"Vaikka mä kuinka yritin verhoutua miehisyyteen,
puin sen aina jotenkin väärin päin."
Lukuhaasteissa: Pride-lukuhaaste, Helmet 2021: 15) Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässä
Olen lukenut vuosien mittaan muutamia Mila Teräksen kirjoittamia teoksia, vielä lukiossa ollessani nuortenkirjan Tyttö tulevaisuudesta ja blogissakin käsitellyt Salainen kirjasto-sarjaan kuuluvat Noitapeili ja Kadonnut kaupunki. Olen pitänyt niistä paljon ja siksi toiveeni Amiraalin suhteen olivat odottavaiset, eikä minun tarvinnut pettyä.
Se lausuu mun nimeni niin kuin se olisi harvinainen muna tai kauan kadoksissa ollut avain, matkalippu. (s. 60)
Päästyäni ylitse siitä, että Amiraalin päähenkilöllä on sama nimi kuin siskonpojalla, löysin näiden hienojen kansien sisästä tosi symppiksen tarinan. Niilo on nuori etsikkomatkansa alussa. Hän ei pidä macho-maskuliinisuudesta, vaan viehättyy kirpparin violeteista korkkareista. Ei Niilo vielä tiedä, onko hän poika vai tyttö vai jotain siltä väliltä tai ihan kokonaan binäärin ulkopuolelta, muutos on vasta alussa. Kameleontiksi hän ainakin itseään tituleeraa. "Miksi mun täytyisi pitää kiinni jostakin ikivanhasta roolista vain siksi, että mulla on penis?"
Ehkäpä häntä kuvaisikin parhaiten gender fluid, mutta pääasia on se, että Niilo saa olla Niilo, juuri sellainen kuin hän on, lokeroimaton. "Sanat voivat tukahduttaa, rajata niin paljon. -- Sanat on tehty sitä varten, jotta maailma on helpompi käsittää, mutta kaikki eivät mahdu niihin." Pienellä paikkakunnalla ei vain ole paljoa esikuvia tai vertaistukea. Monissa lukemissani arvosteluissa Niiloa kuvattiin transsukupuoliseksi, mutta minusta se ei ole kirjan kertoma tarina. "Miksi ihmisessä tärkeää olisi jokin määrätty sukupuoli? Jos mussa on naisellisia piirteitä, niin miksi niitä pitäisi peitellä?"
Feminiinisyys ja maskuliinisuus eivät ole toistensa vastakohtia. -- Voin näyttää joka päivä erilaiselta: eilen olin vapyyrisukua, sitä ennen mieletön kaunotar, joskus olen remonttireiska, joinakin päivinä perushupparikundi, tänään glam-boy. (s. 118)
Äiti ja isä eivät juurikaan ole kuvioissa mukana, isä asuu uuden vaimonsa kanssa Espanjassa, isän vanhemmat ovat Niilon kasvattaneet. Sukupolvien erot aiheuttavat pientä kolahtelua (ukin ensirekatio Niilon pukeutumiskokeiluihin on tuomio huomiohakuisuudesta ja mumma voivottelee, mitä on tehnyt väärin kasvatuksessa), mutta onneksi kaikenikäiset voivat oppia uutta ja ymmärtämään myös kirjavampaa sukupuolen ilmaisua. Niilon mumma toi mieleen oman jo edesnmenneen mummoni - kumpikin nimittäin on antanut lapsenlapselleen lukuisia kirjoja lahjaksi.
Kellarissa tuoksuu maalta ja unohdetuilta esineiltä. -- lasikannen alla -- perhosia. -- amiraali, ritariperhonen, nokkosperhonen. -- Äkkiä musta tuntuu siltä kuin mä lukisin jotakin pyhää kirjoitusta tai vanhaa kansanloitsua. (s. 7)
Ukki on nuorempana harrastanut perhosia ja löytäessään ullakolta hänen vanhan kokoelmansa, Niiloakin alkavat nuo värikkäät olennot kiinnostaa. Kirjassa onkin paljon perhosvertauksia muodonmuutoksesta. "Toukkaa katsellessani mä ajattelen hiljaisuutta ja odottamista. Sitä, millaista on viipyä katseilta piilossa omassa maailmankaikkeudessaan, avaruutensa haarautuvissa oksistoissa. Odottaa, kunnes koteloaika on päättynyt -- kunnes kaikki on valmista." Eräs uhanalainen perhonen innoittaa myös Niiloa ystävineen yrittämään estää uuden parkkipaikan rakentamisen. Ilmastonmuutoksestakin puhutaan tavalla, joka kolahtaa kovaa tämän kesän helteiden jälkeen.
Kaikki on sesahtunutta, aurinko kiehuu kuumana ja kuivantuoksuisena. Mä mietin, eivätkö jakkupukutyypit huomaa, mihin suuntaan asiat ovat menossa.
Eikö tämä jatkuva helle tee niitä levottomiksi, muistuta, että auringon nyrkki on paljon voimakkaampi kuin meidän elämämme? (s. 13)
Ajattelen joukkosukupuuttoa, sitä kuinka olemme astumassa jonkin rajan yli, jonka jälkeen valtavasti lajeja katoaa eikä palaa enää koskaan takaisin. (s. 62)
En tiedä, haluanko ikinä omia lapsia tällaiseen maailmaan. -- ärsyttää se, että luonnon suojelemiseksi tehdään niin vähän. (s. 137)
Ei Niilon elämä kuitenkaan pelkkää glitteriä ole. Häntä on kiusattu koulussa erilaisuuden takia, koska leikki mieluummin tyttöjen kanssa. Tyttöjen maailmassa tunteet ja pehmeys olivat sallittuja. Lopulta Niilo pakotti itsensä sellaisen pojan muottiin, joka koulussa hyväksyttiin, vaikka se ei tuntunutkaan omalta. Hän harmittelee, kuinka pojilla ja miehillä on käytettävissään niin suppea väripaletti, puketua täytyy "varovasti kuin varislauma". Miksi housut ovat sallittu kaikille, mutta hametta ei? (Puolisoni puolestaan mietti viimeksi tänään, että hänen pitäisi hankkia kiltti.) Onneksi lukiossa oman persoonan esiintuominen on vapaampaa.
Yksi hänen ystävistään on vakavasti masentunut, vaikka asiaa ei suoraan sanallistetakaan. Olisin kyllä mielelläni nähnyt heidän suhdettaan enemmänkin, sillä siihen tuntui sekoittuvat kaveruuden lisäksi myös muitakin tunteita. Mutta tulevaisuus on keskeneräistä. Niilolla on myös pientä säätöä yhden tytön kanssa. Tämä on töissä kahviossa ja Niilo ostaa päivittäin korvapuustin, kun ei saa sanottua muuta. Homma kuitenkin kuivahtaa kasaan melko huomaamattomasti.
Internetin jumalat tietävät,että on olemassa sukupuoli-identiteetti,joka ei ole nainen tai mies.Se ei osu kumpaankaan kahdesta navasta,vaan jää jonnekin niiden väliin tai kokonaan niiden ulkopuolelle.Lyhyesti: ei ole pakko ahtautua mihinkään muottiin. (s. 131)
Teräksen kieli on ihanan runollista ja hänen hahmonsa käyttävät aistejaan vahvasti. Kerrotaan usein paitsi mille asiat näyttävät, myös mille ne tuntuvat, tuoksuvat, kuulostavat ja maistuvat. Omia suosikki-ilmaisujani ovat mm. "vuodeosasto on unohdettujuen ihmisten museo", "helle loikkaa ikkunoista sisään kuin kultainen kissaeläin", "renkaiden kehräys asvaltilla", "silmät kimaltavat kuin tuntemattomat kuoriaiset" ja "maalaan kasvojani esiin niin kuin kuorisin tuntematonta, loistavaa hedelmää".
Nahistuneet teepussit (vaikka hurmaavan sääntöjä kaihtava ilmaisu onkin) menevät kuitenkin eltaantuneen teen (Suojaan metsän siimekseen) ja muutoinkin liian nopeasti pilaantuvien ruoka-aineiden jatkumoon (Lintuhäkki).
Peilikuvani on vieras,heijastuksenituskin edes kuuluu mulle.
Sillä olen tuhatkaleidoskoopin hailahdusta,monta ihmeellistä kulmaa. (s. 30)
Kerronnan ohessa on myös Niilon kirjoittamia runoja. Hän kantaa mukanaan muistikirjaa, johon kirjoittaminen antaa paikan hengittää, aivan niin kuin metsäkin. Yhdessä runossaan Niilo puhuu siitä, kuinka ei ole miehekästä lähettää kenellekään ällösöpöjä tarroja viesteissä. Oma puolisoni ei kauheasti välitä siitä, millainen hänen yhteiskunnan mukaan pitäisi olla vaan tekee niin kuin haluaa. Lähettää jopa niitä söpöjä tarroja.
Niilo on enimmäkseen ihan ok omasta itsestään, vaikka ei vielä ole löytänyt oikeita sanoja, eikä ole varma tarvitseekokaan. Hän haluaa tullä nähdyksi, mutta ei analysoiduksi dignoosiksi tai tapaukseksi. Alun epävarmuuden jäkeen hän huomaa nauttivansa kokeiluista erilaisten vaatteiden, kynsilakkavärien ja meikkaamisen kanssa. "- Muakin on aina pidetty poikana -- - Mutta se ei koskaan tuntunut oikealta... niin kuin ei kyllä tyttönäkään oleminen."
Kirjan suurin hienous onkin siinä, että se esittelee erilaisen maskuliinisuuden mallin olematta kuitenkaan liian kliseinen tai pelkkää kipuilua. "Olisipa maailma sellainen, ettei aina tarvitsisi uskaltaa niin paljon." -- "Asiat eivät muutu, jos pysytään hiljaa." Yhdessä riemastuttavimmista kohtauksista Niilon on mennyt siivouskomeroon kirjoittamaan, kun hänen työkumppaninsa Sinikka löytää hänet ja sanoo: "- Tiedätkö muuten, että meidän työyhteisössämme kenenkään ei tarvitse olla kaapissa?" Sinikka on ihastuttava hahmo!
Tässä mä olen.Tämä on mun juttuni. (s. 66)
Kun ihminen uskaltaa olla oma itsensä ja näyttää sismpänsä, se on kaunis. Se loistaa sisältäpäin. (s. 69)
Mä en välitä enää hittojakaan siitä, mitä maailma ajattelee musta,
sillä mä olen syntynyt tällaiseksi:
mä olen runoilija,
mä olen villi
ja kysymysmerkeistä kuorittu sydän
--
mä olen yksinkertaisesti mä. (s. 142)
Arvosana:
Takakannesta:
Miksi aina pitäisi valita, onko poika vai tyttö?
Niilon miehisyyden päällä on aina ollut vähintäänkin ripaus glitteriä. Kun lapsuuden suojaava kotelo murtuu, 17-vuotiaalla vastassa ovat kysymykset: Kuka mä olen? Mistä mä pidän?
Tuppukylässä jokaisen pitää mahtua tiukasti omaan lokeroonsa. Olla joko-tai, ei missään tapauksessa sekä-että. Mutta miksi ei voisi valita kaikkea: parransänkeä ja satiinihametta, tyttöjä ja poikia, haurasta ja vahvaa? On onneksi ihmisiä, joille Niilo voi näyttää sisimpänsä loisteen.
Vahva ja ilmava romaani liukenevista sukupuolirajoista.
Luettu myös täällä: Maaseudun tulevaisuus, Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet, Lastenkirjahylly, Kirjojen kätkemää, Luova ruho
Samankaltaista luettavaa: Salla Simukka: Lukitut, Marja Aho: Puunhalaaja, Sini Helminen: Hurme, Jessica Schiefauer: Pojat, Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin, Riina Mattila: Järistyksiä
"Maailma on aina rakennettu enemmistön ehdoilla, enemmistön muotoiseksi,
enemmistön tarpeita vastaamaan. Jos kuuluu vähemmistöön,
joutuu aina taipumaan vähän enemmän, tekemään vähän enemmän töitä,
sietämään vähän enemmän kysymyksiä ja tuijostusta ja huutelua ja sitä,
että elämä on jatkuvasti vähän hankalampaa."
Lukuhaasteissa: Pride-lukuhaaste, Helmet 2021: 11) Kirja kertoo köyhyydestä
Amiraalin kirjalliseksi kumppaniksi sopii hyvin Salla Simukan uusin kääntöromaani Matalapaine/Korkeapaine, joka kannattaa lukea siinä järjestyksessä kuin sen nimi ohjaa. Kansien väliin mahtuu yksi kesä, kaksi tytöä ja kokoelma kohtaamisia.
Muratti on vallannut seinästä niin ison osan, että sen alta on paikoin vaikea erottaa talon vaaleaa kivirappausta. (s. 43)
Matalapaine-puolella päästään seuraamaan Varpun viimeistä kesää pienellä paikkakunnalla, ennen lukiota. Hän ei kaipaa mitään muuta kuin pois tutuista, ahdistavista ympyröistä. Sitten Saga, koulun suosituin tyttö, tulee ja suutelee häntä yllättäen. Kumpikaan ei halua juhlia peruskoulun päättymistä, mutta hyvin eri syistä. Sagan tarina avautuu Korkeapaine-puolella. Se ei kerro kaikista tapahtumista toista näkökulmaa, vaan on enemmän montaasi koko kesän tunteista ja tapahtumista.
Kun olen poissa, kun olen vapaa, aion leikkiä kenen kanssa tahdon. -- Kun voin aloittaa uudestaan, uutena. (s. 11 ja 14)
Varpu asuu kaksin äitinsä kanssa. Isä on mennyt uudelleen naimisiin ja asuu nyt Islannissa. Äiti ei ole alkoholisti, mutta ostaa toisinaan viinipullon viikonlopuksi, vaikka raha on tiukilla. "Olemme aina eläneet tili vähän miinuksella." Varpu ei kehtaa kerätä pulloja ja tölkkejä sivutoenestinä, sillä pelkää jonkun luulevan niiden olevan äidin. Varpu ei saanut kesätöitä ja kipuilee sen kanssa, kuinka kustantaa lukiokirjat ja asumisen syksyllä.
Sitten aloin etsiä kirjoja ja sarjakuvia -- Eniten pidin sellaisista, jotka sijoittuivat johonkin toiseen todellisuuteen tai historiaan. Ritareita ja linnanneitoja. Haltioita ja metsänhenkiä. Prinsessoja. Avaruusaluksen matkustajia. Merenneitoja.
Mieluiten niin, että päähenkilöt olivat molemmat tyttöjä tai naisia. Siitä minä ehkä vähitellen tiesin, etten ole hetero. (s. 21)
Varpun ja Sagan kohtaamiset eivät juurikaan sisällä dialogia, vaan nuoret keskittyvät fyysisyyteen. Kosketukseen, suudelmiin, seksiin. Varpun haaveissa jonkun kanssa oleminen tarkoittaisi tuntikausia keskisteluja. "Ei ole olemassa mitään "meitä". On vain Varpu. Ja on vain Saga. Kaksi maailmaa, jotka eivät oikeasti kohtaa. Sinä ja minä pidämme toisiamme kädestä välitilassa, vaihtoehtotodellisuudessa, kuilussa, joka on mahdollisen ja mahdottoman välissä." Varpu ei usko lokerointiin. Mitä tarkoittaa olla "sellainen"? Miksi pitäisi määritellä jotkin rajat? Hänellä on sateenkaaripinssi "juuri siksi, että siinä on kaikki värit. Minun ei tarvitse valita vain yhtä."
Otat minua kädestä ja vedät pienelle polulle, joka johtaa metsikön halki. En tälläkään kertaa vastustele. Olen utelias. Haluan nähdä, mihin tämä johtaa. Polku. Sinä. Tämä kaikki. (s. 34)
Teoksen tekstin on todella ilmavaa ja nopealukuista. Silti kummallakin nuorella on omat surunsa, ahdistuksensa, ilonsa ja kaipuunsa. Aluksi luulin, että Varpun puoli olisi kahdesta se raskaampi, mutta pidin tavallaan enemmän siitä, että Sagallakaan ei ole niin pintaliitävä ja huoleton elämä, vaikka hän yrittää pitää yllä sellaista fasaadia.
En pysty olemaan kotona pitkiä aikoja.
En äidin kanssa, joka ei päiväkausiin käy missään eikä nouse sohvalta kuin syömään ja vessaan.--asunossa, josta loppuu happi ja jossa hiljaisuus saa seinät painumaan kasaan. (s. 28)
Matalapaine/Korkeapaine on sateenharmaa ja melankolinen tuokiokuva kahdesta nuoresta, joiden elämät ovat vasta aivan alussa. Joiden kesän ainoat hyvät hetket tapahtuvat heidän ollessaan yhdessä. Jääkin lukijalle pohdittavaksi, kuinka heidän tarinansa jatkuvat. Oliko kyseessä vain nopea vierailu toistensa elämissä, vai jatkuuko yhteinen taival senkin jälkeen, kun kummankin puolen viimeiset sanat loppuvat kirjan keskellä.
Sinä sanot:Mä en ole kiinnostunut tytöistä.
Sinä sanot:Mä en ole osa jotain vitun sateenkaarta.
Sinä sanot:Mä en käy missään Pride-marsseilla ja ole poliittinen ja aktiivinen.
--
Sinä sanot:Tämä on yksi kesä. Vain yksi kesä. (s. 51)
Arvosana:
Takakannesta:
Yksi kesä. Kaksi tyttöä. Helteenkuuma ja sateenkirkas rakkaus, joka muuttaa maiseman toiseksi.
Suositun YA-kirjailijan voimakas, todentuntuinen romaani kahden nuoren kesästä ja rakkaudesta, epävarmuuksista ja etsinnästä.
Matalapaine/Korkeapaine kertoo peruskoulun juuri päättäneiden tyttöjen tarinan molemmista näkökulmista.
Varpu on aina ollut sivustakatsoja, jolle hiljainen rannikkokaupunki on tuntunut väärältä paikalta. Nyt hän elää viimeistä kesää ennen pääsyä lukioon toiselle paikkakunnalle, joka avaa hänelle aivan uudenlaisen maailman. Kesän ei pitäisi tarjota mitään yllätyksiä – mutta sitten Saga kävelee merestä hänen viereensä ja suutelee.
Molemmilla tytöillä on salaisuutensa ja pelkonsa, joita ei lausuta ääneen. Molempien kotona asuu painostava hiljaisuus. Varpun itsevarman pinnan alla vaanivat epävarmuuden syvät vedet, Sagan huolettomuus kätkee niin synkkää surua, vihaa ja epätoivoa, ettei mikään auringonpaiste saa varjoja väistymään. Rakkaudessa pitäisi luottaa ja uskaltaa, mutta onko se liian suuri vaatimus?
Matalapaine/Korkeapaine on voimakas, koskettava ja kaunis, suuria tunteita kannattelee Simukan kevyt ja ilmava kerronta, niin tosi että se tuntuu kehossa asti.
Samankaltaista luettavaa: Vilja-Tuulia Huotarinen: Valoa, valoa, valoa, Nelli Hietala: Kielillä puhumisen taito
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti