos sellaiset saa aina uudet sauvaa heilauttamalla? 

  

     

Takakansista:

Isadora Kuu on innoissaan: hänen serkkunsa Mirabelle oli tulossa kylään, ihan koko viikoksi! Mirabelle on puoliksi noita, puoliksi keiju. Ja melkoisen ilkikurinen! Hän saa kaikenlaisia ideoita, joista toiset osoittautuvat erittäin hauskoiksi ja toiset hieman vähemmän… Isadora Kuun luokalla on lemmikkipäivä, jolloin jokainen tuo oman lemmikkinsä näytille. Isadora aikoo viedä Pinkki-pupun, mutta Mirabellellä on parempi idea…

  

--

  

Isadora Kuun luokka lähtee retkelle. Ihanaa! Mutta Isadoran isä haluaa lähteä mukaan valvojaksi. Hmm. Koska Isadoran isä on vampyyri, Isadora on aina vähän huolissaan, osaako isä käyttäytyä kunnolla ihmisten kanssa. Retken kohteena on vanha linna. Luokassa leviää huhu, että linnassa kummittelee. Oppilaat varustautuvat kummituksenkarkotussuihkein, mutta niin: kummitteleeko linnassa? Ja ovatko kummitukset oikeasti vaarallisia?

  

Isadora Kuu on erityinen, koska hän on erilainen.

  

--

  

Isadora Kuu pääsee ensimmäistä kertaa elämässään ihmisten huvipuistoon. Mutta siellä ei ole ihan sellaista kuin hän oli odottanut, vaan aika tylsältä vaikuttaa. Onneksi hänen ilkikurinen serkkunsa Mirabelle on mukana: hänen kanssaan asiat saavat vauhtia. Ehkä vähän liikaakin...

  

--

  

Isadoran täti Crystal tulee vierailulle ja taikoo takapihalle ihastuttavan talvisen maiseman jäätyneine lampineen. Isadora ja Pinkki-pupu tekevät lumesta kaverit itselleen, ja Isadora taikoo ne eläviksi. Mutta hän ei tullut ajatelleeksi, että ne sulavat kuten lumikin. Miten pelastaa ystäviksi muuttuneet lumikaverit?

    

Suomentanut: Maarit Varpu, 110-115 sivua, Aurinko kustannus 2021 ja 2022
  

Alkuperäinen nimi: Isadora Moon Gets in Trouble (2017), Isadora Moon Goes on a School Trip (2017), Isadora Moon Goes to the Fair (2018), Isadora Moon Makes Winter Magic (2018)

  
Sarjassa ilmestyneet:

1. Isadora Kuu menee kouluun
2. Isadora Kuu retkeilee
3. Isadora Kuu viettää syntymäpäivää
4. Isadora Kuu menee balettiin
5. Isadora Kuu joutuu hankaluuksiin
6. Isadora Kuu menee luokkaretkelle
7. Isadora Kuu menee huvipuistoon
8. Isadora Kuu tekee taikoja
9. Isadora Moon Has a Sleepover
10. Isadora Moon Puts on a Show
11. Isadora Moon Goes on Holiday
12. Isadora Moon Goes to a Wedding
13. Isadora Moon Meets The Tooth Fairy 
14. Isadora Moon and the Shooting Star
15. Isadora Moon Gets the Magic Pox

Johanna Aulén: Tšernobylin koirat

"Voi olla, että jopa maailman pahin ydinonnettomuus 

on luonnolle vähemmän haitallinen kuin ihmisen läsnäolo."

   

   

26.4.1986 Tšernobylin ydinvoimalassa, nykyisen Ukrainan alueella räjähti. Onnettomuuden takia radioaktiivista ainetta levisi eri puolille Eurooppaa, aina Suomeenkin asti. Nyt tuosta turmasta on kulunut jo 36 vuotta. 

  

Olen aina ollut hyvin kiinnostunut tästä katastrofista, joka tapahtui syntymävuoteni keväänä. Haluaisin vierailla joskus tuossa autioituneessa kaupungissa, nähdä kuuluisan maailmanpyörän. Toivon kovasti, että korona ja sota eivät jonakin päivänä ole enää rajoittavia tekijöitä matkustamiseen (mutta pessimistinä luulen, että ilmastokriisin takia tuntemamme maailma tulee muuttumaan radikaalisti aivan lähitulevaisuudessa). Prypjatin rakennusten arvellaan romahtavat seuraavien kymmenen vuoden aikana eli täytyy pitää kiirettä jos aikoo ehtiä käymään alueella.

  

  

Kun sain Johanna Aulénin sarjakuvan Tšernobylin koirat kirjaston varaushyllyyn, kommentoin puolisolle, että tekijä tuskin arvasi sarjakuvaa tehdessään, kuinka ajankohtainen se tulee ilmestyessään olemaan. Etenkin Tšernobylin punainen metsä on ollut otsikoissa venäläisten sotilaiden kaivettua maata tuolla erityisen saastuneella alueella. 

  

Viimeaikaisia otsikoita:

30.3.2022: Tšernobylin ydinvoimalan työntekijät Reutersille: venäläisjoukoilta itsetuhoista sekoilua alueella – osa ei ole kuullutkaan onnettomuudesta

2.4.2022: Kuvat: Tällainen on Tšernobylin Punainen metsä, josta venäläisten väitetään saaneen säteilyoireita

    

Jo HBO:n Chernobyl-minisarjaa katsoessani olin todella pöyristynyt kaikista valheista, joita ihmisille kerrottiin ja kuinka esimerkiksi ydinvoimalaan liittyi merkittävä rakenteellinen vika, joka oli salattu. Kuinka erilainen maailma olisi, jos Neuvostoliitto ei olisi halunnut pitää tietynlaisia kulisseja niin omille kansalaisilleen kuin myös muille maille. Minisarjassa kerrottiin, kuinka reaktorin raivaustyöhön saatiin robotti Saksasta, mutta ylpeyden takia ei oltu kerrottu, kuinka kurja tilanne oli ja robotti ei kestänyt säteilyä. 

    

    

Sarjakuvassa onnettomuutta käsitellään varsin mielenkiintoisesti, sillä keskiöön on nostettu koirat. Alueen koirapopulaatio on sukua niille koirille, jotka ihmisten täytyi jättää evakuoinnin yhteydessä jälkeen ja jotka selvisivät tuhoamisyksiköiden luodeilta. Laumojen yksilöt elävät vain 3-5 vuotta, mutta ne eivät kuitenkaan kuole säteilysairauksiin ja syöpään, vaan nälkään, kylmään tai susien tappamana. Koirapopulaatio on pienenemään päin, sillä uusia pentuja syntyy enää vähän. Hyväntekeväisyysjärjestöt ovat steriloineet alueen koiria ja pienet pennut voidaan antaa kolmen kuukauden karanteenin jälkeen adoptoitavaksi. Mukana on myös jääräpäisiä babushkoja, jotka eivät ole halunneet muuttaa pois alueelta. Olen joskus nähnyt tuollaisia omavaraisia teräsmuoreja jossakin dokumentissa tai Youtube-videolla. 

  

  

Tätä voisi tarjota perusteokseksi aiheeseen melko nuorellekin lukijalle, 11-vuotiaasta eteenpäin (suosittelen kuitenkin, että vanhempien, opettajien ja kirjavinkkaajien kannattaa tutustua ensin itse teokseen, ennen kuin tarjoaa sitä eteenpäin). Jos puolestaan on katsonut vaikkapa sen aiemmin mainitun minisarjan aiheesta, tämä ei paljoa yllätyksiä tarjoa. 

  

Muutamia juttuja kuitenkin oli uutta minullekin, kuten: 

• Tšernobylin nimi tarkoittaa koiruohoa.
• Saastuneella alueella mikään maadu, koska mikrobit ja sienet eivät toimi niin kuin pitäisi.
• Opin myös Tšernobylin poliittisesta historiasta, kuinka alue on perustettu jo vuonna 1193, jolloin se kuului ensin Liettuan suurruhtinaskuntaan, vuodesta 1593 Puolan kuningaskuntaan ja 1793 Venäjään (1920-luvulta Neuvostoliittoon), ja kuinka alueella asui 1900-luvun alussa yli 5000 juutalaista, mutta heitä vainottiin niin, että yhteisö katosi lähes kokonaan. 

    

  

Arvosana:

          

Takakannesta:

Tuhoalueen koirien koskettava tarina
  
Uusi kotimainen sarjakuvateos kertoo maailman tuhoisimmasta ydinvoimalaonnettomuudesta ja koirista, jotka sinnittelevät ihmisten hylkäämällä vyöhykkeellä.
  
Neuvostoliittolainen Tšernobylin ydinvoimala räjähti 26.4.1986. Onnettomuus aiheutti laajoja radioaktiivisia päästöjä ja muutti voimalan lähialueet asuinkelvottomiksi. Mutta vaikka ihmiset evakuoitiin, Tšernobylin eläimet jäivät oman onnensa nojaan.
  
Haastatteluihin ja tutkimuksiin perustuva Tšernobylin koirat kertoo kahden koiran – Bobikin ja Gamman – kautta Tšernobylin onnettomuudesta ja elämästä suljetulla vyöhykkeellä nyky-Ukrainassa. Komeasti kuvitettu dokumentaarinen sarjakuva on kertomus luonnon ja ihmisen sitkeydestä.

  

110 sivua, Otava 2022

    

Luettu myös täällä: Helsingin Sanomat, Maaseudun tulevaisuus, Kulttuuritoimitus

Pääsiäisen lukumaraton (päättynyt)

   

Jos kirjanpitoni on ajantasainen, olen edellisen kerran osallistunut (ja silloinkin sekä vetäjänä että lukijana) pääsiäisen lukumaratonille vuonna 2019. Tänä vuonna näitä maratoneja onkin Instassa peräti neljä kappaletta. Tämän minun vetämäni lisäksi @niinatikkanen, @marttendaalireads ja @kirjatarhuri ovat myös tahoillaan vetämässä maratoneja, eli kannattaa käydä heidänkin tileillään, jos haluat osallistua useammalle samanaikaisesti. 

  

Lukupinoni saattavat näyttää kunnianhimoisilta, mutta tarkoitukseni ei todellakaan ole saada luettua näitä kaikkia, vaan noin puolet. Valinnanvaraa täytyy olla maratoneille runsaasti, niinpä kasasin pinoihini kuvakirjoja ja sarjakuvaa, lastenkirjallisuutta ja YA:ta, uutuuksia ja jopa yhden klassikonkin. 

  

    

Maratonini alkaa perjantaina 15.4. klo 20:30 Laura Ellen Andersonin Amelia Kulmuri -sarjan neljännellä osalla, Puolikuuloma.

    

Amelia on ystävineen partioretkellä Namuluumusaarella, kun he joutuvat uskomattomaan seikkailuun. Syötyään kirottuja hedelmiä, he muuttuvat pikkuriikkisiksi. Heidän on keksittävä ratkaisu varsin vaikeaan tilanteeseensa. Tällä kertaa tarinassa ei ole pahista ja siksipä tämä onkin juuri nyt todella mukavaa luettavaa.

  

    

Maraton jatkuu Harriet Muncasterin Isadora Kuu -sarja osilla 7 ja 8 eli Isadora Kuu menee huvipuistoon ja Isadora Kuu tekee taikoja.

  

Isadora Kuu menee vanhempiensa ja serkkujensa kanssa ihmisten huvipuistoon. Mitä tapahtuukaan, kun keijut, vampyyrit ja noidat päättävät hiukan parannella laitteita? Ja korjausta ne tosiaan kaipaavatkin, vanha huvipuisto kun on ehtinyt hieman rapistumaan loistonsa päivistä.

   

Tässä maailmassa ei taida olla maagisella yhteisöllä sääntöä pysytellä huomaamattomana, sen verran tiheään tahtiin taikasauvat ja liemet viuhahtelevat tarinassa. Isadora Kuut on suunnattu perheen nuorimmille ja toisto on tärkeää kyseiselle ikäryhmälle, mutta näin lyhkäisessä kirjassa on tuskin tarpeen kommentoida kahdesti, kuinka Isadoran isä on vampyyri ja siksi nukkuu päivät.

  

*****

   

Isadoran täti jääkeiju Crystal tulee kylään. Hän taikoo tytölle luistelukentän omalle pihalle auttamaan mieliharmissa, kun tämä ei päässyt luokkakaverinsa synttäreille luistelemaan. Isadora tekee taikalumesta Lumipojan, joka herää henkiin. Tarinassa on paljon samaa kuin jouluklassikko Lumiukossa ja Lumikuningattaren tarinaankin viitataan raikkaalla tavalla.

  

   

Lauantaina lukeminen alkoi heti herättyäni Satu Varjosen kirjoittamalla ja Mari Luoman kuvittamalla pikkunoita Telmasta kertovalla kirjalla Ylläripylläri!

  

Telma on tuttu pikkunoita kirjasta Voihan nenä! Tällä kertaa vietetään pääsiäistä niin ihmisten kuin noitienkin tyyliin. Millaisia yllätyksiä noidat piilottavat muniin? Entä miksi ihmislapset huitovat koristeltuja oksia naapureidensa ovilla? Miinusta mopsin kutsumisesta söpöksi, reppanat kun eivät voi lyttyisellä kuonollaan edes hengittää kunnolla.

  

   
Heti perään tartuin David Sundin Kirjaan joka ei halunnut tulla luetuksi.

  

Kirja joka ei halunnut tulla luetuksi on kirja, joka tekee kaikkensa, ettei sitä voida lukea. Se laittaa lukevan aikuisen tekemään höpsöjä asioita ja toimiikin siksi parhaiten ääneen luettuna lapselle. Vaikka kirja loppuukin sanoihin nuku hyvin, se voi olla haastava iltasatukirja, sillä kirjan temput saavat varmasti niin lapsen kuin lukijankin nauramaan ja keskittymään siihen, mitä kirja seuraavaksi heittää kokijansa eteen.

  

   

Seuraavaksi lukumaraton vie kohti Etelä-Koreaa Joonas Tolvasen kirjoittaman ja Janne Kukkosen kuvittaman Puunaamioiden kirouksen siivillä.

  

Veljekset Jaakko ja Elias seikkailevat tällä kertaa Etelä-Koreassa. Mummi on siellä auttamassa rakentamaan tuhoutuneita taloja, jotka ovat olleet liki muuttumattomia jo viidensadan vuoden ajan. Joku polttaa kylän taloja tahallaan, eikä kukaan tiedä miksi. Lisäksi puhutaan muinaisista naamioista, joihin liittyy legenda.

  

Ei ihan kolahtanut tällä kertaa. Hahmot eivät osaa yhdistellä ilmiselviä johtolankoja, enkä usko, että nuorimmallekaan lukijalle tulee onnistunut fiilis, että ratkoo tapausta ennen kirjan lapsia. Vähän vähemmällä alleviivaamisella oivaltamiselle olisi varmaankin jäänyt enemmän voimaa. Oli myös hämmentävää, kuinka pojat pakkaavat kyläpaikassa reppuihinsa jesaria, linkkarin ja kertakäyttösadetakkeja. Olivatko he tuoneet nuo esineet mukanaan Suomesta, vai sattuivatko ne lojumaan vierashuoneessa ihan sattumalta? Lisäksi erikoista oli, että vaikka Jaakko on ollut koulussa englannintunneilla, oli sana good kuitenkin tuttu nimenomaan videopeleistä.

  

Kyseenalaistan kuvituksessa käytetyn tyylikeinon, jossa suomalaisilla on pilkun muotoiset silmät ja eteläkorealaisilla viivasilmät. Haiskahtaa vähän...

  

     

Etelä-Korea -linjalla jatketaan. Tässä kirjagramista ja -tubesta tutun Sanni Ylimartimon säeromaanissa Pimeässä hohtavat tähdet keskiössä on k-pop fanitus. Minulle tuo maailma ei ole kauhea tuttu, kiinnostavaa siis kokea jotain itselleni vierasta teoksen näkökulmahenkilön kautta.

  

Mira on koulukiusattu tyttö, liian pitkä ollakseen näkymätön. Hänen pakopaikkansa, taikamaailmansa, perheensä on k-popissa ja fanittamisen kautta löytyneiden ihmisten luona. Äiti on liian huolehtivainen, ei anna Miran kokeilla siipiään. Onneksi lopussa Mira pääsee nousemaan lentoon.

  

Todella samaistuttavia tunteita koulukiusaamisesta ja siitä, kuinka vaikeaa on ottaa kontakti uusiin ihmisiin. Olisin toivonut lopun olevan ihan hiuskarvan verran erilainen, mutta silti erittäin kiva kokonaisuudessaan. Kieli on jutustelevaa, välillä ihastuttavan runollista ja tarina soljuu kirkkaana. Todella tasokas esikoinen ja odotan mielenkiinnolla kirjagramista ja -tubesta tutun Sannin seuraaviakin teoksia.

  

  

Sunnuntain ajattelin viettää #sarjakuvasunnuntain hengessä. Ensimmäisenä Kaiu Shirain kirjoittama ja Posuka Demizun kuvittama The Promised Neverland -sarjan toinen osa. Tästä jatkan Hiro Mashiman Fairy Tail-sarjan ekaan osaan.

  

The Promised Neverlad 2:lla on tosi kiva kansi! Lapset suunnittelevat pakoa orpokodista. Ei aivan yhtä hyvä kuin sarjan eka osa, mutta juonenkäänteitä ja yllättäviä paljastuksia tähänkin osaan mahtui. Olisipa kivaa, jos tämä suomennettaisiin, sen verran tasokasta meininkiä ollut.

  

Fairy Tail vaikuttaa mangalta, jota voi suositella etenkin One Piecen ja 7 kuolemansynnin faneille. Paljon kohellusta, mutta välillä on myös seesteisempiäkin hetkiä.

  

      

Maanantain maratonpinossa on seitsemän nopealukuista teosta. Aamu alkoi hirviöiden parissa. Mateo Dineen kuvitus on aivan 5/5, Grégoire Kocjan tarina 3/5. Ihastuttavia hirviöitä, mutta tekstissä oli vähän liikaakin aikuispainotteisia vitsejä.

  

Hirviöt - Vinksahtanut valikoima muistuttaa mm. Julia Savtchenkon Salaista sienikirjaa ja Unohdettua ötökkäkirjaa, Holly Blackin ja Tony DiTerlizzin Arthur Spiderwickin luonto-opasta, Luke Pearsonin Hilda ja kivipeikko -sarjakuvaa sekä Torben Kuhlmannin teoksia Edison ja Armstrong.

  

  

Tutustuin ensimmäistä kertaa Tietopalat-sarjaan. Vuokko Hurmeen kynäilemä Karmeat taruolennot on mainio katsaus tunnetuimpiin kansanperinteen ja kauhuleffojen klassikkohahmoihin. (Lukuvinkki: osa niistä on tuttuja myös Anu Holopaisen Iik-kauhusarjasta). Savtchenkon kuvitus on vertaansa vailla. Tämän lisäksi kannattaa lukea myös Hirmuiset hirviöt - Kauhistuttavat otukset ihmissusista vampyyreihin, joka on vähän pidempi tietokirja osittain samoistakin hahmoista.

  

  

Kunnon lohikäärme on söpö kuvakirja lohikäärmeestä, joka noudattaa jokaista ohjekirjan sääntöä pilkulleen. Lohikäärmeen tulee osata pelotella, haalia aarteita ja vartioida niitä ahkerasti. Pitkän päälle se on tosi väsyttävää ja yksinäistä puuhaa. Kuinka Lila-lohikäärmeen käy, kun se eräänä päivänä hukkaakin ohjekirjan, kuinka se osaa enää toimia niin kuin kunnon lohikäärme? Kiltteys ja anteliaisuus ovat toki hyviä elämänohjeita, kunhan niitä noudattaa vain tiettyyn pisteeseen asti.

  

  

Tero Mielosen kirjoittama ja  Mari Ahokoivun kuvittama Maailmantutkijat on Ursan julkaisema oikein mainio kuvakirjamuotoinen tietoteos erilaisista tutkija-ammateista. Tässä on ihastuttavan moninaiset ihmishahmot! Ilahduin, että mukana oli myös arkeologi, opiskelinhan itsekin kyseistä alaa yliopistossa. Mitään ei alleviivata tarpeettomasti, tytötkin ovat edustettuina tutkijoina ja ilmastonmuutos, saastuminen sekä lajikato ovat osana liki jokaista tutkimuksen alaa tavalla tai toisella. Todella paljon tietoa näin pieneen kirjaan, joitakin nuorimmille kuuntelijoille / lukijoille vaikeita sanoja ei harmillisesti selitetä auki.

  

  

Oletko sinäkin kyllästynyt siihen, että saat jatkuvasti kuulla, ettei voi tehdä jotain, koska olet tyttö? Siihen ongelmaan pureutuu tämä presidenttiehdokkaaksi pyrkineen Elizabeth Warrenin kirjoittama ja Charlene Chuan kuvittama teos, jonka sanoma on, että todellakin, tytöt pystyvät ihan mihin vain. Todella mainio kuvakirja, joka ei saarnaa tai näpäytä vaan lempeästi ohjaa ajatuksia siihen, ettei tyttöys ole mikään este. Tämän viestin kun kaikki sisäistäisivät (esim. Twitterissä oleville miesselittäjille tekisi hyvää).

  

  

Merja Jalon helppolukuisen Kotikulman etsivät -sarjan kolmannessa osassa Metsän salaisuus ratkotaan metsässä nähdyn leijonan arvotusta. Sirkus on juuri käynyt paikkakunnalla, joten karkasiko kissapeto sieltä? Hyvin epäuskottavaa kerrontaa (joka viitannee Ruokolahden leijonan tapaukseen), mutta perheen pienimmät saattavat pitääkin jännittävästä tarinasta, jolla on onnellinen loppu. Kuinka moni muuten osaa selittää sanonnan "mätäkuun juttu"? Minulle ilmaisu on tuttu lapsuudesta, vaikka se onkin aina ollut hieman outo.

  

  

Maratonin viimeisenä kirjana oli Marvi ja Merja Jalon Unelmakoirat-sarjan toinen osa Iki-ihana Jekku, joka paljastui oikein mainioksi lastenkirjallisuudeksi koirafaneille. En ole lukenut sarjan ensimmäistä osaa, mutta se ei tuntunut kauheasti haittaavan. 

  

Syksyllä ekaluokan aloittavat Isla ja Aino ovat saaneet luvan lenkittää naapurin uutta koiraa, mutta voi surkeus, isosisko Enni kavereineen onkin ehtinyt paikalle ennen heitä. Isojen tyttöjen puistoretki ei mene hyvin, sillä hoitokoiran kimppuun käydään. Sen jälkeen vain Aino ja Isla saavat saavat ulkoiluttaa Aksua.

  

Yhdellä lenkillä he tutustuvat vähän isompaan poikaan, jolla on ihana valkoinen samojedinkoira. Ja sekös isompia tyttöjä harmittaa, Henriikka kun on poikaan ihastunut. He päättävät säikytellä arkaa Aksua. Tyttöjen kiusanteko on todella julmaa, sillä se ei kohdistu vain pikkutyttöihin vaan myös koiriin, joita ei todellakaan saa kohdella niin väärin.

  

Onneksi Aksun omistaja näkee isompien tyttöjen juonitteluiden lävitse ja todistaa ilkitekoja. Henriikan koiria vihaava äiti ei silti usko naapurinsa puheita "täydellisestä" tyttärestään. Kirja loppuu on sen verran kiinnostavasti, että pitääpä harkita seuraavankin osan lukemista. 

   

    

Luin maratonin aikana yhteensä 16 teosta, 1529 sivua. 

Lukuviikko - Kirjaseikkailuja

"Lämpimästi tervetuloa mukaan tarinaan, astu tänne, kirjainten joukkoon. 

Mahdut hyvin, teen tilaa ihan jokaiselle mukaan haluavalle."

  

   

Arvostelukappale

    

Mustarunkoiset puut, niiden alla vihreät sammaleiset kivet ja mättäät, suuret aamukasteiset saniaiset, sammalten alla kiiltävien koppakuoriaisten ja matojen maailma, maatuneiden puiden ja sienirihmojen verkosto, luurankojen puutarha, mättäiden ympäröimänä outona kimmeltävä järvi. Ja sen pinnan alla jotakin ymmärryksen ylittävää. (s. 127)

  

Lukuviikon tämän vuoden teemana on "Lukemalla parempi maailma". Kun näin teeman, tiesin heti, mistä kirjasta bloggaisin tällä viikolla. "Kynä oli pahin ase." Veera Salmen Oboin kirja yhdistelee fantasiaa ja dystopiaa. Tämä kauniskantinen teos (kiitos Nelli Långstedtin) kertoo maailmasta, jossa kukaan ei osaa enää lukea ja kirjoja käytetään polttoaineena pitämässä vankilaa lämpimänä kuin Fahrenheit 451:ssä konsanaan. Kaikkia kirjoja ei kuitenkaan voida löytää, niitä jää piiloon hämäriin nurkkiin, joista innokas lukija ne voi löytää. Vankilan asukit puolestaan ovat tavallisesta varsin poikkeavia persoonia. 

   

Jokin tässä kaupungissa oli vinossa, mutta mikä? (s. 37)

   

Tarinan maailma on todella kiinnostava. Päähenkilö, 13-vuotias Oboi karkaa vankilasta ja päätyy futuristiseen kaupunkiin, jossa kaikilla on kämmenessään älypuhelinta muistuttava kjammen-implantti. "Omaa ajattelua ei tarvittu enää ollenkaan, kun vain oli kämmenen valo." Näitä zombimaisia ihmisiä kutsutaan normoiksi, "jotka tuijottavat omaa kämmentään ja väistelevät piippailevia tolppia". Heillä ei ole kykyä ymmärtää aikaa – ei ole eilistä eikä huomista, vain tämä hetki. Eivätkä he osaa lukea. 

   

– Ihmiset eivät lue! Lukeminen kiellettiin iät ja ajat sitten. Kaikki kirjoitettu on lakkautettu. Kukaan ei osaa enää lukea, eikä sellaista taitoa mihinkään tarvitakaan, sillä missään ei lue mitään. (s. 60)

   

Hirmuhallitsija Wanda pitää ihmisiä orjinaan. On tuotettava sähköä kuntopyörillä ja viljeltävä kasveja biosfääreissä tuottamaan happea, vaikka maailma voi jo paremmin. Teoksen maailmassa ilmastonmuutos on tapahtunut, napajäät sulaneet ja moni kaupunki jäänyt nousevan veden alle. Tarinan maailmassa on kaikesta huolimatta samanlaista toiveikkuutta kuin Siiri Enorannan Maailmantyttärissä. 

   

– Siis onko täältä happi loppumassa? 

– Ei enää, mutta sellainen uhka oli olemassa noin 150 vuotta sitten. Maailma voi hyvin nyt. Ainoa ongelma on se, etteivät ohjelmoidut ihmiset tiedä sitä. He vain jatkavat ja jatkavat. Jonkun pitäisi lopettaa tämä! (s. 88)

   

Oboin kirja oli aika haastava tapaus. Sen ideassa on pitkälti samaa kuin Michael Enden Tarinassa vailla loppua. Oboikin lukee kirjaa, joka kertoo hänestä, orpopojasta, jonka tehtävänä on pelastaa maailma. Tämä oli minusta kokonaisuutena klassikkoa parempi, mutta moni asia kuitenkin hiersi hampaankolossa. Erityisesti viruksen istuttaminen lepakkoihin meni hieman koronasalaliittoteorian tasolle. Salmen edellinen kirja, säeromaani Olin niinku aurinko paistais sijoittuu ensimmäisen koronakevään aikaan, mikä herättää kysymään olisiko korona siis jäänyt kummittelemaan kirjailijan ajatuksiin pidemmäksikin aikaa? Kirja olisi toiminut mainiosti ilman pandemiaakin. 

   

Kun torikauppias löi ensimmäisen räpistelevän lepakon pään poikki, tappavan vaarallinen virus lähti leviämään ympäri maailman

--

– Tapahtui niin, että tauti tarttui ihmiseen. Ja koska ihmiset kokoontuivat mielellään suurilla toreilla, kuuntelivat musiikkia suurissa konserttisaleissa, seurasivat urheilukilpailuja suurilla stadioneilla, tauti levisi nopeasti. -- sairaalat, krematoriot ja hautausmaat natisivat liitoksissaan. (s. 81 ja 91)

   

Teoksen vahvuutena on sen sisältämä viittailu kirjoihin. Sivuilla vilisee paljon tuttuja hahmoja. Lopusta löytyy lista kaikista kirjoista, jotka on tavalla tai toisella mainittu tekstissä. Lukuviikon teemaan sopien Oboi aktuaalisesti lukee maailmaa paremmaksi, sillä luetut kirjat todella muokkaavat teoksen todellisuutta. Oboi tapaa kirjan alkupuolella kiehtovan tytön, jota kutsutaan Thuleksi. Hänen ihonsa on aivan valkoinen, hiuksensa hopeiset ja huulensa siniset. Tuli mieleen Aino Joonas Riekkolan kirjasta Silkkomaahan kadonneet. Thule olisi voinut olla kirjassa mukana enemmänkin. Oboin kaksossiskot jäävät harmillisesti todella pieneen sivurooliin.  

  

– Tämä saattaa olla kaikkien aikojen paras kirja. 

Nostin kulmiani, hymyssä suin minäkin, ja sanoin:

– No, jokaisella on oma makunsa kirjojen suhteen. (s. 208)

  

Pidin joistakin kiinnostavasti kirjoitetuista lauseista erityisen paljon. Esimerkiksi "kastanjapuiden lehdet lensivät ilmassa kuin linnuilta irti revityt siivet", "vähän pölyyntynyt, niin kuin nyt ihmiset ovat, jos he elävät elämänsä vanhojen kirjojen keskellä", "sade nokki peltikattoja" ja "Sade oli liimannut hänen valkoiset hiuksensa poskiin kiinni, ja ne kulkivat ohuina noroina, saaden hänen ihonsa näyttämään särkyneeltä posliinilta". Välillä Salmi kuitenkin sortuu luetteloimaan, Oboi listaa asioita toisensa perään, vaikka yksikin esimerkki olisi jo välittänyt ajatuksen.

  

Kaiteita pitkin kipusi ylös runsaita kukkaköynnöksiä, jotka tuntuivat olevan ihan väärässä paikassa. -- käytävän sivuille aukesi kaksi valtavaa huonetta -- täynnä korkeita hyllyjä, ja hyllyt taas olivat pullollaan vanhoja pölyisiä kirjoja ja ruukkuja. Kaikista ruukuista luikerteli jokin pieni taimi, näytti kuin olisimme olleet jossain historiallisen kasvitieteellisen puutarhan ja kirjaston yhdistelmässä. (s. 51)

     

Oboin kirja on hyvin unenomainen – tai niin kuin eräs Goodreadsin käyttäjä kommentoi – psykedeelinen kirja. Salmi rikkoo useaan kertaan neljännen seinän ja teksti puhuttelee lukijaa suoraan. Tätä olisi kuitenkin voinut vielä hioa vähän, Oboi on raivostuttavan naiivi, juoni ennalta-arvattava ja kirjoitusvirheitäkin on jäänyt vielä muutama. Etenkin lopun "oliko kaikki vain unta" nyrjähdys oli harmillinen. Niin laiskaa taputella tarina kasaan kutsumalla tapahtumia vain kuumepainajaiseksi tai harhaksi. Lukija tosin saa itse päättää, pitääkö luettuja tapahtumia "tosina" vai ei. 
  

[Kirjat] olivat kuin se siemen. Kun ne olivat hyllyssä, ne olivat hiljaa, elämät sisällään. Mutta sillä hetkellä, kun joku tarttui kirjaan, avasi kannen, se heräsi eloon, tarina alkoi avautua. Kirjat avasivat maailmansa uupumatta, kerta toisensa jälkeen, aina vain uusien ihmisten edessä. Kertaheitolla ymmärsin sen ihmeen. Tarinan ihmeen. (s. 174)

  
Vapaaehtoisesti lapsettomana Lisäämö eli vauvatehdas hykerrytti, mutta tälle toiselle kohdalle pudistelin päätäni, sillä ollapa tuollainen tulevaisuus, ehkä maailman voisi silloin vielä pelastaa: "Maailmassa [ei] enää tarvittu tarinoita. Se osui sydämeeni kuin puukko, sillä minä olen kirjoittaja, enkä mitään muuta. Aivan samaan tapaan sinä järkyttyisit jos kuulisit, ettei lapsia enää tarvittaisi tulevaisuudessa mihinkään. (Älä pelkää, lapsia tarvitaan aina, se oli vain esimerkki.)"

  

Koko tilanne vaikutti ihan järjettömältä. Niin kuin minä olisin ollut joku helkkarin Liisa Ihmemaassa, enkä siis yhtään ihmetellyt, jos jostain olisi loikannut puhuva teepannu tai outo kani kello kädessään. (s. 55)

   

  

Arvosana:

        

Takakannesta:

Huikea romaani maailmasta, josta lukutaito on hävitetty, ja pojasta, joka ei usko tarinoihin.
  
13-vuotias Oboi on karannut etsimään entistä kotitaloaan. Hän päätyy katastrofin kärsineeseen kummalliseen kaupunkiin, jossa kukaan ei osaa lukea. Ihmisten toimia ohjaa kämmeneen kytketyn laitteen kautta salaperäinen Wanda, joka kertoo heille kaiken, mitä heidän pitää tietää ja tehdä. Kirpputorilla Oboi törmää naiseen, joka antaa hänelle kirjan. Naisen mukaan kirja voi muuttaa kaiken ja auttaa löytämään sen minkä Oboi luuli kadonneen ikuisesti. Ja yhtäkkiä tarinoita inhoava Oboi saakin huomata, että hänestä on tullut tarinan sankari, se orpo poika, jonka pitää pelastaa koko maailma.

  

304 sivua, Otava 2022

  

Kuvittanut: Nelli Långstedt

    

Luettu myös täällä: Helsingin Sanomat: Tuoreet lasten- ja nuortenkirjat pysäyttävät hyvien kysymysten ääreen, Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet, Kirsin kirjanurkka, Kirjavinkit, Hiiri kirjahyllyssä

  

*****

     

"Minun ei varmaankaan tarvitse kertoa teille, millainen voima kirjoilla on. 

Kirjat voivat muuttaa mielipiteitä ja maailmoja, avata ovia ja ajatuksia 

ja kylvää siemeniä joista voi kasvaa jotain satumaista tai peräti hirvittävää.

  

Sen tähden kirjat joutuvat usein sensuurin kohteeksi. 

Ne, jotka julistavat kirjoja pannaan tai polttavat niitä, pelkäävät niiden sisältöä."

    

    

Arvostelukappale

  

Kuulemieni kehujen perusteella odotin Anna Jamesin fantasiasarjan aloittavalta Tilly ja kirjamatkaajilta vielä enemmän. Perusideahan tässä on tosi houkutteleva: päästä tapaamaan romaanihenkilöitä lempikirjoista ja puhumaan sekä seikkailemaan heidän kanssaan kirjoissaan. Mihin kirjaan sinä haluaisit lähteä seikkailemaan? 

  

Tilly, koko nimeltään Matilda Pages, asuu isovanhempiensa kanssa kirjakauppa Pages & kumppanien yläkerrassa. Hänen äitinsö on kadonnut vuosia sitten, poliisin mukaan hänellä saattoi olla synnytyksen jälkeinen masennus. Tillyllä on mehiläisriipus kaulaketjussa, ainoa linkki äitiin. Isästä puolestaan ei ole mitään tietoa.

    

"Kirja, joita me lapsuudessamme rakastamme, muovaavat meitä aivan erityisesti. Kirjojemme henkilöt auttavat meitä päättämään, millaiseksi haluamme tulla." (s. 41)

   

Tilly pääsee Vihervaaran Annan Prinssi Edwardin saarelle ja Liisan mukaan Ihmemaahan. Eikä vain lukemalla noita lempikirjojaan, vaan aivan fyysisesti tarinan imuun. Nämä kirjat kirjoista ovat aina houkuttavia paljon lukeneelle. Tillyn äidin lempikirjaa, Pikku prinsessaa, en ole vielä lukenut, mutta ehkä kesän klassikkohaasteeseen luen sen. 

  

Kadonneen äidin ja kuolleen isän tarina oli tässä varsin onnistuneesti uniikki. Isovanhemmat olivat ihastuttavia, mutta Tillyn sidekick Oliver jäi hieman litteäksi. Hänellä on lukihäiriö, mitä ei turhan usein näe kirjoissa. Onko muuten kenelläkään käsitystä, millainen mahtaa olla kirja, joka on "painettu sellaiselle paperille, jota lukihäiriöisten oli helpompi lukea kuin tavallista kirjasivua"?  Irvikissa oli suosikkihahmoni.

  

"Onko sinulta koskaan mennyt ajantaju jonkin kirjan lumoissa? tai oletko joskus katseen nostaessani hetkisen hämmästellyt, missä oikein olet? Onko sinulta hämärtynyt, mitä ympärilläsi tapahtuu, ja sinä sen kuin luet tekstiin uppoutuneena?" (s. 210)

  

Jotain jäi lukukokemuksestani puuttumaan, ehkä kaikki tapahtui lopulta liian helposti ja vahingossa oikein. Tilly joutuu huimiin, pelottaviinkin seikkailuihin (jotain samaa kuin Ebenezerinkadun ihmeessä), mutta pelastuu niistä todella helposti. Tämän kirjan lukijoille on helppoa suositella ainakin Talventaian tarinoita, Nevermoor-sarjaa sekä Amari ja yön veljiä. Lisää lukuvinkkejä löytyy postauksen lopusta.  

  

Harry Pottereihin viitataan kirjassa toistuvasti. Harmillisesti kyseisen sarjan kirjailija on viime vuosina puhunut niin vahingoittavasti transihmisistä, etten voi katsoa enää tuota kymmeniä kertoja lukemaani sarjaa samalla tavalla. "Voiko ihminen olla ihan paha, jos hänellä oli hyllyssään koko Harry Potter -sarja?" 

    

"Mummi, tuntuuko sinusta koskaan, että sinä luet kirjoista paljon enemmän kuin muut ihmiset" 

"No kyllä, totta kai. Luen kirjoja työkseni, joten ihan varmasti luen enemmän kuin monet muut."

--

"En tarkoita kirjojen lukumäärää vaan tekstiin uppoutumista. Tuntuuko sinusta joskus lukiessasi, että olet suorastaan mukana siinä kirjassa tai jotain semmoista?" (s. 122)

  

Kuten HarperCollins Nordilta aiemmin lukemassani Tulvan jälkeen, tästäkin jokaisen luvun viimeiseltä sivulta puuttuu sivunumero. Kirjan fontti on miellyttävän iso ja tekee välillä erikoisia juttuja sivuilla (ks. kuva alla), lisäksi tekstin seassa on niin pieniä kuin kokonaisen sivunkin kuvituksia tehden tästä todella nopealukuisen teoksen. Täytynee antaa kirjasarjalle vielä uusi mahdollisuus ja lukea jatko-osakin jossakin vaiheessa. Niitä näyttää tulevan suomeksi nopeaa tahtia.

  

Ja vastauksena pitkäaikaiseen debaattiin:

  

"Minäkin tykkään siitä", Oskar sanoi. 

"Olet siis lukenut sen?" 

"No, olen kuunnellut äänikirjan. Kelpaako se?" 

"Ilman muuta", Tilly vastasi. (s. 80)

    

  

Arvosana:

      

Takakannesta:

TYTTÖKIRJOJEN TIMANTTI

  

Ainutlaatuisen lahjakas kirjailija tarjoaa taianomaisen sarjan, joka vangitsee lukijan otteeseensa.

  

11-vuotias Tilly on asunut isovanhempiensa kirjakaupan yläpuolella siitä lähtien, kun hänen äitinsä katosi mystisesti pian Tillyn syntymän jälkeen.

  

Eräänä päivänä Tilly huomaa, että klassisia lastenkirjojen hahmoja alkaa vaellella kaupassa. Hahmot hyppäävät kirjojen sivuilta oikeaan elämään mystisellä kirjoissa matkustamisen taialla. Apulaisinaan Vihervaaran Anna ja Ihmemaan Liisa, Tilly päättää ratkaista hänen äitinsä katoamisen mysteerin.

  

Hän astuu rohkeasti kohti tuntematonta tietämättä, millainen seikkailu häntä odottaa ja mitä vaaroja hänellä on edessään...

  
Suomentanut: Merja Helanen, 386 sivua, HarperCollins Nordic 2021
  
Alkuperäinen nimi: Tilly and the Bookwanderers (2018)

  

Kuvittanut: Paola Escobar

    

Sarjassa ilmestyneet:

• Tilly ja kirjamatkaajat
• Tilly ja kadonneiden satujen arvoitus
• Tilly ja seikkailujen kartta (ilmestyy toukokuussa)

    

Luettu myös täällä: Kirjahilla, Lastenkirjahylly, Kirjavinkit, Kallellaan kertomuksiin, Kirjahullun päiväkirja, Kasoittain kirjoja

  

Samankaltaista luettavaa: Cornelia Funke: Mustesydän, Mila Teräs: Noitapeili ja Kadonnut kaupunki, Anne Leinonen: Kirjanoita ja Noitakirja, Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla