Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 13 | James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni

"Tunsin talon hoitamattomasta muratista, joka verhosi tiilisinän ylimmän kerroksen ikkunoihin asti. Niin kirjeessä oli sanottu - ainoa talo, jonka seinää peitti muratti. 

Tämä siis oli paikka, jossa ehkä aloittaisin työni eläinlääkärinä."

  

  

Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 13

  

Yritin lukea James Herriotin (oik. nimeltään James Alfred Wight, 1916-1995) omaelämäkerrallisen Kaikenkarvaiset ystäväni ensimmäistä kertaa seiskaluokan kirjaesitelmään. Kirja ei kuitenkaan vienyt mukanaan, vaikka olen aina ollut kirjoja ahmiva lukutoukka. Tajusin vasta tarttuessani kirjaan uudelleen klassikkohaasteen kynnyksellä, että syy, miksi kirja jäi tuolloin lukematta liittyi varmasti siihen, että olin juuri muuttanut kaupunkiin perheemme maatilalta, joka oli pitänyt velkojen takia pakkohuutokaupata. 

    

Kaikki näytti pysähtyneen täällä kauan sitten. Katsoin taakseni, ennen kuin menin portista pihaan, ja minusta tuntui yhtäkkiä kuin olisin kulkenut jonkin vanhan kirjan kuvan poikki; oli autio villiintynyt puutarha, takana korkea hiljainen talo. En ikinä oppisi uskomaan, että se oli siinä ja että minä olin osa sitä. (s. 46)    

  

Tällä kertaa lukieminen kuitenkin sujui hyvin pienikokoisesta fontista huolimatta. Kiitos kuuluu varmasti osin teokselta pohjalta vähän aikaa sitten tehdylle uudelle tv-sarjalle, joka maalailee 1930-luvun lopun Yorkshiren miljöön upeasti. Herriotin kaksi vuotta kattava päiväkirjamainen kerronta kannattelevaa ja lukujen pituus vaihtelee parista sivusta kymmeneenkin, jolloin lukemista oli helppoa jaksottaa. Voinkin suositella lämpimästi tämän lukemista, joskin eritekammoisille tämä ei sovi. "Minulle oli jo kauan ennen valmistumistani sanottu, että maaseutueläinlääkärin työ on likaista ja haisevaa."

  

– Olet aina ollut kiltti. Omituinen kaveri, mutta kiltti.

– Omituinen? Siegfriedin kiinnostus heräsi.

– Ei, et omituinen. Väärä sana. Erilainen. Olet aina ollut helkkarin erilainen.

– Erilainen? Siegfried ihmetteli -- – Siinä sinä kyllä olet väärässä. (s. 361)

  

Vuonna 1938 Herriot saa töitä itseään vain muutaman vuoden vanhemman Siegfried Farnonin klinikalta ja jos luulet filmatisoinnin perusteella, että hänen hahmonsa on epäuskottavan hämmentävä, niin kirjassa hän on vielä raivostuttavasti ristiriitaisempi. Chaotic Good kuvaa erinomaisesti Siegfirediä, joka yhtenä päivänä neuvoo Herriotia tekemään asian tietyllä tavalla ja toisena aivan päinvastaista. Hän ei myöskään usko tilikirjaan vaan sijoittaa tienestinsä tinatuoppiin.

  

Kirjoja oli kaikkialla; osa niistä oli takan kummallakin puolella olevilla hyllyillä, osa pinoissa huoneen nurkissa. Takanreunustalla oli tinatuoppi. Se olikin kiinnostava tuoppi. Se oli sullottu täyteen  šekkejä ja seteleitä, joista osa oli pursunut ulos ja varissut takkaan. (s. 17)

  

Jokaisessa luvussa tavataan persoonallisia eläimiä ja niiden omistajia. Nummien korkeimmilla huipuilla asuvia tohtori kuvaa mielenkiintoimmiksi, koska sivilisaatio mukavuuksineen oli heistä kaukana. Enimmäkseen nuori Herriot hoitaa karjaa (lehmiä, sikoja, lampaita ja hevosia), mutta muutamia lemmikkejäkin mahtuu mukaan, kuten kannestakin löytyvä kiinanpalatsikoira Tricki Woo, josta kirjassa kerrotaan useassakin luvussa. Osa tapauksista on tuttuja tv-sarjasta, mutta niiden lisäksi hoidetaan paljon rutiininomaisiakin tapauksia, jotka eivät juurikaan erotu massasta. 

  

Kukkulan laella tasainen nummi levisi valkeana aaltoilevana kenttänä horisonttiin, ja taivas yläpuolella oli kuin tumma huopa. Näin Claytonin tilan, ja sekin näytti erilaiselta kuin kesällä; se oli kuin hiilipiirros valkeiden pulleiden kukkuloiden taustaa vasten. Rinteiden mäntymetsä erottui tummana läiskänä, mutta muuten maisemasta puuttuivat lähes kaikki sen tutut piirteet. (s. 285) 

  

Herriotille sattuu ja tapahtuu aina jotain, olipa kyseessä autoon liittyvä ongelma, naudan sisään kadonnut lämpömittari tai hankaluudet naisten kanssa. Olikin ilahduttavaa lukea, kun Herriot tapaa Helenin ja menee aivan solmuun. He käyvät pareilla treffeillä, jotka kummatkin menevät pieleen, mutta lopulta palaset loksahtavat paikalleen. "Helen naurahti. - Voi, minä olen vahva. Eikä minua pelota. Olen tottunut eläimiin." Erityisen paljon pidinkohdista, joissa Herriot pysähtyy ihastelemaan nummimaisemaa. Tuntui aivan kuin olisin itsekin ollut paikan päällä.

  

Katselin inhoten hampaanhoitovälineitä - hurjan näköisiä pihtejä, joissa oli yli puolimetriset varret, teräväleukaisia leikkureita, suukapuloita, vasaroita ja talttoja, viiloja ja raspeja; näkymä oli kuin inkvisiittorin työkammiosta. (s. 247)

  

Vähän samaan tapaan kuin Jennifer Worthin Hakekaa kätilö-muistelmateoksissa, myös Herriot kommentoi lääketieteen kehittymistä. Moni tapaus olisi nykyaikaisemmilla menetelmillä voitu hoitaa, mutta tapahtuma-aikanaan ei sellaisia tapoja oltu vielä tarjolla. Jatkuvasti kehittyvällä alalla tuli kuitenkin koko ajan uusia lääkkeitä ja vanhoista, usein jopa haitallisista tavoista oltiin luopumassa. Lääkkeitä ei tarvinnut enää tehdä itse klinikalla ja esimerkiksi erään kissan pentue pystyttiin pelastamaan uudella rokotteella.

  

Monet pulloista olivat kauniin muotoisia, niissä oli painavat lasitulpat, ja latinalaiset nimet oli kaiverrettu syvään niiden kylkeen; nämä nimet olivat olleet lääkäreille tuttuja vuosisatojen ajan. Ja kullakin oli oma vuosien saatossa kertynyt tarustonsa. 

Seisoimme katsellen kiiltäviä rivejä aavistamatta, että lähes kaikki olivat hyödyttömiä ja että vanhojen lääkkeiden aika oli melkein päättynyt. Pian uusien keksintöjen ryntäys työntäisi ne unohduksiin, eivätkä ne enää koskaan palaisi. (s. 24)

  

Tv-sarjaan ei ollut päätynyt (ainakaan muistikuvieni mukaan) Mallock-nimistä miestä, jonka "nimellä oli tuomiopäivän kaiku". Hänen luokseen päätyivät ne sairaat ja kuolleet eläimet, joita ei voinut käyttää ihmisten ruoaksi. Mallock myi tuoretta lihaa koiranruoaksi ja valmisti lopuista teurastetuista lihajauhoa, josta tuli sikojen ja kanojen rehua, luista tehtiin lannoitetta, eivätkä nahkatkaan menneet hukkaan. Myös saippuaa myytiin tuossa "painajaismaisessa" paikassa. Harmillisesti moni isäntä luotti enemmän Mallockin diagnooseihin kuin eläinlääkäriin. Esimerkiksi "mato hännässä" oli suosittu vaiva, vaikka kyseistä ilmiötä ei lääketiede tuntenut. Hoitokeinona tuohon oli hännänpään katkaiseminen, mitä Herriot piti brutaalina.

  

Menimme peltojen poikki joen yli vievälle sillalle, ja kävellessäni kapeaa siltaa hänen jäljessään tulin ajatelleeksi jotakin; tämä naisten uusi tapa käyttää pitkiä housuja oli ehkä hiukan vallankumouksellinen, mutta siinä oli hyvätkin puolensa. (s. 219)

  

Ajankuva näkyi joissakin hieman kyseenlaisissa ilmauksissa. Erästä eläinlääketieteen opiskelijaa hänen ohjaajansa kuvaa naismaiseksi, lannan kuorruttama Sigfried on kuin "fidžisaarelainen" ja hänen nuorempi veljensä Tristan tykkää käydä hakemassa "hoitureita" eli sairaanhoitajia tansseihin. Naisten miellyttämisen halua Herriot pitää valloittavana ominaisuutena, huoh. Näitä kohtia on kuitenkin tekstissä lopulta hyvin vähän, sillä muistelmien kirjoittamisen aikaan moni asia lienee jo unohtunut sekä jäänyt vuosien mittaan pois yleisestä käytöstä.

  

Siellä oli kissojakin, joten navetan täytyi olla lämmin. Mikään eiläin ei ole niin hyvä mukavuuden ilmaisin kuin kissa. Nämä oljilla karvapalloina nukkuvat kissat olivat valinneet parhaan paikan pilttuun väliseinän vierestä, johon virtasi lämpöä väliseinän taknaa olevista suurista eläimistä. (s. 323)

  

Yläasteella luin kotikirjahyllystä löytynyttä Valittujen palojen lyhennettyä versiota. Tämän täysimittaisen pokkaripainoksen olen ostanut kirpparilta joitakin vuosia sitten nauretavan halvalla, 0,50€:lla (alkuperäinen hinta on painettu takakanteen, 24 markkaa ja 50 penniä), ja se saa jäädä asumaan hyllyyn. Mitä selailin netistä eri painoksia kannesta, on tämä Maija Karman kuvittama versio eniten omaan mieleeni (etenkin kovakantisena painoksena, jossa ei ole Salamanteri-sarjan oransseja kehyksiä). Siitä tosin erikoisesti puuttuu iso musta koira.

  

Katselin varhaisaamun utuisessa auringonpaisteessa hehkuvia voikukkia; pelto oli niitä täynnä, ja tuntui kuin olisi istunut väreilevässä keltaisessa meressä. (s. 190)   

  

  

Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:

   

William Golding: Kärpästen herra

L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

George Orwell: Vuonna 1984

C.S. Lewis: Velho ja leijona

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi

Minna Canth: Papin perhe

Kate Chopin: Herääminen

Octavia E. Butler: Aamunkoitto

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut

Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta

       

Arvosana:

  

Takakannesta: 

Yorkshirelainen eläinlääkäri James Herriot on saavuttanut kirjoillaan yksimielisen sydämellisen vastaanoton niin Suomessa kuin muuallakin. Kaikenkarvaiset ystäväni on rakastetun kirjailijan esikoisteos, joka on viihdyttänyt eläinten ystäviä myös samannimisenä TV-sarjana.

  

Harvoin lukija saa käsiinsä näin valloittavaa muistelmateosta. James Herriot on loistava kertoja, lämmin ja huumorintajuinen luonnon ja kaiken elollisen ystävä ja ymmärtäjä. Työ vie hänen vauraisiin ja köyhiin koteihin, mahdollisiin ja mahdottomiin tilanteisiin – usein on yorkshirelainen isäntämies hoitotoimille suurempi vastaus kuin potkiva tai pureva potilas! Oman lisävärinsä teokselle antavat nuoren eläinlääkärin herkullisen omalaatuiset työtoverit, joiden seurassa kommelluksen ja seikkailut seuraavat toistaan. – Romantiikkaakin mahtuu sopivasti työvaatteiden ja navetantuoksun lomaan.

  

Toden totta hyväätekevä kirja kaikenikäisille: hauska, sydämellinen, nokkela ja viisas.

  

Suomentanut: Heidi Järvenpää 383 sivua, Otava/Salamanteri 1981 (1. suomenkielinen painos 1974)

  

Alkuperäinen nimi: All Creatures Great and Small (1972)

     

Teos on luettu myös täällä: Mustelumo, Lukemisen kartasto, Kirjavinkit, Jokken kirjanurkka, Kuhmon kaupunginkirjasto