Helena Waris: Vedenkehrääjä (Konetrilogia #2)

"Aavikko on nielaissut kylän. Talot ovat hautautuneet puoliksi hiekkaan ja niiden ränsistyneet katot muodostavat teräviä kulmia muuten niin pehmeästi aaltoilevaan maisemaan."

   

 
Arvostelukappale

  

Helena Wariksen Vedenkehrääjä on viimeinen viime vuoden puolella luetuista bloggaamattomista. Olen saanut toukokuun aikana postattua suurimmasta osasta työpöydän nurkalle kertyneistä teoksista, tai ainakin niistä pisimpään odottaneista, tuohon pinoon kun tulee alati uusia teoksia sitä mukaan, kun olen niitä lukenut.

 
Konetrilogian ensimmäinen osa Linnunsitoja esitteli maailman, jota hallitaan Koneen avulla. Koneen tarkoituksena oli poistaa ihmisen tekemät virheet ja korruptio, mutta sen ohjelmoijat mainipuloivat Konetta. Aiemmin vain ohimennen maininttu Ammabar herää kirjan sivuilla eloon, vaikka se itse asiassa on kuoleva manner. Siellä  kärsitään vakavasta kuivuudesta.
   

- Minusta elämä täällä vaikuttaa paljon paremmalta: vapaammalta ja joustavammalta kuin konehallinnon alaisuudessa. Ihmiset saavat hyvin pitkälle päättää elämän kulusta. 

- Sinä näet äällä mitä on tapahtunut, kun ihminen päättää -- Mariia viittaa ulos, ohitamme juuri hiekkaan hautautuneita raunioita. 

- Meidänkin olisi pitänyt rakentaa kuiluja. Mutta olimme typeriä ja luulimme pärjävämme ilman. Ja kohta on myöhäistä. (s. 64)

 
Menneinä aikoina on ollut olemassa arvostettu vedenkehrääjien ammattikunta, jonka tehtävänä on ollut etsiä vettä. Heidän tunnuksensa on riikinkukko. Vaikka riikinkukot ja monet muutkin linnut ovat käyneet perin harvinaisiksi, mantereen liepeillä kasvatetaan edelleen nautoja, joita Itäisellä mantereella ei ole saanut pitää enää vuosiin korkeiden päästöjensä takia.
 
Maailma on kärsinyt ilmastokatastrofin takia niin kuivuudesta kuin tuhotulvistakin ja vain Koneiden hallitsemissa, ilmastokontrolloiduissa kuilukaupungeissa on turvallista. Suuri osa Ammabarista on hautautunut hiekkaan, "Niin valtava alue asuinkelvotonta maata. Luen, ettei aavikon hiekka kelpaa edes rakentamiseen. se on liian pyöreäksi hioutunutta." (s. 52) Ammabarin piti olla viimeinen paikka, missä Koneita ei ole, mutta majakkasaarelta tuttu konevastainen kapinallinen Saz saa nähdä, että tilanne ei taidakaan olla enää niin. "Minulla on voimakas vastustus helvetinkonetta kohtaan enkä haluaisi joutua sille alttiiksi." (s. 27) 

   

Hän kaivaa kännykkänsä esiin. Kavahdan laitetta, jotka kerättiin pois Itäisen mantereen kansalaisilta jo kolmekymmentä vuotta sitten. (s. 13)

Saz matkaa junalla halki autioinuneiden seutujen. Hän tapaa naisen, joka on inhokseen konemyönteinen, eikä pysty ymmärtämään tämän sokeutta ihmisen ohjailemaa konevaltaa kohtaan. "Hänen utopiansa on minun dystopiani." (s. 72) Ammabarissa uskotaan yhä propagandaan ja valheellisiin puheisiin Koneesta, ihannoidaan kyseenalaistamatta Itäisen mantereen järjestelmää, eikä siellä eristäytymisestään huolimatta olla kehitelty uusia ratkaisuja tai kuljettu rohkeasti omia polkuja, vaan "jämähdetty paikoilleen, upottu samaan suohon kuin muuallakin. Täällä ei ole keksitty mitään, ainoastaan pidetty muualla hylätyt vanhan teknologian laitteet käytössä ja tyydytty siihen." (s. 24)

- Itäinen manner on niin edistyksellinen, Ennai kääntä Ufan kehut, ja sydäntäni kylmää. 

Eivätkö nämä naiset tajua? -- Olen aina kuvitellut vapaan taivaan säilyttämisen arvoiseksi. Ja nämä ovat menossa samaan ansaan kuin muutkin mantereet. (s. 23)

Pidin Vedenkehrääjästä enemmän kuin Linnunsitojasta. Waris osaa nostattaa kritiikkiä teknologiaa, kuten älypuhelimia, Googlen algoritmia, Facebookin kasvojentunnistusohjelmaa, tekoälyä jne. kohtaan sekä herättää ilmastoahdistusta, sillä teoksen maailma kovin tutun kuuloisesti "kärsii nyt kolmatta vuotta ankarasta kuivuudesta. Viimekesäiset helleaallot ovat vaatineet satoja kuolonuhreja." (s. 58) Vesikin on täynnä muovia.
 
Wariksen Konetrilogian kirjat ovat minulle hieman liian lyhyitä (ainakin itsenäisiksi teoksiksi, yhteismittaakaan näillä ei ihan hurjasti ole) kertoakseen riittävästi maailmasta ja pelkään, että elokuussa ilmestyvän Jäänvartijan jälkeen minulla jää paljon vastaamattomia kysymyksiä. Vähemmän lukevalle teosten pituus voi kuitenkin toimia rohkaisevana tekijänä.
  

- Mutta jos koneelta kysytään, kaikkihan on mahtavasti. -- kaikilla asukkailla on töitä, terveydenhuolto ja rajoitettu tiedonkulku, ettei kukaan vain törmää ikäviin uutisiin. Sehän voisi saada ihmiset kuvittelemaan, että jossakin asiat ovat paremmin. (s. 64)

Arvosana:

   
Takakannesta:

Nerokkaasti punottu mysteeri maailmasta, jota kaikkitietävät Koneet hallitsevat. Paluu Linnunsitojan jännittävään tarinaan.

  

Saz on päätynyt majakkasaarelta, konevastarinnan tukikohdasta meren taakse Ammabariin. Etsiessään ystäväänsä hän joutuu matkalle läpi sekasortoisen mantereen, jonka vesivarannot ovat ehtymässä. Hiekkaan hautautuvien kaupunkien ja pakolaisvirtojen keskellä Sazin täytyy valita tulevaisuus, jonka puolesta taistella.

  

”Olen aina kuvitellut vapaan taivaan säilyttämisen arvoiseksi. Nyt täällä ollaan menossa samaan ansaan kuin muillakin mantereilla.”

  

157 sivua, Otava 2018

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Linnunsitoja (2017)
• Vedenkehrääjä (2018)
• Jäänvartija (ilmestyy elokuussa 2019)

   

Muita lukukokemuksia: Kirjapöllön huhuiluja, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirsin kirjanurkka

Samankaltaista luettavaa: Hugh Howey: Hiekka, Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Routasisarukset (Routasisarukset #1)

"Kerran Metsä oli ollut oikea kerrostalojen muodostama matto -- 

Nyt kaupungin katujen autioiduttua ja talojen jouduttua hylätyksi 

oikea metsä oli nopeasti laajentunut ja valloittanut itselleen elintilaa."

   

   

Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi (lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia Junior -palkinnon ehdokas 2011), Hyllynlämmittäjä

     

Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen Routasisarukset on samannimisen dystopia-trilogian ensimmäinen osa, joka kokonaisuudessaan on odottanut hyllyssäni hetken, vaikka olen halunnut lukea sarjan jo vuosien ajan. Valitsin kirjan hyllynlämmittäjäpinooni ja luinkin sen heti tammikuussa. Hyllynlämmittäjähaaste on sujunut tänä vuonna mahdottoman hyvin, tämän lisäksi olen lukenut jo kaksi muutakin teosta, Siri Pettersenin Odininlapsen ja Susan Cooperin Yllä meren, alla kiven. 

   

Olen lukenut useita Leinosen kirjoittamia teoksia, mutta olen pitänyt eniten hänen yhdessä Lappalaisen kanssa kirjoittamistaan kirjoista. Luin Sagan (2003) ollessani lukiossa ja Devoted Soulsin (2007) vuotta ennen kuin pääsin yliopistoon. Jälkimmäisestä muistankin vielä paljon. Harmillisesti Lappalainen ei enää kirjoita. Leinosen runsas tuotanto kuitenkin kasvaa koko ajan, ja seuraan aina mielenkiinnolla hänen uusia julkaisujaan. Routasisarusten kannen on tehnyt Sami Saramäki, joka on suunnitellut upeat kannet mm. Liikkuvaan linnaan, Linnunsitojaan, Loukkupoikaan, Maan alaisiin, Nevermoor -sarjaan, Nokkosvallankumoukseen ja Taikuriin ja taskuvarkaaseen. 

   

Luonnon riistäminen oli lopetettava, kaikessa mahdollisessa käytettävä kierrätystä ja uusiutuvia luonnonvaroja. Syntyvyys olisi saatava tiukkaan kontrolliin, jotta kaikille riittäisi ruokaa. (s. 52)

  

On kestänyt jonkin aikaa, että pääsin kirjoittamaan tätä postausta, sillä kirjassa oli niin paljon muistiinpanojen arvoista. Kirjoitin peräti 40 A4-ruutupaperisivua! Edellinen yhtä mittava kirjoittamisurakka oli Ursula K. Le Guinin Pimeyden vasen käsi. Teos herätteli paljon ajatuksia ja sen esittämä maailma oli luotu todella syväksi sekä eläväiseksi. Kirjoitin ylös paljon yksityiskohtia miljööstä ja historiasta jäsennelläkseni mitä oli tapahtunut ja millaiseksi tulevaisuus on katastrofaalisten tapahtumien jälkeen muuttunut. 

  

Meidän lähitulevaisuudessamme teknologia on kehittynyt paljon, on esimerkiksi hologrammimainoksia palvelumaksuineen ja vain estopaketin ostaneet eivät näe niitä (vrt. Claudia Gray: Ten Thousand Skies Above You). Kehitys kuitenkin taantuu hetkellisesti terroristien tuhotessa tutkimuskeskuksia, joista pääsee valloilleen tauteja. Kirjan etuaukeamalla on Euroopan kartta. Osa maista on jäänyt nousevan merenpinnan alle ja osa tuhoutunut säteilyn takia. Suomi ja muut Pohjoismaat ovat saastuneella alueella, samoin Saksan ja Puolan pohjoisosat sekä Baltian maat. Mereltä löytyy kelluva muovimanner, joka on muodostunut vuosisatojen aikana mereen päätyneistä roskista.

   

Katselin silmieni eteen piirtyvää karttaa ja mietin kaupunkin nimiä, oli hauskaa ajatella, että joskus kolmesataa vuotta sitten oli ollut erillisiä suurkuapunkeja kuten, Berliini, Pariisi ja Lontoo. vanha Eurooppa oli ollut täynnä vilkkaita asutuskeskuksia, miljoonakaupunkeja, teollisuutta, liikennettä ilmassa, maassa ja merellä. Se oli aikaa ennen kuin Euroopan kaupungit verkostoituivat yhdeksi suureksi polikseksi, Euraaniaksi, joka peitti alleen kaiken vapaan maan. Sitten tulivat ympäristötuhot ja viruksien aiheuttama romahdus, sairaudet ja väestönkato. (s. 125)

  

Suljetut yhteisöt Laakso, Kehto ja Sola sijaitsevat Keski-Euroopassa, Ranskaa kutsutaan Metsäksi, joka on "tuhansia kilometrejä leveä alue ja suurin osa sen pinta-alasta oli hylättyä joutiomaata" (s. 196), Espanjan ja Portugalin suunnasta löytyvat Rauniot, jonne lähetetään rikoksen tehneet ihmiset. "Huhujen mukaan raunioiden väkiluku oli huolestuttavasti kasvasnut, kohta meillä olisi käsissämme tuomittuujen kapina." (s. 117) Sveitsin vuoristossa sijaitsee Taivas, teknologinen kaupunki, jonka asukkaiden keski-ikä on 180 vuotta ja joka sympaattisista siivousroboteostaan huolimatta muuttuu tarinan myötä alati oudommaksi sekä epämiellyttävämmäksi paikaksi.  

  

Monet kulttuurihistorialliset pikkuseikat ovat muuttuneet aikojen saatossa. Niinpä 2300-luvulla Romeosta ja Juliasta on tullut Romero ja Yoliel, näytelmä sodan erottamista nuorista. Robin Hood on muuntunut Robinus Woodiksi, mutta edelleen hän vie rikkailta ja antaa köyhille. Legendaarinen naistennaurattaja-agentti James Bond jatkaa olemassaoloaan Zeims Bonina. Ja erään radiokanavan nimi on Puska (I see what you did there). 

  

Toimivaa teknologiaa on edelleen olemassa edistyksellisen Taivaan ulkopuolellakin, Metsässä asuvilla on kohtuullisen helppoa päästä käsiksi esimerkiksi datatatuointeihin ja virtupeleihin. Maailmassa on myös oma sankaritarustonsakin Rego Matkaajasta, jonka seikkailut ovat tuttuja kaikille lapsille. On myös huhu siitä, kuinka menneessä maailmassa osa ihmisistä olisi saanut paikan avaruuden halki matkaavasta aluksesta ja lähtenyt etsimään "uutta kotia tähtivuon tuolta puolen, paikkaan jossa ei ole saasteita ja sairauksia" (s. 290)

Hän osoitti kehoani ja kertoi suonissani virtaavan monien vanhojen heimojen verta: vinot silmäni olivat peräisin Aasiasta, ihoni vaaleus Skandinaviasta, vahva vartaloni Afrikasta, luonteeni Latinalaisesta Amerikasta. (s. 18)

  

Hieman naiivi päähenkilö Utu varttuu tarinan aikana tytöstä nuoreksi naiseksi, ja hänen kasvattiveljensä Marraskin pääsee ääneen. Teoksessa on viisi osaa, joissa hahmojen näkökulmat vaihtelevat vuorotellen. Eniten pidin teoksen ensimmäisestä ja viimeisestä osasta, joissa maailmaa katsonaan Utun silmin. Marraksen osien kautta maailma syventyy, mutta niiden lukeminen oli myös turhauttavaa. Ensimmäinen vaihdos oli kauhea pettymys ja malttamattomasti odotin, milloin tapaan jälleen Utun. 

  

Ensimmäisessä osassa esitellään Laakso, lähes utooppinen yhteisö, joka elää eristettynä. Lapset tulevat vaittuihin perheisiin Laakson ulkopuolelta. Yhteisön jäsenet on tehty hedelmättömiksi sadonkorjausriitissä, sillä luonnollinen raskaus koetaan epäluonnollisena, mutta seksiä saa harrastaa huvikseen. Se on myös keino estää sisäsiittoisuutta, perinnöllisiä sairauksia ja mutaatioita. "Hirviön ja siedettävän poikkeavuuden raja oli hiuksenhieno." (s. 112) Vain Tiinettärillä, velhonaisilla on oikeus tulla raskaaksi ja synnyttää lapsia suljetuissa yhteisöissä eläneiltä kerättyjen valikoitujen sukusolujen avulla, jonka vuoksi lapsen ja biologisen isän ikäero saattaa olla kymmeniä, jopa sata vuotta.

  

- Historiahan on mielenkiintoista, totesin. 

- Sinua tuollaiset vanhat haperot aiheet kiinnostavat. Mitä me teemme kaikella sillä tiedolla? 

- Mitä tekisimme ilman? (s. 73)

Laakson perhemuodot ovat moninaisia. Perheessä voi olla esimerkiksi kaksi paria lapsineen. Utun tapauksessa vanhempia ovat Booris ja Halvar, jonka puoliso ja perheen ainoa äiti siirtyi toiseen perheeseen. Liitot eivät ole pysyviä, vaan ne solmitaan määräajaksi. Liiton voi myös uusia, jos parin dynamiikka toimii. Niinpä hänellä on kaksi isää, jotka eivät kuitenkaan ole suhteessa keskenään. 

  

Perheen lapset eivät ole koskaan keskenään verisukua, mutta silti nähdään parhaana, jos lapset solmivat suhteita muiden perheiden jäsenten kanssa. Utun ystävä esimerkiksi muodostaa oman perheyksikkönsä, kolmioliiton, jossa on yksi mies ja itsensä lisäksi toinen nainen. Oli myös kiinnostavaa lukea, kuinka lapset nimetään. Utun perheeseen tulee uusi pienokainen ja Utu toivoo, että tämä voisi vaihtaa vaippansa itse. 

  

Mietin ja muistelin nimien antoa ja niihin liittyviä sääntöjä. Yksi perheenjäsen sai puuhun liittyvän nimen, se kulki suvussa ja Poppeli kantoi jo sitä nimeä. Perheenjäsenet saivat myös edesmenneiden sukulaisten nimiä, mutta viime aikoina meillä ei kukaan ollut kuollut -- Talviperheessä kaikkien perheenjäsenten etunimien ei tarvinnut olla talveen viittavia, mutta jos päivään liittyi jokin talvinen tai erikoinen luonnonilmiö, se oli suositeltavaa. (s. 22)

  

Kuten olen useaan otteeseen viimeaikoina maininnutkin, kiinnitän nykyään huomita jos ja kuinka kuukautisista puhutaan teoksissa. Tässä puhuttiin varsin suoraan  kuukautisista: "Äkkiä vatsassani vihloi kovemmin ja jotain märkää valui housuihini. -- Vuosin verta. Ensimmäiset kuukautiset! Tuntemiani tyttöjä inhotti kuukautiset, eikä ihme - sehän oli taakka. Kuka nyt piti verta valuvista päivistä, jolloin oli huono olla, oksetti, ja koski joka paikkaan. Päivistä, jotka muistuttivat siitä, että oli vaarassa tulla luonnottomasti raskaaksi." (s. 20) 

Utun alkaneet kuukautiset tarkoittavat, että hänen täytyy osallistua aikuistumisriittiin ja koska perheessä ei ole toista aikuista naista, hänen täytyisi etsiä itselleen puoliso ja anoa tiinettäriltä lasta itselleen. Utu ei kuitenkaan halua uhrata naiseuttaan Laakson hyväksi. "Halusin jättää jälkeni tulevaisuuteen, muovata ympäristöäni, olla jotakin muutakin kuin vain laakson Utu, perheenäiti ja aurinkopaneelien korjaaja." (s. 52)

  

- Miksi pelätä tai mennä muuttamaan hyväksi havaittua? (s. 69)

  

Vaikka Utu joissakin asioissa onkin naiivi ja johdateltavissa, hän ei purematta niele Laakson elintapaa. Hän näkee rennon huolettomuuden lävitse rajoitusten ja kieltojen viidakkoon. Hän kyseenalaistaa draanilaisia oppeja ja haluaa nähdä maailmaa Laakson ulkopuolella. Halvar on käynyt katselemassa maailmaa, mutta muista kaupungeista ei saa puhua, jotta ei "saisi nuorison päähän vääränlaisia jatuksia". Utun mielestä kielto toimi päinvastaisessa tarkoituksessa, "mitä enemmän asioita jätettiin salaperäisyyden verhon peittoon, sitä enemmän halusin raottaa kangasta." (s. 44) Pihka ei käsitä ystävänsä suhtautamista, kuinka tämän mielestä kaikki on viallista ja väärin kerrottua.

   

Laaksolaiset hyödyntävät menneen maailman kallion sisään rakentaman kaatopaikan aarteita. "Muovi oli ikuista, pysyvämpää kuin mikään muu, ja se jatkoi kiertokulkuaan maailmassa erilaisina uusiutuvina tavaroina." (s. 20) Menneessä maailmassa tuotettiin liikaa, eikä tavaraa kulutettu loppuun, niinpä jätekasoihin on päätynyt paljon käyttökelpoista materiaalia. Kerran valmistettu ei enää kuluta ja onpa olemassa myös muoviantiikinkeräilijöitä, joille hammasharjatkin ovat aarteita.  Roskien seasta Utu aistii myös koneen. Hän ei tiedä mistä on saanut voimansa, mutta aikoo ottaa niistä selvää. 

   

Aistin valopylväitä, niihin kiinnitettyjä johtoja, löysin tutun tunteen, tekniikkaa, joka oli haudattu maahan pylväiden alapuolelle, kuvittelin, että ajatusteni jatkeena olivat näkymättömät kärhet, jotka kurkottivat kohti laitteita ja puhuivat niille. Pinnistin. Keskityin. 

Valoa! 

Yhtäkkiä lamppujen rivistö syttyi palamaan ja koko katu kylpi punertavien ledien lämpimässä valossa. (s. 42)

   

Utulla ja Marraksella on molemmilla erikoisia voimia. Edes teoksen dystooppisessa maailmassa voimat eivät ole yleinen asia, vaan erilaisuus oli jopa vaarallista. "Laakson elämä oli liian askeettista ja kehittymätöntä, jotta kukaan täällä olisi ymmärtänyt erilaisuutta." (s. 62) Lisäksi noihin voimiin liittyy ennustus. Ennustukset ovat yleensä tylsiä ja rajoittavia, saa nähdä kuinka se vaikuttaa hahmoihin, kunhan pääsen jatko-osiin. Marras ei ainakaan halua ennustuksen rajoittavan toimiaan, sillä hänen luonteeseensa ei sovi valmiiden käsikirjoitusten pelinappulana oleminen.

   

Marras paljastuikin inhottavimmaksi romaanihahmoksi ikinä! Kun luin Elina Pitkäkankaan Kuuran, luulin, että Inka saisi pitää tuon tittelin ikuisesti, mutta Marrakseen verrattuna Inka on vain hieman ärsyttävä, angstinen teini. Marras on vallanhimoinen, kapinalllinen, itsekeskeinen, narsistinen manipuloija, joka ei ajattele ketään muuta kuin itseään ja kuinka hyötyisi kenestäkin taaamastaan ihmisestä. Hänellä ei juurikaan ole omia tunteita. Siinä missä Utun kyky on keskustella tietynikäisen teknologian kanssa, Marras pystyy vaikuttamaan toisten tunteisiin ja jopa eristää muistoja.

   

Kiinnostavin hahmo on Onawe, synnyttäjänainen, joka tuli ensimmäisen kerran raskaaksi 16-vuotiaana ja on synnyttänyt peräti jo 12 lasta. Marras manipuloi Onawen tunteita täysin mielivaltaisesti silmääkään räpäyttämättä. Tosin hänelle miesten tunteita on helpompaa kontrolloida, naisten hormonit ja tunteiden kirjo tekevät heistä haasteellisempia. Marras kutsuu Onawea eksoottiseksi kukaksi, joka hänen oli pakko napata. Hänkin lienee vain yksi trofee kokoelmaan,  sillä "jokainen vastaantulija oli minulle tutkimuksen aihe, koekappale, jonka käytöksestä ja rekatioista opin kykyni rajoista" (s. 167) 

  

Onawe sanoi, ettei ihminen ollut ihminen, jos hän ei aidosti näyttänyt tunteitaan. Pelkäsin, että omani olivat muuttuneet vain toisten tunteiden heijastumiksi, pakotetuiksi aistireaktioiksi; itku, viha ja rakkaus olivat yhtä lailla merkityksettömiä. (s. 122)

  

Teoksessa oli todella paljon pureskeltavaa ja välillä maailman kuvaaminen menee juonen edelle - enkä ole ollenkaan harmissani siitä. Kirjailikaksikko on nimittäin kuvannut tuhon jälkeisen maailman rouhevana - voin melkein haistaa, maistaa ja nähdä kyseisen kuvitelman kuin se olisi oikeasti olemassa. Utu löytää uusia ystäviä ja tarinaan tulee hieman Philip Reeven Kävelevät koneet -kirjasarjassa esitellyn maailman mieleen tuovaa tunnelmaa. Odotankin mielenkiinnolla miten tarina tulee etenemään jatko-osissa Hiekkasotilaat ja Konejumalat. Saa nähdä onko niissä enemmän juonellisuutta, kun maailma on tässä ensimmäisessä osassa pohjustettu niin perusteellisesti. 

  

Hänellä ei ollut yllään muuta kuin tiukat alushousut ja selässään rakennelma, joa näytti siiviltä. Ne oli kiinnitetty kirurgisesti hänen lihaksikkaaseen selkäänsä. (s. 236-237)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:  

2300-luvulla ihmiskunta on jo lähes tuhonnut itsensä: rauniokaupunkeja, romua tulvivia kaatopaikkoja ja bioterrori-iskun saastuttamia maa-alueita... 

  

Laakson alueelle 2-vuotiaana adoptoitu Utu on erilainen kuin muut sen asukkaat. Asioita ja tapoja kyseenalaistavalla tytöllä on outo taipumus ymmärtää ammoin hylättyjä koneita. Kun Utun kasvatti-isä Booris yrittää sälyttää vanhimmalle lapselle uskotun vastuun perheestä, Utu päättää paitsi etsiä rakkaansa myös selvittää omaan biologiseen syntyperäänsä liittyvät salaisuudet. 

  

Routasisarukset-sarjan aloitusosa sisältää kiehtovaa pohdintaa yksilön vapauksista, vallan kuristavista rakenteista, elämän jatkuvuudesta ja biotekniikan mahdollisuuksista. Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen tyylipuhdas kotimainen dystopiaromaani vertautuu teemojensa osalta Ursula K. Le Guinin kantaaottaviin teoksiin.

   

398 sivua, WSOY 2011

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Routasisarukset (2011)
• Hiekkasotilaat (2012)
• Konejumalat (2013)

      

Routasisarukset on luettu myös täällä: Voima (Oona Juutinen), Routakoto (Shimo Suntila), Notko, se lukeva peikko, Tyttö ja liian suuri kasa kirjoja, Järjellä ja tunteella, Sallan lukupäiväkirja, Kirjanurkkaus

Samankaltaista luettavaa: Emmi Itäranta: Teemestarin kirja, Philip Reeve: Kävelevät koneet, Anu Holopainen: Molemmin jaloin, Alexandra Bracken: The Darkest Minds, Veronica Roth: Viillot, Piia Leino: Taivas, Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta, Scott Westerfeld: Uglies, Ernest Cline: Ready Player One

Lukupiirissä | Frederik Pohl & C.M. Kornbluth: Avaruuden kauppamiehet

"Hän kertoo minulle että maailma on menossa helvettiin kenenkään huomaamatta 

ja ihmiset on saatava tajuamaan se - ja minä kerron hänelle että me 

olemme aina selviytyneet jotenkin ja tulemme selviytymään jatkossakin."

    

   

Huhtikuun lukupiirikirja

   

Frederik Pohlin ja C.M. Kornbluthin hieman unohtunut, mutta harvinaisen ajaton ja ajankohtainen satiirinen scifiklassikko Avaruuden kauppamiehet tuli luettavaksi erään vetämäni lukupiirin jäsenen ehdotuksesta. Teoksesta on otettu kaksi painosta, tämä lukemani oli niistä vanhempi, vuodelta 1975, uudempi on vuodelta 1992 (jonka kansikuva on varsin kauhistuttava). Toisen painoksen julkaisuun on varmaankin ollut syynä vuonna 1990 julkaistu jatko-osa, Kaupamiesten sota, jonka kirjoittamiseen Kornbluth ei ole osallistunut, sillä hän kuoli jo vuonna 1958.  

    

Teoksen kuvaamassa, futuristisessa maailmassa mainonta on nousemassa lääketieteen, uskonnon ja lain kanssa samaan asemaan. Mainoksissa käytetään aisteja stimuloivia signaaleja (joskin pakkomielteen aiheuttavan aliäänen käyttö on kielletty) ja niissä kaupataan tavaraa, jota kukaan ei oikeastaan tarvitse, kuten Tenava-Tumppi -savukkeet. Kahvi ei ole kahvia vaan hiivasta valmistettua Kahvinta, toisin sanoen eniten kahvin kaltaista. Teos esittelee myös soijapurilaiset, joita ei varmaankaan vielä 1950-luvulla ollut olemassa. Asenne kasvissyöntiin on kuitenkin sama kuin edelleen joillakin: "Heillä oli se riutunut ulkonäkö, jonka soijapurilaiset ja hiivatuotteet väistämättä aiheuttivat." (s. 124)

   

Konservationistit -- nuo hurjakaitseiset kiivailijat jotka uskottelivat että nykyajan sivistys jotenkin "ryöväsi" planeettaamme. Täysin nurkinkurista. Tiede on aina askelen edellä luonnonvarojen ehtymistä. Olihan meillä soijapurilaiset valmiina kun oikea liha kävi harvinaiseksi. Kun öljy väheni, tekniikka oli kehittänyt polkuauton. (s.19)

  

Maailman väkiluku on kahdeksansataa miljoonaa. "– Väkeä on pirusti liikaa, Mitch. Pirusti liikaa tungosta. -- – Me tarvitsemme Venusta, Mitch, me tarvitsemme sitä tilaa..." (s. 30) Ihmiset asuvat ahtaasti. Sama huone muuntuu niin tilaksi nukkumiselle kuin syömiselle ja jotta asunnon oven voi avata, on kaikki huonekalut taitettava ensin kokoon. Mielessäni huone muistuttaa modernia japanilaista suunnittelua, jossa huonekalut avataan kaapeista, missä ne eivät vie laimkaan lattiatilaa. Mikrokokoiset asunnot ovat yleistymässä myös muissakin suurkaupungeissa. 

   

Empire State Buildingia kuvataan ikivanhanksi, ränsistuneeksi slummirakennukseksi. Ne, joilla ei ole varaa pysyvään asuntoon viettävän yönsä portailla. Pilvenpiirtäjien porraskäytävien jokainen rappunen on yksi erillinen vuokrattava yksikkö. "Ovi avautui kerroksen kolmekymmentäviisi portaikkoon. Oli kuin olisi katsellut toukkaista juustoa. ihmisiä, miehiä ja naisia, kiemurteli levottomasti yrittäen asettua mukavasti ennen kuin väliseinät nousisivat." (s. 187)

  

Ihmiskunta tarvitsee Venusta. Se tarvitsee planeetan, jota ei ole pilattu, tuhottu, riistetty, saalistettu -- Mutta me emme halunneet Fowler Shockenia Venukseen. -- sellainen mies joka olisi ryöstänyt Venuksen typötyhjäksi -- Meillä ei ole lähettyvillä liian monta planeettaa joille ihmiskunta voisi laajentua. (s. 203)

  

Ilma on niin saastunutta pakokaasuista, että ulkona on käytettävä nokisuodattimia. Metsiä ei enää ole, puutavara on arvokkaampaa kuin jalometallit ja kukkakimppu maksaa parin päivän palkan verran. Konsukat eli konservationistit ovat ainoa ihmisryhmä, joka on huolestunut maailman tilasta. Konsukat kannattavat luonnonmukaista elämäntapaa. Päähenkilö Mitch Courtenay pitää sitä hölmönä. "Jos "luonto" olisi tarkoittanut, että me söisimme tuoreita vihanneksia, se ei olisi antanut meille niasiinia ja askorbiinihappoa." (s. 20)

  

Maailman Konservationistinen Liitto on salainen järjestö, joka uskoo, että "luonnonvarojen vastuuton riisto on synnyttänyt tarpeetonta köyhyyttä ja tarpeetonta inhimillistä kurjuutta. Se uskoo että jatkuva riisto merkitsee inhimillisen elämän loppua maapallolla. Se uskoo että tämä suuntaus voidaan kääntää, jos maapallon ihmisiä voidaan valistaa siinä määrin että he vaativat väsetönsuunnittelua, metsien uudistamista, ruokamulla palauttamista, kaupunkiasutuksen purkamista ja sellaisten kapineiden ja yksinoikeudella valmistettujen ravitsemustuotteiden tuhlailevan tuotannon lopettamista jolla ei ole luonnollista kysyntää." (s. 98)

   

Arkki tuhannelle kahdeksallesadalle miehelle ja naiselle ja kaikelle tarpeellisella jolla tehdä uusi maailma heidän kodikseen. Ketkä miehittäisivät sen? Ketkä onnekkaat uudisraivaajat tulevat kiskomaan itselleen valtakunnan toisen maailman rikkaasta, tuoreesta kamarasta? (s. 10)

Selostus ei oikeastaan kieltänyt mutta ei myöskään käsitellyt sitä, että uudisraivaajien olisi kestettävä vuosikymmenet elämää ilmatiiviissä suljetuissa hyteissä ja vesiallasviljelyä työskennellessään Venuksen hengitettäväksi kelpaamattoman kaasukehän ja vedettömän kemian kimpussa. (s. 11)

- Ei ihmisiä voi saada haluamaan elää höyrylämmitteisessä sardiinipurkissa. -- Kuka nyt matkaisi liki sata miljoona kilometriä voidakseen viettää lopun elämäänsä ahtautuneena peltikopperoon -- Se on vastoin ihmisluontoa, Mitch! (s. 40)

    

Mitch työskentelee toisessa suurimmista mainostoimistoista, Fowler Shockenissa. Heidän tehtävänään on luoda mainontaa Venus-raketista. Mainosalalla työskelevät mainossosepot eivät pidä konsukoista, sillä heidät nähdään esteenä markkinoiden kasvulle. Ihmisten tyhmyys ja holtiton lisääntyminen koetaan hyvinä asioina, sillä enemmän kuluttajia, jotka kyseenalaistavat systeemiä vähemmän ovat aina hyväksi niille tahoille, jotka haluavat rikastua myymällä turhaa, huonolaatuista ja mahdollisimman paljon mahdollisimman kalliilla.

  

Yleensä scifissä tavoitella Marsin, jonkin kaukaisessa aurinkokunnassa tai jopa toisessa galaksissa sijaitsevan planeetan asuttamista. Olikin kiinnostavaa, kun tässä haluttiin mennä venukseen. Kirjassa ei vielä sinne asti päästä, mutta jatko-osassa Venus on valloitettu. Elinoloja Venuksessa kuvataan hyvin samanlaisiksi, kuin Maarit Verrosen Hiljaisten jokien lopputilanteessa. Ensimmäinen Venuksesta palannut astronautti oli lyhytkasvuinen, sillä pienemmän kokonsa vuoksi oli hänelle mahdollista järjestää ilmaa ja vettä koko matkan ajaksi. 

  

Rintsikat, rintsikat

rinnat kannattaa.

Pysti-liivit, ryhtiliivit

ryntäät kohentaa. (s. 69)

  

Yksi Fowler Shockenin menestyneistä mainoskampanjoista on Tenavat Tieten -sukupuolenmääräämisohjelma, jonka lukiessani luulin tarkoittavan sukupuolen tunnistamista ennen lapsen syntymää, mutta lukupiiritapaamisessa keskustellessani sain kuulla, että ohjelmassa syntyvän lapsen sukupuolen pystyy valitsemaan. Sen kerrotaan lisänneen syntyvyyttä kahdellakymmenellä prosentilla. Teos esittelee myös RaskEin, joka on kaiketi e-pillereitä vastaava raskautta ehkäisevä tuote. "RaskEi ei koskaan estä paria saamsta lasta, se vain antaa heille mahdollisuuden lykätä sitä kunnen heillä on varaa hoitaa se oikein." (s. 38) Oikeassa maailmassahan e-pillerit tulivat markkinoille vasta 1960-luvulla, eli kymmenisen vuotta teoksen kirjoittamisen jälkeen.

  

Mitch on allekirjoittanut avioliittosopimuksen omalta osaltaan, mutta kirurgina työskentelevä vaimoehdokas Kathy ei. He riitelevät koko ajan, enkä yhtään ihmettele. Mitch ei ole mikään lempihahmoni kirjallisuuden historiassa. Niin järkähtämättömästi hän puolustaa omaa näkökulmaansa. Onneksi Mitch muuttuu kirjan aikana sietämättömästä, ylimielisestä nuoleskelijasta ihan siedettäväksi ihmiseksi. Hän joutuu haastaviin tilanteisiin, joissa tutustuu maailmaan kuluttajan näkökulmasta ja pikkuhiljaa hän alkaa nähdä omien tekojensa seuraukset. 

   

Meidän sukupolvemme täytyy olla turta ihmettelylle. Meidän uutislähetyksemme ovat täynnä mielikuvituksellista sankaruutta ja pohjatonta pahuutta - minä tiesin tutkimusten perusteella että entisaikoina ei ollut sellaista rohkeutta eikä sellaista turmeltuneisuutta. Se seikka oli kummastuttanut minua. (s. 131)

  

Luin kirjaa eduskuntavaalien aikaan, jonka vuoksi yksi kirjan kohta oli todella mielenkiintoinen: "Pitäisikö jokaisen ihmisen ääni kirjata yhtäläisesti niin kuin lakikirjat uskottelevat ja nin kuin jotkut väittävät kansakuntamme perustajien halunneen? Vai tulisiko ääni jyvittää äänestäjän viisauden, vallan ja vaikutuksen - elikkä varallisuuden - mukaisesti?" (s. 18) 

   

Minusta on hienoa, että jokaisella on asemastaan huolimatta oikeus äänestää, harmillista vain, etteivät kaikki käytä sitä. Leikittelinkin ajatuksella, että käyttämättömät äänet arvottaisiin niiden kesken, jotka jo äänestuvät tai että äänestämisestä saisi jonkin palkinnon, kahvilipun tai heijastimen tai vastaavan, joka voisi houkuttaa nukkuvatkin äänestäjät paikalle. Mutta äänestäminen ei toimi niin (vaalikahvit voisi kyllä nauttia). Ymmärrän myös, että kaikille äänestäminen ei syystä tai toisesta ole mahdollista ja hyvä, ettei meillä kuitenkaan ole Pohjois-Korean meininkiä, että kaikki pakotetaan äänestämään, vaikka ehdokkaita olisikin vain yksi.

  

- Ei lumihiutalettakaan vuoden lopusta toiseen. Siellä et voi myydä päällystakkia vaikka panisit orjattaren kylkiäiseksi. (s. 36)

  

Teos kaipaisisi tuoretta käännöstä, ja sen ikäkin näkyi muutamissa kohdissa. Toisaalta opin uuden sanan, umpea, joka tarkoittaa tunkkaista, mutta erään miehen firman naisiin kohdistamaan seksuaalista ahdistelua vähäteltiin ja lyhytkasvuista atronauttia kutsuttiin epäkorrekstisti kääpiöksi. "Kääpiöiden piirteillä on jonkinlainen silkoinen ominaisuus, posliinimainen: aiva kuin kohtalo, joka oli tehnyt heidät kooltaan pieniksi, olisi samalla tehnyt heidät täydellisemmiksi kuin tavalliset ihmiset osoittaakseen, että heidän kokonsa vähäisyys ei merkinnyt lopputuloksen vajavaisuutta." (s. 24) Sisällöltään teos on kuitenkin ajaton ja ajatuksia herättävä. Olen ylläpitäjänä Facebook-ryhmässä Lukutoukat ja kirjanörtit ja yksi ryhmän jäsenistä tarttuikin jo kirjaan suosituksestani.

   

Arvosana:

  
Takakannesta:

Venuksen myyminen kansalaisille oli suurisuuntainen yritys ja mainostoimistojen keinot sen mukaiset. Mutta myös salaperäisillä vastustajilla oli sormensa pelissä. Ja heidän keinonsa olivat toista maata. 

   

Avaruuden kauppamiehet on mahtava satiiri suurten mainostoimistojen hallitsemasta tulevaisuuden amerikasta, tieteiskirjallisuuden moderni klassikko.

   

Suomentanut: Ari Koskinen, 206 sivua, WSOY 1975

  

Alkuperäinen nimi: The Space Merchants (1953)

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Avaruuden kauppamiehet (1953) / The Space Merchants (1953)  
• Kauppamiesten sota (1990) / The Merchants' War (1984)

       

Samankaltaista luettavaa: George Orwell: Vuonna 1984, Ray Bradbury: Fahrenheit 451, Aldous Huxley: Uljas uusi maailma, Philip K. Dick: Palkkionmetsästäjä - Blade Runner, Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi, Kurt Vonnegut: Teurastamo 5

Anni Nupponen: Valkoinen kaupunki

"Olemme koko ajan olleet kuoleva laji."

   

    

Arvostelukappale. Olen arvostellut teoksen myös Tähtivaeltajaan 2/2019, joka ilmestyy lähiaikoina. 

  

Olen lukenut Anni Nupposen tuotannosta aikaisemmin vain Kauheat lapset, ja olikin kiinnostavaa huomata hänen viimeisimmän teoksen olevan täysin minun kujallani: Valkoisen kaupungin miljöönä on nimittäin ekokatastrofin jälkeinen maailma - meidän maailmamme. Vielä muutamia vuosia aikaisemmin ilmastopakolaiset vaelsivat maasta toiseen turvallista paikkaa etsien. Nyt viimeinen pakolaisia kuljettava lentokone laskeutunut ja maailma jäätynyt,. Kuten sarjakuvaan perustuvassa elokuvassa Snowpiercer: on pysyttävä liikkeellä tai jäätyy. 

   

Maailman hiljalleen kylmetessä Valkoiseen kaupunkiin evakuoitiin ihmisten ohella loputon määrä tavaraa Euroopasta, Venäjältä ja Aasiasta. (s. 17)

    

Valkoisesta kaupungista tulee mieleen myös elokuva The Day After Tomorrow, etenkin tässä kohdassa: "Kuolema on kaikkialla ympärillämme. Toisinaan tuuli puhaltaa kaupungin katuja peittävän lumen merelle. Silloin kinosten alta yhä paljastuu kuoliaaksi jäätyneiden pakolaisten ruumiita.-- Suurten Pakkasten aikaan -- asukkaita jäätyi kaduille, sillä jotkut eivät vain pystyneet tai suostuneet ymmärtämään, miten kylmäksi maailma oli muuttunut." (s. 49)

  

Menneen talven otsikoinnit lumesta ja pakkasesta sopisivat hyvin teoksen taustoittajiksi valkoisine kurittajineen ja lumi-infernoineen. Nupponen on valjastanut viime vuosina kasvaneen huolen ilmastokriisistä ja näyttää teoksensa lukijoille millainen maailmamme voisi olla, jos emme tartu ajoissa kulutustottumuuksiimme ja pyri tekemään parhaamme ilmaston sekä luonnon puhtaana pitämiseksi.

   

"Moni tuliparempien elinolojen toivossa, pakoon levottomuuksia ja ilmastonmuutoksen aiheuttamia uhkia." 

"Ilmastonmuutoksen?" 

"Niin, olet sen verran nuori, ettet ehkä muistakaan. Ennen pakkasia, 20-luvun lopulla, mannerta koettelivat vuoroin kuivuus ja vuoroin rankkasateet." (s. 212)

  

Päähenkilö Sonja elää yhdessä viimeisistä kaupungeista, joista ihmiselämää yhä löytää. Hän on sitkeästi päättänyt elää maan päällä huolimatta miinus kolmenkymmenen lämpötilasta, sillä toinen vaihtoehto olisi vetäytyä kallioon louhittuihin Maasydämen luolastoihin. Pelkkä ajatusksin aiheuttaa klaustrofobisia tunteita Sonjalle. Kolmas vaihtoehto ei ole hänen ulottuvillaan. Rikkailla on nimittäin ollut mahdollisuus ostaa paikka futuristiseen Reunaan, joka muistuttaa menneen maailman elitististä kulutusparatiisia.  

  

Valkoisen kaupungin asukkaille Reuna on maailman reuna: sen tuolla puolen on vain kylmä, raivoava meri, jota joskus sanottiin Tyyneksi valtamereksi. -- jos se jäätyy, kaikki romahtaa lopullisesti. (s. 94)

  

Sonja elää "repaleisessa, ihmisistä lähes tyhjäksi jäätyneessä" myymällä muistoja ja kuolleen taiteilija-isänsä töitä. Valkoisen kaupungin rahayksikkö on pesokrediitti ja yleiskieli on englannin, espanjan ja portugalin sekoitusta, sillä viimeiset ihmiset asuvat Etelä-Amerikassa. Sonja loukkaantuu eräässä kaupunkia riepottelevissa myrskyissä ja menettää toisen kätensä. Onnettomuuden jälkeen Sonjalle kuitenkin mahdollistuu muutto Reunaan, jossa asuu hänen isänsä taiteen ihailija. Tämä rahakas yksilö on valmis maksamaan Sonjan käden hoidon, jos tämä kertoo missä taiteilijan viimeinen teos on. 

  

Kaikkien Valkoisessa kaupungissa ja Maasydämessä asuvien lapsettomien tulee rekisteröityä vähintään yhden potentiaalisen lisääntymiskumppanin kanssa ja osallistua iltamiin, joissa kumppanittomat ihmiset tapaavat toisiaan. Vaikka maailma on tullut lähes loppuunsa, on yhä varmistettava seuraavan sukupolven syntyminen. Tämä oli aika mielenkiintoista, sillä rajallisten resurssien takia syntyvyyttä pitäisi kai ennemmin rajoittaa kuin kannustaa. Antaa lupa tulla raskaaksi vasta, kun joku kuolee tai ottaa talteen sukusoluja, joita voidaan hyödyntää tarvittaessa, kun populaatioon tarviaan diversiteettiä. Sonja ei kuitenkaan lapsia halua, vaikkei sitä voikaan julkisesti ilmoittaa.

  

Me kaikki tiedämme, että jonain päivänä vanha maailma on kaluttu loppuun. (s. 38)

   

Ruoka on varmasti suurin ongelma pakkasen runtelemassa maailmassa. Hyötylaboratorioissa kasvaa etäisesti lehmää muistuttavia hyötynautoja, joista tulee mieleen Margaret Atwoodin Oryx ja Crakessa olleet gemakot, ihmisten elimiä geenimanipuloidusti kasvattavat emakot sekä Frederik Pohlin ja C.M. Kornbluthin unohtuneessa scifiklassikossa Avaruuden kauppamiehet ollut Pikku Kana, josta vuollaan proteiinia. Sonjan äiti kutsuu hyötynautoja kasvannaisiksi. Lisäksi yhdeltä viljelmältä saadaan lakkoja, joista tehdään mm. alkoholia, keltaisten omenoiden tarha ja laitos, joka tuottaa loputtomasti hyönteisproteiinia. 

   

Parasta kaupungissa on kirjasto, jonne on viety kaikki jäätyneestä maailmasta pelastetut teokset. Sonja on ollut auttelemassa taidekirjojen osalta, kun kirjat viedään niiden viimeiseen turvapaikkaan, Maasydämeen. Kirjastossa on myös useita kissoja, jotka taisivat olla ainoat lemmikit jotka mainittiin. Erästä hahmoakin kuvattiin kissamaiseksi: "Hän hymyilee unissaan ja vetää jalkansa koukkuun sohvalle kuin kirjaston kissat silloin, kun niiden herkkiä tassuja palelee." (s. 54)

Jos vielä on mehiläisiä, on ehkä vielä toivoa. (s. 222)

  

Kuten Osuuskumman teoksissa aina, on tässäkin edustettuna ihmisyyden kirjoa laidasta laitaan, etenkin sateenkaarevuuden osalta, osaltaan tehden moninaisuudesta normin poikkeuden sijaan. Sonja itse on panseksuaali, minkä lisäksi puhutaan ainakin muunsukupuolisista sekä transihmisistä, joiden hoidot jäivät kesken ilmaston radikaalin muutoksen takia ja ovat nyt "jäätyneet kehonsa vangiksi". 

   

On myös uskonnollissävytteinen joukko, joka kutsuu itseään katuvaisiksi. He kulkevat kolmen kaupungin välillä, ruoskivat itseään katumusharjoituksena eivätkä anna itsensä juurtua minnekään. Sonjaa katuvaiset kammottavat etenkin siksi, että hän voisi olla yksi heistä, jos hän olisi astunut eemmän syrjään tai hänen mielensä olisi nyrjähtänyt. Mutta koska hän on niin tylsänjärkevä kuin on, hän ei ole kurittamassa itseään uskoen maailman siten lämpenevän jälleen.

  

Thea tulee luokseni sinihiuksisen naisen kanssa. 

"Upeat hiukset", sanon. 

"Istutteet", Min sanoo ja vie kätensä pitkän irokeesinsa läpi. "Ajalta ennen lopullista romahdusta. Aikanaan ne saattoi ohjelmoida vaihtamaan väriä, mutta nyt ne ovat jämähtäneet tällaisiksi." (s. 131)

   

Teoksen rytmitys on vähän epätahtinen. Alussa on pitkään tasaista, tapahtumatonta, kunnes yhtäkkiä kerronta nytkähtää liikkeelle kuin mäen laelta työnnetty auto, jonka eteneminen kuitenkin päättyy äkkipysähdykseen. Tässä vaiheessa kirjailija unohtaa maailman kuvailun ja keskittyy todella pitkään Sonjan seksuaaliseen seikkailuun. En nyrpistä nenääni seksikohtausten kuvaamiselle, mutta sietokykyni oli hieman koetuksella, koska sille oli annettu niin runsaasti sivuja melko lyhyestä teoksesta. 

  

Loppupuolella alkaa uusi mielenkiintoinen juonne, joka lupaa vastata siihen kysymykseen, miksi maailmasta tuli niin kylmä, mutta sitten kirja aivan ilmoittamatta loppuu. En tiedä, onko Nupposella tarkoitus jatkaa tarinaa myöhemmin, mutta jäin kyllä hieman nalliksi kalliolle, koska olisin halunnut lukea lisää teoksen maailmasta. Olisin mielelläni lukenut lisääkin, sillä alle 300 sivuinen kirja on melko lyhkäinen. Ehkä kirjailija halusi jättää lukijansa siihen mielentilaan, jossa maailmaa ei ole selitetty puhki ja tämä haluaa lukea lisää, keksimään itse, kuinka tarina jatkuu. 

   

Mutta maailma on jäässä ja me olemme täällä. Me selviämme jo, emme ole enää kuolemassa. Eikö meidän pitäisi luoda jotain uutta sen sijaan, että istumme kuin hautovat kanat raunioiden päällä. (s. 227)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Nainen kurkottaa kohti aurinkoa jäätyneessä kaupungissa.

  

Maailma on jäätynyt ilmastokatastrofin seurauksena ja ihmiskunnan rippeet ovat vetäytyneet suljettuihin kaupunkeihin. Sonja, kuuluisan taiteilijan Sasha Marun tytär, haluaa oppia tuntemaan edesmenneen isänsä. Valkoinen kaupunki on romaani taiteesta, kylmyydestä, rajoista ja niiden ylittämisestä.

   

277 sivua, Osuuskumma 2019

    

Myös täällä on paleltu ikuisen talven viimoissa: Helsingin Sanomat (Toni Jerrman), Kirsin kirjanurkka, Taikakirjaimet

  

Anni Nupposen haastattelu Osuuskumman sivuilla.

  

Samankaltaista luettavaa: Jyrki Kiiskien: Kaamos, Eija Lappalainen & Anne Leinonen: Routasisarukset. Veronica Rossi: Paljaan taivaan alla, Dmitri Gluhovski: Metro 2033, Helena Waris: Vedenkehrääjä, Margaret Atwood: Oryx ja Crake, Antti Eronen: Talvi, Harri V. Hietikko: Pandemian jälkeen, Juka Parkkinen: Sinun tähtesi, Allstar, Laura Lähteenmäki: Niskaan putoava taivas, Kat Falls: Veden alla

Cecelia Ahern: Täydellinen (Viallinen #2)

"Kaksi viallista taitaa siis tehdä yhden täydellisen", 
Carrick sanoo, ja minä kikatan.

     

   

"En minä ole mikään sankari! Olen vain tyttö, joka teki sen mitä piti oikeana. Missään, mitä minä olen tehnyt, ei ole ollut mitään sankarillista!" (s. 183)

  

Cecelia Ahernin Täydellinen on teosparin toinen osa, jonka luin jo viime vuoden syyskuussa. Ensimmäinen osa Viallinen esitteli yhteiskunnan, jossa Kilta määrittelee, onko ihminen täydellinen vai viallinen. Vikoja ovat muiden muassa valehtelu, varastaminen ja epälojaalius Kiltaa kohtaan. Ainoa viallinen, jolle minusta on melkein oikeutettua antaa polttomerkintä, on eräs lääkäri, joka kirjoitti rokottamisen vastaisia lehtisiä ja sai merkin kieleensä. Täydellinen on kertomus pakomatkasta, kytevästä kapinasta, rakkaudesta ja sen asian myöntämisestä, että kaikilla on vikoja, eikä niillä yleensä ole isossa kuvassa merkitystä.

 
Celestine oli täydellinen, kunnes auttoi bussissa vanhaa miestä. Mies oli tuomittu vialliseksi. Niinpä Celestinekin joutui oikeuden eteen tuomittavaksi, muttei suostunut katumaan tekoaan, koska koki miehen auttamisen oikeutetuksi. Niinpä hän joutuu kantamaan kehossaan polttomerkintää, koska yhteiskunnan sääntöjen mielestä hän teki huonon päätöksen. Eikä vain yhtä merkintää vaan peräti kuusi, enemmän kuin kukaan on koskaan saanut. Tuomari Crevan yrittää tehdä Celestinestä esimerkin, mutta rangaistus kääntyy miestä vastaan, kun ihmiset alkavatkin epäillä systeemiä tukea pienestä teosta niin raskaasti rangaistun tyttöä.

Suurin osa viallisista on koulutettuja, arvostettuja kansalaisia. He eivät ole rikollisia, he eivät ole syyllistyneet mihinkään laittomaan. He ovat tehneet moraalisia tai eettisiä päätöksiä, joita yhteiskunta ei pidä soveliaina, ja heidät on polttomerkitty niiden vuoksi. Eräänlaista järjestäytynyttä julkista häpäisemistä se on. (s. 23)

Polttomerkintöjen tarkoituksena ei ole muuttaa viallista, vaan yhteiskunnan suhtautumista vialliseen. Aivan kuten Salla Simukan novellissa Koru (kokoelmasta Sammuta valot! / Sytytä valot!), merkitty ihminen muuttuu näkymättömäksi tai alemman luokan kansalaiseksi. Vialliselta viedään suurin osa ihmisoikeuksista ja elämän ylellisyyksistä.

Celestinessä on paljon samaa kuin Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogian Katnississa. Molemmat ovat nuoria naisia, joista tulee tahtomattaan nappuloita eri valtaapitävien pelilaudalla. Molempien harteille asetellaan kapinallisen johtohahmon viittaa, eikä kumpikaan oikeasti suunnitellut vastustavasa vallitsevaa systeemiä. Molemmilla on myös elämässään kaksi poikaa, joista heidän täytyy valita toinen. En pitänyt Katnissin valinnasta, vaikka olenkin teossarjan toisella lukukerralla ymmärtänyt sen paremmin, mutta poika, jonka kanssa Celestine päätyy olemaan on mieleiseni.

"Teetpä siis mitä tahansa, pysy kaukana Fergusista ja Lorcanista, he haluavat vain yhtä asiaa." Hän katsoo minua tietävän näköisenä. 

"Niin, joo, seksiä." 

"Ei", Mona purskahtaa nauruun. "Kunpa haluaisivatkin. Ei", hän vakavoituu, "vallankumousta." (s. 69)

  

Täydellisen suurin vika on sen ennalta-arvattavuus. Melkein huusin parissa kohtaa Celestinelle, joka ei vaan tajunnut. Pidin Viallisesta niin paljon ja halusin pitää tästäkin, mutta jäin kaipaamaan enemmän tai eri tavalla kerrottuna. Ei tämä huonoin dystopiasarjan jatko-/päätösosa ollut, mutta tarinan maailma olisi ansannut parempaa. Tarina pääsee loistamaan vasta loppupuolella, kun vialliset pakotetaan pukeutumaan punaiseen heijastellen Margaret Atwoodin klassikoksi noussutta teosta Orjattaresi.
 
Toivottavasti Ahern kirjoittaa jatkossakin nuortenkirjoja, sillä pidän hänen tyylistään kirjoittaa vaikka ensi askeleet dystopian puolella olivatkin vähän haparoivia. Suosittelen silti tämän teosparin lukemista senkin vuoksi, että dystopioista löytyy paljon yksittäisiä teoksia sekä trilogioita, mutta kahden kirjan mittaisia tarinoita ei kovinkaan montaa (mieleen tule vain pari kotimaisa Siri Kolun Pelko ihmisessä ja Ihmisen puolella sekä Salla Simukan Jäljellä ja Toisaalla).

  

Se, että joutuu sonnustautumaan yhdenmukaiseen asuun, on yksinkertaisesti halventavaa. He ovat riistäneet meiltä yksilöllisyytemme, ainutkertaisuutemme. He ovat julistaneet meille, että meitä ei saa erotella toisistamme, meillä ei ole väliä, olemme merkityksettömiä. Olemme pelkkiä numeroita, epätäydellisyyksien armeija. (s. 303)

  

Arvosana:

    
Takakannesta:

Celestine North on Viallinen.
 
Hän on elänyt kuin aave siitä lähtien kun tuomari Crevan julisti hänet kansakunnan suurimmaksi uhaksi. Celestine luottaa järkähtämättä vain Carrickiin, toiseen Vialliseen, ja yhdessä he ovat painuneet maan alle.
 
Celestinellä on hallussaan tietoa, joka voi romahduttaa koko valtajärjestelmän. Sen huipulla on niitä, jotka ovat valmiita melkoisiin tekoihin, jotta salaisuus ei tule yleiseen tietoisuuteen. Lopulta Celestine ajetaan nurkkaan ja tuomari Crevan saa yliotteen. Celestinen täytyy tehdä päätös: pelastaako vain itsensä vai kaikki Vialliset.
 
Täydellinen päättää Viallisessa alkaneen huikean YA-tarinan, jossa liikuttavana voimana ovat oikeat ja väärät teot

     

Suomentanut: Sirpa Parviainen, 421 sivua, Gummerus 2018

  

Alkuperäinen nimi: Perfect (2017)

    
Sarjassa ilmestynyt:

• Viallinen (2018) / Flawed (2016)
• Täydellinen (2018) / Perfect (2017)

   

Myös täällä on noustu vastustamaan Kiltaa: Kansan Uutiset, Kirjapöllön huhuiluja, Expelliarmus, Unelmien aika

    

Samankaltaista luettavaa: Lauren Oliver: Delirium - Rakkaus on harhaa, Neal Shusterman: Unwind, Salla Simukka Koru (novelli kokoelmasta Sammuta valot! / Sytytä valot!), Ally Condie: Rajalla, Suzanne Collins: Matkijanärhi, Rick Yancey: Ääretön meri, Veronica Roth: Kapinallinen

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli

"Totalitääriset järjestelmät synnyttävät aina kapinan."

   

   

Arvostelukappale. Olen arvostellut kirjan myös Tahtivaeltajaan 2/2019, jonka pitäisi ilmestyä lähiaikoina.
   

Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi, Mennään metsään 

   

Marisha Rasi-Koskinen on paitsi kirjailija, myös psykologi, minkä myös huomaa Auringon pimeästä puolesta. Teoksella on kaksoisluokitus, mikä tarkoittaa, että se on enemmän kuin sallittua luettavaa sekä nuorille että aikuisille, ja sillä on annettavaa molemmille ikäryhmille.
   
Auringon pimeä puoli on George Orwellin klassikon Vuonna 1984 moderni serkku, joka taivuttaa todellisuutta kuin kaleidoskoopin läpi katsottuna. Lukija pysyy koko ajan varpaillaan, vaikka mysteerien avautuminen viekin hetken aikaa. Valitettavasti itse arvasin pari isompaa paljastusta ennalta. Onneksi se ei pilannut lukuiloa, pikemminkin odotin kiinnostuneena, milloin ennusteeni tapahtumien kulusta tulee toteen.  

  

Sikäli kuin sitä mitä ikivanhasta korvesta vielä oli jäljellä, saattoi metsäksi kutsua, kasitaletta kuusikkoa, tiheää mutta murheellisen kapeaa. Sillekin Voiton kaivoksella oli jo suunnitemansa. Puut oli merkitty punaisilla maaliviiruilla kuin niitä olisi riivannut jokin sairaus. (s. 14)

    

Päähenkilö on kuusitoistavuotias Emilia, joka asuu isoisänsä kanssa. Emilian äiti olisi 33-vuotias - siis saman ikäinen kuin minä! - jos hän eläisi, mutta hän kuoli synnytyksessä, eikä tytön isä ole koskaan ollut mukana kuvioissa. Isoäidin terveys romahti tyttären menetyksen jälkeen ja hän on hoitokoissa. Isoisä on kuin Pixarin Up - kohti korkeuksia -leffan Carl. Vanha, vahvatahtoinen mies, joka asuu keltaisessa puutalossa uudempien, persoonattoman harmaiden elementtitalojen noustessa kaikkialle sen ympärille. 

   

Tapahtumapaikkana on Kaivoksen kaupunki, suljettu yhteisö, missä asiat tehdään hieman eri tavoin kuin ulkomaailmassa, tuoden samaan aikaan mieleen tapahtumia menneestä. Kaivoksen koulussa ei opeteta historiaa ja Johtajaa tervehditään käsivarsi ojossa. Kerran kuussa julistetaan kuukauden ilmiantaja. Varsin kylmäävää nykyhetken ääriliikehdintää katsoessa. Johtajan tavoitteena on pitää kaupunki turvassa ja hän haluaa, että asukkaat osallistuvat yhteisen hankkeen eli muurin rakentamiseen (kuulostaa varmaan tutulta?). Jokainen asukas voi ostaa kojusta perustuskiven ja muurata sen itse paikalleen.  

 

Kaikki sopimaton kiellettiin ja sopimatonta oli vuosi vuodelta enemmän. Matematiikka oli sopimatonta, maantieto oli sopimatonta, historia, yhteiskuntaoppi, fysiikka, sopimatonta kaikki, fiktiosta puhumattakaan. (s. 285)

  

Emiliaan oli paikoin hyvin helppoa samaistua. Hän kuvaa itseään yksinäiseksi lapseksi, joka vietti paljon aikaa lukien ja metsässä vaellellen, kunnes tapasi pojan, Mitekin. Se ei ole hänen oikea nimensä vaan erittäin epävirallinen lempinimi, joita ei Voiton Kaivoksessa katsota hyvällä. Eikä katsota Emiliaakaan. Hän ei käy koulua, vaan isoisä opettaa häntä kotona. Kertoo hänelle kielletyistä aiheista, ulkomaailmasta ja sen historiasta. Kaivoksen lapset väistävät Emiliaa kuin hänellä olisi tarttuva tauti, mutta samalla se antaa hänelle mahdollisuuden toimia näkymättömänä. 

  

Teos on jaettu kolmeen osaan, Kaivos, Toivo ja Valo. Jokaisella osalla on omanlaisensa tunnelma ja kerrontatapansa. Ensimmäisessä osassa lukija tutustuu Emiliaan ja Kaivoksen kaupunkiin. Toisessa osassa Emilian maailma keikahtaa täysin uuteen kulmaan, ja hänen täytyy hetken aikaa parannella pahemman laatuista jet lagia. Kolmas osa eroaa paljon kahdesta aiemmasta. Siinä on hyvin vähän dialogia ja tapahtumista kerrotaan lyhyesti, toteavaan tyyliin.Minulle se olikin puuduttavita lukea, vaikka samaan aikaan se tarjosikin isoimmat paljastukset ja taustoitti monia aiemmin ohitettyja asioita.

 

Jos joku lähti Kaivoksesta, hän lakkasi olemasta. Häntä ei tunnettu, hänestä ei puhuttum hänen nimensäkin unohdettiin. -- Luulen, että Valitut eivät teeskennelleet unohtamista. He unohtivat oikeasti. (s. 29)

      

Kaivoksen Johtaja on bakteerikammoinen, itseään muita ihmisiä parempana pitävä, iättömän näköinen ja diktaattorimainen hahmo. Hänestä Kaivoksen asukkaat ovat vain muurahaisia, joiden ainoa tehtävä on pyörittää muurahaispesää. Johtaja on valjastanut mielenosoitukset ja tehnyt niistä pakollisia, Kaivoksen autonomian juhlinnassa tapahtuviin kannustuksiin.

Auringon pimeä puoli on yhteiskuntakriittistä scifiä, joka herättelee paljon ajatuksia. Toivon todella, että teos löytää lukijoita, sillä historia ei saa toistaa itseään, ei nin kuin 1930-luvulla Saksassa ja jonka ideologian nousun ensimmäiset merkit on jo nähtävissä. Se myös puhuu rivien välissä ympäristön suojelusta ja

Se oli alkukantaista eloonjäämistaistelua. Me olimme lentoon hätyytetty hyönteinen ja me olimme haavoitettu lintu, lauma eläimiä pakenemassa palavaa metsää. (s. 361)

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Suljen silmäni, jotta näkisin sinut vielä.

  

Yllätystentäyteinen mysteeriromaani nuoren naisen matkasta omaan historiaansa. Ajan rajat ylittävä jännityskertomus eristetystä kaivoskaupungista pitää lukijan otteessaan viimeiselle sivulle saakka.

  

Emilia asuu Kaivoksen kaupungin suljetussa yhteisössä isoisän kanssa. Pihan perällä oleva kesähuone on ollut lukittuna kuusitoista vuotta, siitä päivästä lähtien, kun Emilia syntyi ja hänen äitinsä kuoli. Kun Emilia rikkoo lukon, hän löytää mökistä valokuvantarkan vanhan piirroksen - ja kuvassa on hän itse. Emilia tempaistaan pyörteeseen, joka vie hänet kaivoksen kammottavien salaisuuksien äärelle ja omaan menneisyyteensä. Hänen elämänsä vaihtuu toiseksi, kun hän sukeltaa kaivoksen mustaan veteen.

  

Auringon pimeä puoli on ajan ja muistojen mysteeri, joka leikittelee scifillä ja suhteellisuusteorian arvoituksilla. Samaan aikaan se on huikea seikkailu ja jännitystarina.

   

366 sivua, WSOY 2019

    

Ajan pyörteissä ovat olleet myös: Kirjapöllön huhuiluja, Siniset helmet, Oksan hyllyltä, Luetaanko tämä?,  Kirsin kirjanurkka, Kirjaluotsi, Kirjahilla

Laura Lähteenmäki: Yksi kevät

"Bea alkoikin taas puhua meille luokkamme vapauden puolesta. Hän selitti, 

miten säätyjä ei enää voinut olla vaan kaikilla piti olla samanlaiset oikeudet 

käydä kouluja. Hänen ajatuksensa siirtyi Ranskan vallankumoukseen yli sadan 

vuoden taakse, missä oli taistellut ihmeellisen rohkeita naisia miesten rinnalla."

    

     

Lukuhaasteissa: Helmet 2019: 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua, Pohjoinen lukuhaaste: 5.   Kirja, jonka nimessä on vuodenaika, jolloin luen kirjaa

   

Tänään vietetään kaatuneiden muistopäivää, jolloin muistellaan kaikissa Suomea koskettaneissa sodissa kaatuneita. Viime vuonna tuli kuluneeksi 100 vuotta Suomen sisällissodasta. Se näkyi myös kirjallisuudessa, sillä teemavuosi nousi monessa kirjassa esille. En halunnut lukea noita kirjoja tuoreeltaan, mutta aihe tuli vastaan joka paikassa ja välillä jopa ihan yllättävissäkin paikoissa, kuten Terhi Tarkiaisen vampyyriromaanissa Pure mua. 

   

Tämän vuoden puolella kuitenkin innostuin lukemaan perätysten kaksi sodasta kertovaa teosta, erityisesti koska ne nostavat esiin naisnäkökulman. Aseisiin tarttuva ja housut jalkaansa pukeva nainen kun oli tuohon aikaan iso tabu. Laura Lähteenmäen Yhdessä keväässä sota on koko tarinan pohjana. Kuulin teoksesta ensimmäisen kerran viime vuonna Hel-YA:ssa. Luin myös sarjakuvateoksen Sisaret 1918, joka sisältää sodan kummallakin puolella olleiden naisten muistelmien pohjalta tehtyjä lyhyitä sarjakuvia eri tekijöiltä.

    

On paljon sellaista, mille me ei voida mitään, hän sanoi. Vanhempamme ja sukumme ovat sellaisia kuin ovat, ja heidän valintansa ja menneisyytensä vaikuttivat vielä meidänkin elämäämme, haluttiin me sitä tai ei. (s. 41)

  

Teos kertoo viidestä 15-17-vuotiaasta nuoresta, Aadasta, Beasta, Lindasta, Katrista ja Jennystä. Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa Huvila kertoo Aadan näkökulmasta ajasta, kun tytöt hoitavat haavoittuneita valkoisten evakkoon lähtiessään tyhjilleen jättämällä huvilalla. Yksi miehistä on Ville, johon Aada tutustuu läheisesti. Toisessa osassa, Katu, tytöt Jennyä lukuunottamatta liittyvät naiskaartiin ja heidän vaihtuvat näkökulmansa syventävät kokemusmaailmaa. Kolmas osa  Torppa kertoo Bean, Aadan ja Katrin piilottelusta sodan jälkeen. 

  

En tiedä paljoakaan sisällissodan tapahtumista, niinpä kun tein tämän romaanimuotoisen matkan tapahtumien keskelle sain nähdä ja kokea paljon enemmän kuin kuvittelin: pelkoa, surua ja ymmärrystä miksi kaikki kärjistyi sodaksi. Punaiset olivat työläisiä ja naisetkin ottivat osaa taisteluihin monissa eri rooleissa, etenkin tapahtumapaikkana olevan Tampereen osalta. Lähteenmäen loppusanat kertovat, kuinka tehdaskaupunki oli naisvaltainen. Nuoret, naimattomat naiset työskentelivät tehtaalla ja halusivat parempaa palkkaa ja enemmän koulutusta, jotka kapina onnistuessaan olisi heille luvannut. 

  

Bea sanoi, että muutos oli väistämätöntä, koska asiat eivät olleet hyvin, meidän tyttöjen asiat varsinkan. Ja Linda sanoi, että velvollisuutemme oli osallistua kapinaan. Mutta minä en tiennyt. En uskonut, että perheemme köyhyys ratkeaisi taistelulla tai että mikään oikeastaan muuttuisi. (s. 11)

  

Tehtaan tyttöjä ovat teoksen keskeinen viisikkokin. He olivat töissä kenkätehtaalla ja tutustuivat sitä kautta. Pidin paljon kirjan jakamisesta osiin, joiden tapahtumat muodostivat kokonaisuuden sekä sijoittuivat eri miljöisiin. Oli myös kiva nähdä tapahtumia kaikkien näkökulmasta. Hahmoista täyteläisimmiltä tuntuivat herkkä Aada ja voimakastahtoinen Bea, jotka olivat vahvasti läsnä kaikissa osissa. Bea haluaa tasa-arvoisemman maailman, eikä hän aio hankkia lasta. 

   

Teoksella on siis feministisiä ulottuvuuksia. Minulle ainoat olivat repliikittömyys ja hyvin moderni kieli, jota tytöt on laitettu käyttämään, vaikka se toisalta varmaan toimii hyvin nuoremmille lukijoille. Oikein mallikkaasti tämän parissa opin uutta sisällisodastamme, josta puhuminen on melkein näihin päiviin asti ollut tabu. Toivottavasti nuoretkin löytävät tämän. 

  

Bea ei uskonut, että hänen elinaikanaan mikään muuttuisi, mutta jos hänellä joskus olisi tyttö, sen asiat voisivat olla paremmin. Tai sitten vasta sen tytöllä tai vasta sen tytön tytöllä... Beaa huimasi, kun hän ajatteli sellaista tyttöä, joka eläisi tässä maassa vuosikymmenten, sadankin vuoden kuluttua.
--
Minusta oli järjetöntä tehdä lapsia tähän maailmaan. Joka toinen lapsi kuoli syntymänsä jälkeen -- Itse en teksi lapsia koskaan. Tämä maailma ei heitä ansainnut (s. 77 ja 125)

  

  

Arvosana:

   

Takakannesta:

Pimeässä olimme turvassa. Pimeässä olimme kaikki samanvärisiä.

  

Laura Lähteenmäen romaani kertoo koskettavasti ja todesti punaisten tyttöjen tarinan Suomen sisällissodassa 1918.

  

Heitä on viisi. Tulisieluinen Linda, joka ottaa ohjat käsiinsä. Hiljainen Katri, joka myötäilee siskoaan. Pehmeä Aada, joka vilkuilee komeaa Peetua. Jenny, joka vain etsii jännitystä. Bea, joka parhaiten heistä ymmärtää, mitä ympärillä tapahtuu. He voisivat olla tyttöjä tänään, mutta he taistelevat punaisten riveissä 1918. Tehtaantytöt on heitetty vallattuun huvilaan hoitamaan haavoittuneita - ilman kokemusta tai koulutusta. Vaikka kaikki saattoi hetken kuulostaa seikkailulta, on todellisuus kauhea ja vakava. Kun Peetu kannetaan paareilla sisään, on leikki viimeistään ohi ja tytöillekin annetaan aseet käteen.

  

Lähteenmäen romaani kuvaa viiltävän koskettavasti viiden tavallisen tytön kohtalon yhtenä keväänä.

   

173 sivua, WSOY 2018

    

Sisällissodan riepoteltavana on oltu myös täällä: Keskisuomalainen, Ibby Finland (Paula Niemi), Lukufiilis, Siniset helmet, Lastenkirjahylly, Kirjapöllön huhuiluja, Unelmien aika, Todella vaiheessa, Kirsin kirjanurkka, Kirjakaapin kummitus, Kirjanmerkkinä lentolippu

  

Samankaltaista luettavaa: Markus Zusak: Kirjavaras, John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa, Affinity Konar: Elävien kirja, Emmanuelle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa, L. Voronkova: Sinihilkkainen tyttö, Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe