Lastenkirjalauantai | Poika ullakolla, poika kellarissa & Ouroboros: Sateenkaarikäärme

"- Onko tämä unta vai totta? Lex ihmetteli. 

Sekä että. Parhaat unet usein ovat."

  

   

Arvostelukappale

Salla Simukka on tasaisen varma kirjoittaja, eikä siis ollut yllätys, että hänen uusi lastenkirjansa Poika ullakolla, poika kellarissa oli mainio lukupala. JP Ahosen kuvitus oli myös ihastuttavan dynaaminen.

Maxista alkoi tuntua, että talossa oli jotain kummallista. Ehkä jokin salaisuus, joka hänen pitäisi selvittää. (s. 41)

Max ja Alexis elävät eri maailmoissa - kirjaimellisesti. Heidän todellisuutensa ovat kokonaan erillisiä maailmakaikkeuksia, toisia ulottuvuuksia. Poikien perheet muuttavat tahoillaan kovin samannäköiseen taloon ja pian uudessa kodissa alkaa tapahtua kaikenlaista outoa. Molemmat pojat löytävät oven, jonka karmissa on X-merkki. Kun he kulkevat noista ovista, he pääsevät toistensa maailmoihin. Pian poikien todellisuudet alkavat vuotaa toisiinsa ja pojat pelkäävät, että heidän ystävyytensä tuhoaa molemmat maailmat.

Simukan satumainen teos on hurmaavaa, aivoissa kutkuttavaa suomikummaa 9+ lapsille, mutta tämän parissa viihtyy varttuneempikin lukija (tämä on oivallinen teos vaikkapa lukujumin selättäjäksi).

- Siinä kaupungissa, jossa me asuttiin aiemmin, asui tosi tyhmiä ihmisiä, hän sanoi lopulta. 

- Millä tavalla tyhmiä? 

- Heidän mielestään äiti oli vääränlainen. Tai koko meidän perhe. Isä ja veljet on iholtaan vaaleita. Äiti on tummempi. Ja minä ja pikkusiskot jotain siltä väliltä. Niiden tyhmien ihmisten mielestä vain samanväriset ihmiset voivat olla samaa perhettä, Max selitti. (s. 107)

Arvosana:

      

Takakannesta:

Mitä tekisit, jos löytäisit kotitalostasi salaisen huoneen?

  

Jännittävä ja koskettava lastenromaani kahdesta pojasta, jotka asuvat samassa talossa mutta eri todellisuuksissa. Voiko ystävyys ylittää maailmoja erottavan rajan?

  

10-vuotiaan Alexiksen perhe muuttaa taloon, josta hän saa unelmiensa ullakkohuoneen. Niin ikään 10-vuotiaan Maxin perhe muuttaa taloon, jossa häntä odottaa upea kellarihuone. Pian pojat huomaavat, että heidän kotitaloissaan on jotain omituista: Alexis kuulee ääniä talon alta, vaikka heillä ei ole kellaria. Maxin korviin kantautuu soittoa ullakolta, vaikka siellä ei ole ketään.

  

Kun pojat viimein kohtaavat, heille käy selväksi, että vain he kaksi pystyvät öiseen aikaan vierailemaan toistensa maailmoissa. Mutta vaarantaako heidän ystävyytensä kaiken, kun maailmat alkavat sekoittua toisiinsa?

  

192 sivua, Tammi 2024

   

Luettu myös täällä: Kirjavinkit, Kirjojen keskellä, Luova ruho

  

*****

  

"Aivan kuin olisin päätynyt keskelle fantasiaelokuvaa."

    

  

Arvostelukappale

Silja Sillanpään kirjoittama ja Pasi Pitkäsen upeasti kuvittama vauhdikas varhaisnuortenkirja Sateenkaarikäärme aloittaa kiehtovan Ouroboros-sarjan. Tämä ensimmäinen kirja päättyi niin kiinnostavaan cliffhangeriin, että täytyy kyllä lukea, minkälaiseen seikkailuun hahmot päätyvät seuraavaksi.

  

12-vuotias Kivi lähtee etsimään äitiään, kun hänestä huolehtineet isovanhemmat haetaan hoitokotiin. Hän päätyy maanalaiseen käärmejunaan, jonka maailma on kuin sekoitus Snowpierceriä ja Liisan seikkailuja Ihmemaassa. Junan asemalla Kivi tapaa hieman itseään vanhemman tytön, Ofidian (lyhyemmin Dian), joka opastaa häntä erikoisen junan maailmaan. Kivillä on mukanaan lemmikkikäärmeensä Niji ja valokuva äidistään lapsena.

Löytyykö äiti junasta? Keitä ovat katastrofaatit, eskapistit ja visionäärit? Se selviää lukemalla kirjan.

Kesti silti hetken ennen kuin silmäni avautuivat. (Oletko kuullut sellaista sanontaa? Se tarkoittaa, että kuvaannollisesti näkee jonkin asian ensimmäistä kertaa, ymmärtää viimein jonkin asian.) (s. 120)

Sillanpäällä on jännittävä tapa kirjoittaa hahmonsa kommentoimaan neljättä seinää rikkoen. Kivi selittää lukijalle niin isoisänsä käyttämiä sanontoja kuin mitä cliffhanger tarkoittaa, kehottaa skippaamaan ällöttävän kohdan ja kertauksen viime aikaisista tapahtumista kuin suoratoistopalvelussa konsanaan. Isona plussanaa yhdessä lauseessa mainitut muunsukupuoliset hahmot!

  

– Sun iho on tuollainen... juuri luodun käärmeennahan värinen. Kalpea. Mutta pilkullinen. Pilkkujen väri on... raaka persikka. 

– Persikkapilkkuja kuolleessa nahassa. Siellä päin, mistä minä olen kotoisin, ei ole tapana kommentoida ihmisten ihonväriä. Sitä pidetään epäkohteliaana, sanoin. (s. 91)

    

Arvosana:

    

Takakannesta:

Uusi mysteerisarja alkaa!

  

Lumoava tarina vie lukijansa maan alla kulkevan salaperäisen käärmejunan kyytiin. Taidokkaan tekijäkaksikon fantastinen sarja on täynnä kihiseviä salaisuuksia, joiden selviämistä odottaa henkeään pidätellen!

  

12-vuotias Kivi asuu isovanhempiensa luona matelijakaupan yläkerrassa. Kun vanhukset viedään hoitolaan, karkaa Kivi lemmikkikäärmeensä Nijin kanssa etsimään maan nielemää äitiään. Kivi päätyy rautatieasemalle, jonne matelee riimuin koristeltu käärmejuna. Alkaa huimaava seikkailu, jonka aikana Kivi joutuu pohtimaan, milloin todellisuus muuttuu tarinoiksi ja tarinat totuudeksi.

  

Maanalainen juna vaunuineen kuhisee taikavoimaisia käärmeitä, riimumerkkejä ja mysteereitä – ja luo nahkansa tarinan edetessä aina uudelleen. Oppaakseen Kivi saa teini-ikäisen, tuittupäisen Dian. Mutta onko tähän luottamista? Taikka Boaan, junan pistäväkatseiseen johtajaan?

    
256 sivua, WSOY 2024

   

Luettu myös täällä: Lastenkirjahylly, Luova ruho

Lukupiirissä | Delia Owens: Suon villi laulu

"Ei oo karhut pelkona mulla."

  

  

Lukupiirin elokuun kirja

   

Ilmiömäisen suosittu ja elokuvaksikin taipunut Delia Owensin Suon villi laulu oli vetämäni lukupiirin elokuun kirjana. Minulla on aina todella varautunut suhtautuminen näihin hypetettyihin kirjoihin ja siksi en tätäkään ollut aiemmin lukenut. Onneksi epäluuloni osoittautui vääräksi.

  

"Rakkaus vaan menee niin monesti pieleen. Mutta silloinkin, kun siinä epäonnistuu, se yhdistää meitä toisiimme, eikä meillä loppujen lopuksi muuta ole kuin nää yhteydet toisiimme." (s. 276)

  

Päälle neljän sadan sivun kirjaan mahtui niin paljon kaikkea: upeaa luontokuvausta, kasvutarina, romantiikkaa, parisuhdeväkivaltaa, löydetty perhe, murhatutkinta ja oikeudenkäynti. Tarina avautuu kahdessa aikalinjassa, jotka lopussa sulautuvat yhteen. Alussa eletään vuotta 1952 ja päähenkilö Kya on kuuden vanha. Kerronta vuorottelee Kyan lapsuuden sekä nuoruuden ja nykyhetken, vuoden 1969 murhatutkinnan välillä.

  

Koko kylä näytti väsähtäneen luonnonvoimien kanssa kamppailuun ja repsotti ikään kuin periksi antaneena. (s. 27)

  

Kyan äiti ja vanhemmat sisarukset lähtevät yksitellen kotoa, pois alati humalassa olevan, väkivaltaisen isän nyrkkien alta. Vain pikkuinen Kya jää kotiin, eikä mene kovin pitkään, kun isäkään ei tule enää kotiin. Kya jää yksin mökinrähjään marskimaan keskelle. Luonnosta tulee hänen opettajansa, vanhempansa ja keino selvitä hengissä (myös sydämellinen tummaihoinen puodinpitäjä Jumpin ja hänen vaimonsa Mabel auttavat osaltaan). Kaikki muuttuu, kun poika nimeltä Tate tulee mukaan kuvioihin ja haluaa opettaa Kyan lukemaan, tyttö kun kävi koulussa vain yhden päivän - kiitos naureskelevien luokkatovereiden.

  

"Vähän kuin ei olisi ikinä nähnyt tähtiä ja sitten saisi yhtäkkiä nähdä ne." (s. 319)

  

Pidin eniten kirjan alkupuolesta ja Kyan kasvutarinasta sekä huiman eläväisestä luontokuvauksesta, mutta lopun iso juonikäänne pääsi yllättämään erittäin positiivisesti. Vaikka tässä on niin mahdottoman paljon kaikkea, mikään osa ei tuntunut turhalta tai syönyt jonkin toisen teeman vaikuttavuutta. Syystäkin on siis tämä tarina saanut niin paljon huomiota. Pitänee katsoa myös filmatisointi tästä. 

  

Arvosana:

          

Takakannesta:

Sydäntä särkevä kasvutarina, murhamysteeri ja lumoava kertomus luonnon kauneudesta.
  
Kun pohjoiscarolinalaiselta suolta löytyy kylän oman kultapojan ruumis, epäilykset kääntyvät Kya Clarkiin, joka asuu marskimaan reunalla. Kouluja käymätön juopon tytär, köyhää valkoista roskasakkia – vai jotain aivan muuta? Kya on oppinut selviytymään yksin, ystävystymään suon eläinten kanssa ja lukemaan sen vesiä ja mättäitä. Mutta hänkin kaipaa rakkautta, ja kun villi luonto kohtaa ihmisten maailman, ei mikään ole enää entisellään.
  
Suon villi laulu on ollut valtaisa myynti- ja arvostelumenestys Yhdysvalloissa, minkä lisäksi se ilmestyy yli 40 muussa maassa. Reese Witherspoonin tuotantoyhtiö on ostanut teoksen filmatisointioikeudet.

  

Suomentanut: Maria Lyytinen, 414 sivua, WSOY 2020
  
Alkuperäinen nimi: Where the Crawdads Sing (2018)

    

Luettu myös täällä: Kirsin Book Club, Kirjaluotsi, Kirjavinkit, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirsin kirjanurkka

  

Samankaltaista luettavaa:

• Robert C. O'Brien: Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta
• Megan E. Freeman: Alone
• Tara Westover: Opintiellä
• Beth Lewis: Suden tie
• John Marsden: Tomorrow, When the War Began
• Rick Yancey: 5. aalto
• Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
• Anni Kytömäki: Kivitasku
• Jennifer Vanderbes: Pääsiäissaari
• Murray Bail: Eukalyptus
• Jacqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate
  

Riley Redgate: Alone Out Here

"Because the end of the world is beginning of the world."

  

  

Pakko rakastaa kirjastoa! Toivoin Riley Redgaten YA-scifiromaania Alone Out Here hankittavaksi ja olipa ihanaa huomata, että toiveeni oli valittu toteutettavaksi. Harmillisesti kirja ei ollut aivan yhtä hyvä kuin toivoin sen olevan, mutta ei se mitään - olivathan lopussa tapahtuneet käänteet kerrankin sellaisia, joita en osannut ennalta odottaa. 

    

Maapallo on tuhoutumassa. Tutkijat ovat havainneet supertulivuoren, joka tulee purkautumaan muutaman vuoden sisällä. Purkauksen myötä maapallon ilmakehään vapautuu niin paljon metaania, että se muuttaa koko planeetan ilmaston elinkelvottomaksi. Rakennetaan uudenlaisia avaruusaluksia, joiden avulla voidaan pelastaa edes osa ihmiskunnasta, eläimistä, kasveista, taiteesta ja maapallon historiasta. Lähimmälle, mahdollisesti elinkelpoiselle planeetalle on matkaa vain sellaiset 1100 vuotta, eli selviytyjien on luotava uusia sukupolvia ihmislajin säilyttämiseksi.

  

Nobody watched when Earth was destroyed. Nobody will watch if one of us lets go here except each other. We are unspeakably small, bacteria clinging to an insect's body. (s. 375)

  

Päähenkilö on n. 18-vuotias Leigh, Yhdysvaltojen rouva presidentin tytär. Hänestä on vallan vaikea pitää, kuten suuresta osasta muitakaan hahmoja. Kaikki ovat teinejä, koska vain he ehtivät pelastautua prototyyppialuksen kyytiin, kun tulivuori purkautuukin etukäteen. Seuraa kuukausien mittaista ojasta allikkoon joutumista. Selviää, ettei alusta oltu varusteltu kokonaan, joten puutteiden myötä nuoret joutuvat tinkimään ja säännöstelemään paljosta. Porukka tekee myös todella tyhmiä päätöksiä ja moni loukkaantuu niiden seurauksesta.

  

This ragtag group of fifty kids --

"What we're doing is like todlers playing with toy firetrucks while our house is burning down." (s. 35 ja 154)

  

Kuinka näin kiinnostavasta aiheesta voidaan kirjoittaa niin kuiva ja hidastempoinen kirja? Tässä kuvataan todella tarkkaan lähes jokainen päivä, mitä matkaa tehdään. Teiniromanssejakin nähdään vain yhden yritelmän verran, mutta sekin on kaatua, koska kaksikko ei puhu toisilleen. Lopussa oli niin yksi hyvin ennalta-arvattava kuin yksi varsin omaperäinenkin juonenkäänne, että ei tämä nyt aivan kamalakaan ollut, vaikka ymmärrän hyvin miksi joissakin Goodreads-arvosteluissa porukka on kuvaillut tätä todella ärsyttäväksi kirjaksi.

  

Arvosana:

           

Takakannesta:

What do you stand for, when you're one of the last left standing?

  

The year is 2072. Soon a volcanic eruption will trigger catastrophic devastation, and the only way out is up.

  

While the world’s leaders, scientists, and engineers oversee the frantic production of a space fleet meant to save humankind, their children are brought in for a weekend of touring the Lazarus, a high-tech prototype spaceship. But when the apocalypse arrives months ahead of schedule, First Daughter Leigh Chen and a handful of teens from the tour are the only ones to escape the planet.

  

This is the new world: a starship loaded with a catalog of human artifacts, a frozen menagerie of animal DNA, and fifty-three terrified survivors. From the panic arises a coalition of leaders, spearheaded by the pilot’s enigmatic daughter, Eli, who takes the wheel in their hunt for a habitable planet. But as isolation presses in, their uneasy peace begins to fracture. The struggle for control will mean the difference between survival and oblivion, and Leigh must decide whether to stand on the side of the mission or of her own humanity.

  

With aching poignancy and tense, heart-in-your-mouth action, this enthralling saga will stay with readers long after the final page.

  
392 sivua, Disney Hyperion 2022

  

Samankaltaista luettavaa:

• Kenta Shinohara: Astra - Avaruuden haaksirikkoiset
• Alastair Chisholm: Orion Lost
• K.A. Applegate: Viimeinen avaruussukkula
• Beth Revis: Across the Universe - Matka alkaa
• Mats Strandberg: Loppu

Lukupiirissä | Annie Lyons: Pommisuojan lukupiiri

"Fasismin tumma pilvi oli levittäytynyt Euroopan ylle kuin virus, mutta nyt se alkoi hälvetä."

  

  

Helmikuun lukupiirikirja

Kirja saatu kustantajalta

  

Voiko toisen maailmasodan aikaan sijoittuva kirja tarjota hyvänmielen lukukokemuksen? Kyllä voi!

  

Annie Lyonsin Pommisuojan lukupiiri on sympaattinen tarina kirjakauppaa pitävästä Gertiestä. Hänen hyvä ystävänsä ehdottaa vähän ennen sodan alkua, että Gertie voisi tarjota juutalaisvainoja pakoon lähteneelle lapselle kodin. Alun pienen vastustelun jälkeen Gertien ja hänen koiransa Hemingwayn kotiin muuttaa teini-ikäinen Hedy, eikä mikään ole enää niin kuin ennen.

  

Seuraava kierros järjettömiä kuolemia. Taas yksi sukupolvi, joka tulee suremaan ikuisesti niitä, jotka eivät koskaan palaa kotiin -- Miten voi olla mahdollista, että se tapahtuu jälleen, ja milloin se loppuu? (s. 155)

  

Kirja on täynnä rakkautta: niin romanttista kuin rakkautta ystäviin, koiriin ja tietysti kirjoihin. (Ja onpa kirjassa yksi sateenkaareva hahmokin, joka on menettänyt rakastamansa ihmisen sodan takia.) Gertien kirjakauppa toimii monen rakkaustarinan näyttämönä, sillä yksi jos toinenkin hahmo kohtaa siellä elämänsä rakkauden. Ah, kirjojen ihmisiä yhdistävä voima.

  

Hän nautti kovasti tämän suloisen bibliofiiliromanssin kehkeytymisen seuraamisesta. (s. 24)

  

Kirjan nimi viittaa Gertien ideaan tuoda iloa ja hengähdystauko sodan kauhujen keskelle järjestämällä kirjakauppansa kellariin sijoittuvaan pommisuojaan lukupiiri. Teoksen lopusta löytyy listaus kaikista mainituista kirjoista, joukossa on toki tapahtuma-ajastaan johtuen paljon klassikoita, joista hauskasti moni on luettu vetämässäni lukupiirissä (mm. Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo, Christien Hänet täytyy tappaa, Dickensin Saiturin joulu, Doylen Baskervillen koira) - aivan kuten tämäkin kirja!

  

"Rakkauden ei pitäisi olla niin vaarallista, niin riippuvaista kohtalon oikuista." (s. 217)

  

Vaikka kirja on kirjoitettu nykyajasta käsin, se tuntuu tavoittavan aikalaishengen uskottavasti. Teos on täynnä loistavia sitaatteja kuvaamaan myös omaa aikaamme, kuten: "Maailma on jonkin aivan kauhean kynnyksellä. Kysymys kuuluukin, jäämmekö seuraamaan sitä toimettomina vierestä vai nousemmeko vastarintaan ja autamme niitä, jotka apua tarvitsevat." (s. 35) Voin suositella kirjan lukemista lämpimästi.

  

Arvosana:

          

Takakannesta:

Lontoo 1938. Vanhaa kirjakauppaa pitävä Gertie Bingham on surun murtama: rakas aviomies Harry on kuollut, ja seuraa Gertielle pitää enää vanha labradorinnoutaja Hemingway. Samaan aikaan Euroopassa tuhannet juutalaiset pakenevat Hitlerin Saksasta turvallisempiin maihin. Yksi heistä, teini-ikäinen Hedy, päätyy Gertien hoteisiin.

Sitten Saksa aloittaa sodan, ja pian Hitlerin pommikoneet levittävät varjonsa myös Lontoon ylle. Ilmahälytyksistä ja pommisuojaan juoksemisesta tulee arkipäivää, mutta Gertie ja Hedy saavat idean pommisuojan uumenissa kokoontuvasta lukupiiristä. Nalle Puh ja Humiseva harju tulevat tutuiksi lukupiiriläisille samalla kun maailma ympärillä palaa.

Yksi pommi muuttaa kuitenkin kaiken, eivätkä lukupiiriläiset pysty enää sulkemaan muuta maailmaa ulkopuolelleen. Surun ja menetysten keskellä ystävyyden ja tarinoiden voima osoittautuu kuitenkin sotaakin väkevämmäksi.

Annie Lyons on brittiläinen bestseller-kirjailija ja luovan kirjoittamisen opettaja. Ennen kirjailijanuraansa hän on toiminut muun muassa kirjakauppiaana. Pommisuojan lukupiiri on hänen ensimmäinen suomennettu kirjansa.

   

Suomentanut: Anna-Mari Raaska, 344 sivua, Aula & Co 2023
  
Alkuperäinen nimi: The Air Raid Book Club (2023)

    

Luettu myös täällä: Kirsin Book Club, Kirsin kirjanurkka, Amman lukupiiri, Kirjakaapin kummitus

  

Samankaltaista luettavaa:

• Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
• Markus Zusak: Kirjavaras
• Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

2x kotimainen säeromaani

"Kuningatar lauloi

että show'n täytyy jatkua"

  

  

Lukuhaasteissa: Sykähdyttävä säeromaani -haaste, Helmet-lukuhaaste: 45. Kirjassa pelataan 

  

Arvotelukappale

  

Kuinka ilahduinkaan, kun huomasin, että uutta kotimaistasäeromaania on tulossa. Ja kuinka petyinkään, kun Aino Leppäsen Luk(i)ossa ei lunastanut odotuksia.

  

Joose katsahti välittömästi alas,

mitä hänellä oli tällä kertaa päällä.

Hän oli vilpittömän onnellinen

nähdessään vaatteet. (s. 101)

  

Tässä oli liikaa sählykohtauksia, teoksen flow'ta keskeyttävät oikeat koulukiusattujen tai heidän läheistensä haastattelut (mitkä sinällään olivat kiinnostava lisä ja tarjosivat paljon samaistumispintaa) ja teoksen kieli on kömpelöä. Siinä missä loistokas säeromaani voi olla lyyrisempää tai proosallisempaa, tämä tuntui enemmänkin selkokirjalta. Ja siis minulla ei ole mitään selkokirjoja vastaan, mutta odotin säeromaanilta paljon enemmän. Takakansikin on aika nolo: "Mikä ihmeen "samaistuttava säeromaani omien piirien löytämisestä ja totuuksista, jotka ulkokuori niin helposti peittää"? Lue itse, kyllä se siitä selviää."

  

Kuka teini-ikäinen poika nykymaailmassa puhuisi kirjakieltä, puhumattakaan, että koko luokallinen poikia puhuisi niin? Kuinka kummassa Joonen masturbointi, märät unet ja hankalassa tilanteessa tapahtuvat erektiot onkaan osattu kuvata mahdollisimman nololla tavalla? Tässäpä on raikas tuulahdus 90-luvun nuortenkirjallisuuden suuntaan... Kukaan ei kutsu Call of Dutyä ceeoodeeksi vaan CoDiksi. Miksi alaikäisen alkoholiton juoma herättää tutuissa kummastelua? (Omina lukiovuosina 2000-luvun alkupuolella ainakin oli ihan ok, kun valitsin kaverin tupareihin juomaksi vichyn, nykyään kai nuoret vielä useammin ovat juomatta.)

  

"Niin että et kai sinä oikeasti

vesilinjalla ole?"

--

"Krapulalimukka." 

"No kuulostaa paremmalta." (s. 188)

  

Miksi Joonen isälle on annettu niin vanhanaikainen ja tarpeeton repliikki kuin "Oletko sinä alkanut hintiksi?", kun poika haluaa ostaa puvun uuden kaveripiirin pukukoodin mukaisesti? Miksi Joone kummastelee pukuhuoneessa vaatteita vaihtavan kaverin kehoa (oletuksena, että tämä on trans- tai muunsukupuolinen, koska hän käyttää binderia)? Miksi musiikin legenda Queen on käännetty kuningattareksi? Eikä tämäkään kohta kovin hyvältä näytä:

  

Ei hän halunnut vähätellä ilmastoasioita.

Tottahan ne tärkeitä olivat.

Mutta pitikö niitä joka paikassa vatvoa. (s. 97)

  

Tässä oli aineksia paljon parempaankin: säeromaani, jonka päähenkilö on poika ja jonka kantavana teemana on koulukiusaaminen - kuinka koskettava aihepiiri juuri nyt. Mutta harmittelen, että tämä vesittyi kaiken edellä mainitun takia. Säeromaani on muutakin kuin erikoisella tavalla rivitettyä tekstiä, se vaatii myös oikeiden sanojen valitsemista ja tässä valitettavasti oli liian paljon vääriä sanoja tai tyylejä.

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

Mikä ihmeen ”samaistuttava säeromaani omien piirien löytämisestä ja totuuksista, jotka ulkokuori niin helposti peittää”? Lue itse, kyllä se siitä selviää.

  

Joose on tottunut pakkaamaan tavaransa kerta toisensa jälkeen. Isän työn perässä muuttamisessa on se hyvä puoli, että Joose on jo vaihtanut maisemaa ennen kuin kukaan ehtii ihmetellä, kuka hän edes on. Muutto pikkupaikkakunnalle Vaalaan osoittautuu hankalammaksi. Väkijoukkoon sulautuminen on vaikeaa, jos sellaista ei ole.

  

Lukio-opinnot lähtevät käyntiin mallikkaasti, mutta yksin vietettyjen ruokatuntien sijaan hänet pyydetään mukaan erikoiselta tuntuvaan porukkaan. Ensireaktion jälkeen kutsu alkaa kummasti houkutella.

  

Vaiteliaan isän kanssa kaksin asuminen on aina ollut hyvin itsenäistä, mutta nyt edes kotona ei saa syrjäytyä rauhassa. Naapuritalossa tarvitaan välillä apua koiran kanssa, ja karvaturria hoitaessaan Joose tulee tutustuneeksi myös ystävälliseen naapuriin.

  

Mutta kun tapaa uusia ihmisiä, voiko arvatakaan, kuinka paljon yhteistä heidän kanssaan oikeastaan onkaan?

  

Ikäsuositus 13–17-vuotiaille

  

Aino Leppänen (s. 1982) on kempeleläinen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, jolta on aiemmin ilmestynyt mm. koulumaailmaan sijoittuva kirpeän hauska romaanisarja. Nyt hän debytoi nuortenkirjailijana tuomalla Joosen fiktiivisen tarinan rinnalla esiin aitoja koulukiusaamiskokemuksia.  

  

431 sivua, S&S 2024

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Lastenkirjahylly, Kirjavinkit, Amman lukuhetki, Luova ruho

  

  

"Eikö ole muita keinoja

kuin heiluttaa lippua?

--

Ei kai kukaan edes halua olla sankari

Kai nyt kaikki haluaisivat,

että aktivisteja ei tarvittais"

    

   

Lukuhaasteissa: Sykähdyttävä säeromaani -haaste

  

Zeno (WSOY 2024) on Dess Terentjevan kolmas säeromaani ja tyylin hioutumisen huomaa! Kieli on todella soljuvaa ja höystetty kivasti murresanoilla, se sopii myös vähemmän lukeville nuorille tai vaikkapa lukujumiin. Nuoret hahmot tuntuvat todellisilta. Nellan sisko Miisa on bi ja niin on Nellakin. Mutta millainen kohu siitä nouseekaan, kun hän tulee kaapista poikaystävälleen. Teos kysyy, onko kaikkien sateenkaarevien pakko olla aktivisteja?

  

Tosiasia on, että kellään ei olisi ongelmia

vähemmistöjen kanssa,

jo ne eivät tekisi numeroa itsestään (s. 18)

  

Siinäpä oivallinen kysymys. Samastuin Miisaan - olenhan demiseksuaali settä genderfluidi, ja joutunut useaan kertaan selittämään mitä ne tarkoittavat (jopa lääkärille, joka teki autismidiagnoosini), että miten voin muka olla sateenkaareva ja silti naimisissa miehen kanssa. En ajattele olevani justice warrior, mutta en myöskään häpeile sitä mitä olen ja vastailen kysymyksiin, jos ne on esitetty hyvässä hengessä. Olen kuitenkin huomannut, että minullakin on tarve tehdä tästä paikasta vähän parempi meille kaikille.

  

"Miulle on vähän liikaa--

olla aakkos-Miisan siskon kaa"

--

"Oletpas sie heikko" Nella sanoo (s. 148)

  

Minulla riittää todella paljon sympatiaa Nellaa kohtaan, joka ei halua tehdä suurta numeroa seksuaalisuudestaan, sillä kukaan ei ansaitse toisten ihmisten tyhmää käyttäytymistä omana itsenään olemisesta ja siksi niin moni pysyttelee kaapissa. Nellakin sanoo kirjassa, kuinka tympeää on, että sateenkaarevien ylipäätään "pitää" tulla kaapista, sillä onhan sellainen hetero-oletus ihan todella last season. Niinpä, eläisimmepä ihanteellisessa maailmassa, jossa tällaiselle sanalle ei olisi tarvetta.

  

miks työ haluutte niin paljon huomiota jos se ei kelpaakaan (s. 96)

  

Silti teos ärsyttää minua, sillä tässä ei ole oikein minkäänlaista tyydyttävää loppua. Jäin kaipaamaan Terentjevan tasoiselta kirjailijalta paljon enemmän ja lukijana minulla on toki oikeus olla pettynyt. Toki Nella kasvaa jonkin verran lyhykäisen teoksen aikana ja hänen sisällään alkaa itää pieni kapinallinen, mutta mieluiten hän haluaisi olla vain Nella, ihminen, joka rakastaa toisia ihmisiä, ihan tavallinen kaduntallaaja, jota ei juurikaan erota massasta. Kai tällaisillekin teoksille sitten on edelleen tarvetta, vaikka luulin, että aika sateenkaarevien hahmojen kokemasta syrjinnästä kertovista kirjoista olisi jo ohitse (tarkoitan siis teoksia, joissa tämä on koko kirjan ainoa teema).

  

maahanmuuttajana pitää varmistaa,

että on tavallinen.

--

Et sinäkään

"tavallisesta" "suomalaisesta" mene

et edes näytä siltä

Ja äiti sanoi:

Haluan ilmaista itseäni

Ja Vani tiesi, että äidille piti selittää

että niin hänkin saatana (s. 109)

  

Jäin kaipaamaan enemmän queeriloa ja hyväksyntää, että kiusaajien toimintaan olisi puututtu enemmän. Vaikka tämä onkin todella uskottava hahmojen ja tapahtumien osalta, kirjan aikuiset olisivat voineet tehdä niin paljon enemmän. Tyttöjen isä on äidin kuoleman jälkeen alkanut juomaan alkoholia niin, ettei hänen sammumisensa sohvalle ole harvinaista, mikä toki on uskottavaa, mutta come on isukki, olisit enemmän läsnä lastesi elämässä. Toisaalta luulin, että nuoret olisivat nykyään hyväksyvämpiä sateenkaarevuutta kohtaan jopa perähikiälän pikkukouluissa (tosin olen sellaisissa käynyt itsekin lapsuuteni ja tiedän omakohtaisesti, kuinka ne paikat ovat hyvin kuppikuntaisia).

  

Sitä paitsi hänen yhteisönsähän

on Joutseno eikä joku

LGBTIQABCD

aakkosklubi (s. 111)

  

Iso plussa säeromaanin nimestä, joka avautui vasta, kun pidin kirjaa kädessä. Teos sijoittuu Joutsenoon ja pitkin sivuja on hauskoja joutsen / Joutseno-faktoja (enemmän tai vähemmän luotettavista lähteistä) sulkakuvioiden kera. Zeno on siis tietysti Joutseno ja teoksen nimen Z-kirjain on tyylitelty joutsen, kuinka oivaltavaa! Harmittelen, kun kirjan sisältö ei ollut itselle samalla tasolla.

  

ehkä vastarinnassa on jotakin hyvääkin (s. 127)

  

Tl;dr: kirja on teknisesti loistava säeromaanina, vaikka sen hahmojen kohtaamaan sateenkaarisyrjintään ei juurikaan puututa. (Kiitos kirjan, kun huomasin, että omalla alueellani ollaan etsimässä ihmisiä ei-binääriseen yhdistykseen, otin yhteyttä ja olen nyt mukana non-bin ry:n someporukassa.)

  

"Tulevaisuus on hyvä",

Miisa sanoo

"Siks mie riehun niin paljon,

kun mie en malta oottaa,

et se vihdoinkin saapuu" (s. 159)

  

Arvosana:

    

Takakannesta:

”Eikö ole muita keinoja kuin heiluttaa lippua?”
  
Sateenkaariaiheista kirjoittavan Dess Terentjevan uusi säeromaani pohtii, onko pakko olla vähemmistöaktivisti, jos kuuluu vähemmistöön.
  
Kasiluokkalainen Nella asuu pienellä paikkakunnalla, missä helpointa on sulautua joukkoon. Luonto on hänelle rakas ja Joutsenossa on kaikki, mistä Nella haaveilee. Kun poikaystävä möläyttää koulussa Nellan olevan biseksuaali, se näyttää kuitenkin olevan ympäristölle liikaa. Nella haluaisi olla vain oma itsensä ja elää ihan tavallista elämää eikä taistella vähemmistöjen asialla. Mutta onko se mahdollista?  
  

431 sivua, S&S 2024

   

Luettu myös täällä: Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet, Amman lukuhetki, Kirjavinkit, Kirjakasta

Lisa Fipps: Starfish

"How does anyone have the right to tell you
how to live just because of your weight?"

  

   

Lukuhaasteissa: Sykähdyttävä säeromaani -haaste, Helmet 12. Lastenrunokirja

  

But even eating a healthy snack
is a crime
for a fat girl. (s. 53)

  

Lisa Fippsin säeromaani Starfish kertoo pian 12-vuotiaasta Elliestä, joka on ylipainoinen. Hän saa kuulla siitä ilkeitä kommentteja niin koulussa kuin satunnaisilta ohikulkijoiltakin, mutta vielä enemmän häntä satuttavat äidin puheet. Ensimmäisen kerran äiti laittoi hänet dieetille neljävuotiaana. Äiti pitää tarkkaa kirjaa ruokatarvikkeista, tutkii roskikset ja vie tyttöä lukuisien lääkäreiden vastaanotolle. Hän jopa pohtii varaavansa ajan lihavuusleikkaukseen, vaikka Elliekin tietää, että lääkärit eivät mielellään niitä tee alle 14-vuotiaille.

  

DNA doesn't make you family.

Love does. (s. 99)

  

Kiitos äidin tiukan kurin, Ellielle on muodostunut negatiivinen suhde ruokaan ja omaan kehoon. Onhan äiti jopa kommentoinut peilin edessä Ellien kehon jokaisesta ongelmakohdasta, eikä Elliellä siksi ole yhtään peliä. Äiti ei suostu ostamaan tytölle uusia vaatteita, koska hänen mielestään se antaisi Ellielle oikeutuksen lihoa lisää.

  

They accepted me,

just as I am,

in five secinds flat.

Why can't my family do that? (s. 75)

  

Ellie joutuu käymään koulussa yksin, koska paras ystävä Viv muuttaa toiseen osavaltioon. Onneksi samaan aikaan naapuriin muuttaa uusi perhe ja Ellie ystävystyy meksikolaisen Catalinan (ja koko hänen perheensä) kanssa, vaikka he eivät samaa koulua käykään. Koirat eivät kuitenkaan tuomitse, niinpä Ellien rescue-Mopsi Gigi on hänelle tärkeä ja päässä kuhisevia ajatuksia voi tyhjentää uimalla. Ellie kirjoittaa mielellään, mutta toisin kuin hänen äitinsä, jonka erikoisalaa ovat lehtiartikkelit, hänen sanankäyttönsä synnyttää runoja.

  

I will never understand

how some people can be

so cruel. (s. 222)

  

Starfish herättää paljon ajatuksia ja samaistumista.

  

Arvosana:

         

Takakannesta:

Ellie is tired of being fat-shamed and does something about it in this debut novel-in-verse.

  

Ever since Ellie wore a whale swimsuit and made a big splash at her fifth birthday party, she’s been bullied about her weight. To cope, she tries to live by the Fat Girl Rules–like “no making waves,” “avoid eating in public,” and “don’t move so fast that your body jiggles.” And she’s found her safe space–her swimming pool–where she feels weightless in a fat-obsessed world. In the water, she can stretch herself out like a starfish and take up all the room she wants. It’s also where she can get away from her pushy mom, who thinks criticizing Ellie’s weight will motivate her to diet. Fortunately, Ellie has allies in her dad, her therapist, and her new neighbor, Catalina, who loves Ellie for who she is. With this support buoying her, Ellie might finally be able to cast aside the Fat Girl Rules and starfish in real life–by unapologetically being her own fabulous self.

  
244 sivua, Penguin Young Readers: Nancy Paulsen Books 2021

  

Samankaltaista luettavaa:

• Julie Murphy: Dumplin
• Sari Sariola: Tiedän olevani ylipainoinen
• Rainbow Rowell: Eleanor & Park
• Elizabeth Acevedo: Runoilija X
• Safia Elhillo: Home Is Not a Country
• Megan E. Freeman: Alone

Chi Ta-Wei: Kalvot

"Mikä olikaan totuus maailmasta ikkunan takana?"

  

  

Lukuhaasteissa: Helmet-lukuhaaste: 49. Kirja on julkaistu vuonna 2024, Pride-lukuhaaste

  

Ensi alkuun on sanottava, että kirjavuoteni 2024 on ollut todella omituisten kirjojen värittämä, eikä Chi Ta-Wein Kalvot ole poikkeus tästä joukosta - pikemminkin päinvastoin, se on niin erikoinen, että on jopa vaikeaa pukea sanoiksi, mitä juuri luin. Ehdottomasti suositeltava, ajaton queer-klassikko tämä joka tapauksessa on.

Jokin teki hänestä erilaisen, sellaisen joka ei kuulunut joukkoon. (s. 6)

Osasin kyllä varautua siihen, että kirja olisi hämmentävä, mutta se matka, jolle kirjailija vie teokseen tarttuvan vaatii paitsi turvavyön, myös jääpalapussin, jolla voi hoitaa äkillisten suunnanvaihdosten aiheuttamia mustelmia. Kerrankin voin sanoa yllättyneeni, sillä ennakkoarvailuistani vain yksi osui lähellekään totuutta ja sekin vain vähän sinne päin.

2100-luvun vaihteessa merenpohjassa elävien ihmisten oli vaikea kuvitella, millaista elämä oli ollut yli 100 vuotta aiemmin. (s. 26)

Vaikka kirja on alun perin ilmestynyt jo 1995, ei se tuntunut kärsineen ajan hampaissa lainkaan. Moni teoksessa esitelty tekninen laite ja ilmastoon liittyvä havainto on kirjoittamisajankohtana ollut vasta scifin kuvastoa, mutta meille jo nykyhetkessä todellisuutta. Onkin huimaa pohtia, kuinka kirjailija on keksinyt heittää tarinaan sellaisia ideoita ja ilmiöitä, joista suuri osa on edelleen tunnistettavia ja uskottavia.

No niin, mutkikas taustatarina on nyt saapunut päätökseensä.. (s. 132)

Päähenkilö on pian 30 täyttävä nainen nimeltään Momo. Hän asuu merenpohjaan rakennetussa kaupungissa, sillä mantereista on tullut elinkelvottomia 50 vuotta aiemmin ja niitä asuttavat käytännössä enää keskenään taistelevat robotit. Momolla on menestynyt kauneushoitola, mutta hän viettää hyvin eristäytynyttä elämää.

Momo, sinä olet kuin kummajainen, joka ei suostu tulemaan ulos kalvostaan. (s. 22)

Tarina avautuu hitaasti, kuin kuorisi persikkaa. Persikat ja erilaiset kalvot ovatkin teoksen ehdottomasti keskeisin teema, jota toistellaan paljon, mutta joiden merkityksen tajuaa hienovaraisten vihjeiden kautta, varsinkin etenkin lopun suurten paljastusten myötä. 

  

Arvosana:

        

Takakannesta:

Vuonna 2100 ihmiskunta on paennut otsonikatoa ja ilmastokriisiä merenpohjaan. Uutta maailmaa suojakalvojen alla hallitsevat mediajätit, ja raskaat työt on sälytetty androideille.
  
30-vuotias palkittu ihonhoitospesialisti Momo ei tunne sopivansa maailmaan ympärillään, vaan pysyttelee omissa oloissaan. Häntä kalvaa etääntyminen äidistä, joka katosi hänen elämästään, kun Momo joutui pikkutyttönä vaikeaan leikkaukseen.
  
Äidin yllättävä yhteydenotto 20 vuoden jälkeen panee Momon hiljalleen kyseenalaistamaan sukupuolensa, muistinsa, koko todellisuutensa rajat.
  
Kalvot on kaunis ja hämmentävä, pikkuhiljaa auki punoutuva mysteeri, jota on verrattu esimerkiksi Kazuo Ishiguron teoksiin.

  

Suomentanut: Rauno Sainio, 179 sivua, Hertta kustannus 2024
  
Alkuperäinen nimi: 膜 [Mó] (1995) 

    

Luettu myös täällä: Tähtivaeltaja, Kirjavinkit, Kirjakko ruispellossa, Kirjakaapin avain, Lukutoukan luetut sivut, Satunnainen ohilukija

  

Samankaltaista luettavaa:

• Han Kang: Vegetaristi
• Agustina Batzterrica: Rotukarja
• Sayaka Murata: Lähikaupan nainen
• Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina
• Johanna Laitila: Kanin hetkellä
• Mary E. Pearson: Kuka on Jenna Fox?
• Reetta Vuokko-Syrjänen: Syntykeho eli miten juosta pakoon ilman jalkoja
• Kat Falls: Veden alla
• Neal Shusterman: Unwind
• Jeff VanderMeer: Hävitys
• Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää

Taina Niemi: Ämpärikesä

"Kun kukaan ei tiedä, voin itsekin leikkiä, että kaikki on hyvin."

  

  

Lukuhaasteissa: YA-lukuhaaste: Löydetty kirjagramista

  

Pitihän se itsekin sitten tarkastaa, miksi tästä Taina Niemen Ämpärikesästä (Otava 2024) on puhuttu niin paljon. Lähdin lukemaan hyvin epäileväisenä ja ehkäpä se vaikutti lukukokemukseen, mutta tämä oli vain sellainen ihan ok kirja minulle. Tapahtumat sijoittuvat lauantain 3.6. ja keskiviikon 7.6 välille, ysiluokan päättäjäisjuhlasta loman ensimmäisiin päiviin. Tai no, kaikki kirjan henkilöt eivät lomalle pääse, vaan osa on kesätöissä.

  

Tää voisi todellakin olla Heartstopper, jos Niila ei olisi niin paniikissa siitä, mitä muut ajattelee. (s. 49)

  

Tässä oli yllättävän monta näkökulmahenkilöä ja alussa oli vaikeaa muistaa kuka kukin on suhteessa toisiin. Vähemmän yllättäen oma suosikkinäkökulmani oli Samu, muita vuoden vanhempi poika, joka yllättäen tupsahtaa Helsingistä homofobisen pikkukaupungin uimarannalle. Hän on kirjoitellut netissä Niilan kanssa jo pitkään ja haluaa yllättää tämän saapumalla ilmoittamatta paikalle.

  

Kun kukaan ei tiedä, voin itsekin leikkiä, että kaikki on hyvin. (s. 133)

  

Kirjan sanomana voisi olla esimerkiksi se, että meillä kaikilla on jotain, mitä emme ole kertoneet muille, edes hyville ystävillemme. Jokaisella on omat ongelmansa ja haavoittuvaiset kohtansa. Siksipä olisikin kivaa, jos ihmiset puhuisivat näistä asioista enemmän, koska emme ole yksin kokemustemme ja ajatustemme kanssa, vaan voimme samaistua ja antaa vertaistukea. Onneksi kirjan aikana moni nuori avautuu toiselle: tullaan ulos kaapista, paljastetaan elämän suurimmat luurangot ja tarjotaan olkapää, jota vasten itkeä.

  

"Oikeastaan mulla olis yksi juttu. Tai... Mä taidan olla rakastunut." 

"Oho, mahtavaa!" 

"Niin kai?"

"Mutta?" 

"Mutta se on poika. Tai mies. Tai siis suunnilleen meidän ikäinen, mutta joo. Äh." 

"Ja?" 

"Ja mitä?" 

"No kerro nyt jotain muutakin!" 

Niila näyttää hämääntyneeltä. 

"Etkö sä ole yhtään yllättynyt?" 

"Niila hei, me ollaan parhaita kavereita. Musta tuntuu, että sä aliarvioit mut." (s. 179-180)

  

Tämä olisi voinut olla pidempikin, tai vaikka sarjan alku, jossa olisi keskitytty vain pariin hahmoon kerrallaan. Nyt tämä jäi hieman pintapuoliseksi slice of lifeksi ja kenestäkään hahmosta ei oppinut kauhean paljon, etenkään näin rajatussa ajassa. Toisaalta kaipa tällaisillekin kirjoille on tarvetta, sillä tämän lukee parilla istumalla. Niemen tyyli kirjoittaa oli mukava, mutta omaan makuun näin monta näkökulmaa näin vähään sivumäärään nähden tekee kirjasta liian sirpaleisen.

  

Arvosana:

           

Takakannesta:

Kun ruusut on jaettu ja suvivirren viimeiset sävelet kajautettu peruskoulun päättymisen kunniaksi, pikkukaupungin nuorilla on monta syytä kippistellä. Aurinko paistaa ja edessä siintävät kesä ja vapaus.
  
Kaveriporukoissa omaksutut roolit joutuvat kuitenkin koetukselle heti juhlayönä. Nuorten bucket list on pitkä, mutta unelmien lisäksi kaikilla on myös omat salaisuutensa ja pelkonsa. Tarinat risteävät, ja seuraukset ovat odottamattomia. Kesäloman alkaessa moni löytää itsensä uuden edestä. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei jää yksin.  

    
182 sivua, Otava 2024

     

Luettu myös täällä: Kirjavinkit, Kiiltomato, Siniset helmet, Kirjakaapin avain

Seanan McGuire: Every Heart a Doorway

"Before I went through that doorway,

I knew there was no such thing as a portal to another world.

Now I know that if you open the right door at the right time,

you might finally find a place where you belong."

  

  

Lukuhaasteissa: Helmet-lukuhaaste: 33. Kirjassa muutetaan maalle, Pride-lukuhaaste

  

Huh, ei ole kyllä tätä Seanan McGuiren Wayward Children -sarjaa suotta suositeltu, haluan ehdottomasti lukea lisää (onneksi kirjastoon hankittiin pyynnöstäni seuraava osa). Every Heart a Doorway esittelee maailman, jota voisi kuvata vaikkapa risteyskohdaksi. Maailman, joka on kovin omamme kaltainen, harmaa ja tylsä, jossa ei ole magiaa, mutta on olemassa ovia, jotka kutsuvat joitakin lapsia ja nuoria astumaan lävitseen keijuja, vampyyrejä, yksisarvisia ja kummituksia täynnä oleviin toisiin maailmoihin. Tämä on kuin sekoitus Narniaa, Liisan seikkailuja Ihmemaassa ja Peter Panin kadonneita poikia, mutta dark academian väripaletissa.

  

People do so love a good fantasy. (s. 64)

  

Päähenkilö on Nancy, sisäoppilaitoksen uusin tulokas, joka on vasta palannut omasta maailmastaan ja kaikki on hänelle vielä uutta ja vierasta. Koulun nuoret ja opettajat käyttävät sanoja, jotka eivät tarkoita hänelle mitään. Maailmoja, joihin nuoret ovat astuneet kuvataan paremman kartan puutteessa sisältönsä mukaisesti joko Hölynpölyksi (Nonsense), Ilkeäksi (Wicked), Hyveelliseksi (Virtuous) tai Loogiseksi (Logic), useimpien paikkojen ollessa sekoitus kahdesta isommasta ja toisinaan muutamasta pienemmästäkin teemasta.

  

Finding a place where she could be free. (s. 100)

  

Lyhykäinen kirja vaatii tulla ahmituksi kerrasta ja voin kyllä suositella tätä lähestymistapaa. Nautin suuresti McGuiren kielikuvista, eräänkin hahmon aksenttia kuvattiin maapähkinävoiksi, jota levitetään paahtoleivälle ja kuinka rypistyneeseen paperiin muodostuu kurttujen labyrinttejä. Ah, niin nautinnollinen kirja ja niin yllättävä sisältö, etten halua kertoa siitä paljon mitään, jotta tämän arvostelun lukijakin voisi nauttia matkastaan yhtä yllättyneenä. Sen kuitenkin voin sanoa, että tässä on sateenkaarevia hahmoja.

  

"Because they're the wrong colors, right? Somebody else's rainbow." (s. 31)

  

Arvosana:

              

Takakannesta:
Eleanor West’s Home for Wayward Children
No Solicitations
No Visitors
No Quests
  
Children have always disappeared under the right conditions; slipping through the shadows under a bed or at the back of a wardrobe, tumbling down rabbit holes and into old wells, and emerging somewhere... else.
  
But magical lands have little need for used-up miracle children.
  
Nancy tumbled once, but now she’s back. The things she’s experienced... they change a person. The children under Miss West’s care understand all too well. And each of them is seeking a way back to their own fantasy world.
  
But Nancy’s arrival marks a change at the Home. There’s a darkness just around each corner, and when tragedy strikes, it’s up to Nancy and her new-found schoolmates to get to the heart of the matter.
  
No matter the cost.

  
171 sivua, Tor 2016

  

Samankaltaista luettavaa:

• Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille
• TJ Klune: Talo taivaansinisellä merellä
• Libba Bray: Kauhun ja kauneuden valtakunta
• Andy Weir & Sarah Andersen: Cheshire Crossing