Sivut

keskiviikko 30. maaliskuuta 2022

Pääsiäisen lukumaraton (15.-18.4.2022)

   
Pääsiäisviikonloppuna lukumaratoonataan! Maratoonata voi muutaman tunnin, 12 tuntia, 24 tuntia tai halutessasi vaikka koko pääsiäisen ajan 15.-18.4.2022. Ilmoittaudu mukaan tämän postauksen kommenteissa. 
  
Lukumaratonin ohjeet:
  • Maratonilla luetaan yleensä 24 tunnin ajan. Voit pitää taukoja (kuten syödä ja nukkua), mutta ne lasketaan mukaan kokonaisaikaan.
  • Maratoonaamisen voi aloittaa esimerkiksi perjantaina 15.4. ja päättää vasta maanantain 18.4. puolella, tai voit valita itsellesi sopivan 24 tunnin jakson pääsiäisen ajalta.
  • Maratonin lukupinosta voi halutessaan blogata tai postata Instagramissa etukäteen, päivittää tunnelmia maratonin kuluessa tai tehdä koosteen maratonin loputtua.
  • Maratonin lopuksi ilmoita lukemasi teokset, sivumäärä ja/tai kuunneltu aika tai linkitä oma koosteesi 23.4. julkaistavaan maratonia kokoavaan postaukseen tässä blogissa.
  • Lukea saa mitä vain, niin romaaneja, novelleja, runoja, näytelmiä, lastenkirjallisuutta, tietoteoksia, sarjakuvaa kuin äänikirjoja. Kirjaa ylös lukemasi teokset ja niiden sivumäärä tai äänikirjoista kuunneltu aika.
  • Voit osallistua myös ilman blogia (kuten Instagramissa tai Twitterissä) ja ilmoittaa loppufiilikset, luetut kirjat ja sivu/tuntimäärät kommenteissa.
  • Maratonin tunnisteina ovat somessa #lukumaraton ja #pääsiäisenlukumaraton. Maratonpostauksissa voi käyttää tässä postauksessa olevaa kuvaa. Voit myös ladata Instagram stoorien pohjat täältä
  
  Maratonilla mukana:

lauantai 26. maaliskuuta 2022

Eläintensuojelua ja hyväntekeväisyyttä kotimaisissa lastenkirjoissa

"Ympärillä oli kaikki sinistä. Kuin olisi siirrytty uneen."
    
  
Riina ja Sami Kaarlan Pet Agents -sarjassa ollaan aina eläinten ja luonnon puolella. Viidennessä kirjassa Pinnan alla huolta aiheuttaa merten muovijätelautat. Aivan ei tämä viides osa päässyt kahden edellisen kirjan tasolle, mutta mitään negatiivista sanottavaa en kirjasta kuitenkaan keksi.
  
Tällä kertaa jopa Kati-en vanhemmatkin mainitaan! En muista kuulleeni heistä mitään ensimmäisen kirjan jälkeen. Isä on kaiketi astronautti ("– Hei isä, Kati-e täällä! Kati-e vilkutti taivaalle. – Tuolla jossain hän menee."). En ymmärrä seuraavassa lainauksessa olevaa keskustelua, siis eikö tosiaan äiti voi tällaisessa poikkeustilanteessa hoitaa tyttärensä eläimiä?
  
 Eläimille pitää järjestää hoitajat loman ajaksi, hän äkkiä muisti. 
 Eikö äitisi voi hoitaa lemmikkejäsi? Timi kysyi Kati-elta. – Kyllä minun äitini ruokkii kalat, jos olen poissa. 
 Ei onnistu. "Jos otat lemmikkejä, ehtona on, että hoidat ne itse", Kati-e matkii äitinsä puhetta. (s. 54-55)
  
Kati-e menee ystävineen merentutkimusalukselle, jonka kapteenina on Juliana Verne. Pienen sukellusveneen nimi puolestaan on Nemo. Lemmikkiagentit pääsevät mukaan tutkittavana olevalle, keskellä valtamerta sijaitsevalle jätesaarelle. "Alue on kohta samankokoinen kuin 300 miljoonaa jalkapallokenttää yhteensä."
  
– Muovisaari on siis kelluva saari ihmisten aiheuttamaa roskaa, Kati-e kauhistui.
--
– Hammasharja! Timi huudahti. 
– Crocs-sandaali, huomasi Lisa. 
– Kertakäyttövaippa ja nuken pää, tunnisti Kati-e. (s. 83 ja 114)
    
Kirjassa oli hauska easter egg kesällä ilmestyvään Nordic Horror -kirjasarjaan.
  
Arvosana:
     
Takakannesta:
Scifi-herkuilla ja pörröisillä lemmikeillä hurmannut agenttikolmikko merellä!
  
Pet Agents -sarjan viidennessä osassa Kati-e, Ti-bot, Timi ja Lisa pääsevät merentutkimusalukselle! Kati-e on päivittänyt Ti-botin vesitiiviiksi, ja kun Lemmikkiagentit sukeltavat pinnan alle ratkaisemaan eläinpulmaa, vedenalainen robottityöpari osoittautuu korvaamattomaksi avuksi.

      

190 sivua, Tammi 2021

 

 Sarjassa ilmestyneet:

   
*****
   
"- Piippari! Ti-bot riemuitsi revittyään lahjapaperin.
- Sillä sinut voi paikantaa. Et mene enää hukkaan, Kati-e ilahtui."
   
  
Lemmikkitietoa ja nörtteilyä yhdistävä Pet Agents -sarja on saanut jo kuudennen osansa Lumen saartamat sekä vahvistusta tekijätiimiin Anders Vacklinin liittyessä Riina ja Sami Kaarlan kaveriksi. Myös tubettaja Paqpa (sekä Herra Puupää) tekee cameoroolin kirjassa pohjoisen noitana, joka suojelee pohjoisen luontoa ja eläimiä. Jaloistaan kiinni jäätyneestä joutsenesta tuli mieleen PMMP:n biisi Joutsenet
  
 Tämä myrsky on tehty magiasta, Herra Puupää sanoi. 
 Magiasta? Niin kuin sinutkin? Ti-bot arvasi. 
 Niin. Pohjoisen noita Paqpa on luonut myrskyn niin kuin minutkin. (s. 99)
  
    
Oli hieman huvittavaa lukea joulunseutuun tapahtuva tarina ystävänpäivän maratonilla, lunta oli ulkona kuitenkin aivan yhtä paljon kuin kirjassakin. Nyt postaushetkellä kevät alkaa jo näkyä ulkona lisääntyvänä auringonvalona ja plussa-asteissa sulavana lumena. Ti-bot eksyy taas, mutta onneksi tähänkin toistuvaan ongelmaan saadaan kirjan lopussa viimein ratkaisu. 
  
– Inhoan talvea! Katie marisi Ti-botille -- – On liian kylmä. Aamulla kun herää on pimeää, ja iltaisin pimeä tulee ihan liian aikaisin.
--
– Et taida olla talvioptimoitu, Ti-bot totesi -- 
– En todellakaan! Kati-e huudahti tarpoessaan narskuvassa lumessa. – Taidan olla varsinainen kotikissa talvisin. (s. 9-10)
  
Lemmikkiagenttien on lähdettävä hätätehtävälle Lappiin, sillä rescue-eläinten talo ollaan purkamassa. Taide ei tällä kertaa ollut aivan yhtä upeaa kuin joissakin aiemmissa osissa, mikä on harmi – Lapista kun olisi helposti saanut paljon enemmänkin irti. 
  
    
Kati-en vanhemmista puhuttiin kerrankin vähän enemmän, astronautti isä mainittiin peräti kolmesti ja eläinallerginen äitikin kerran. "- Kun äidillä puhkesi allergia, en saanut pitää enää lemmikkejä, Kati-e sanoi." Aikuisia ei kuitenkaan näissä kirjoissa paljoa nähdä, lapset nimittäin matkaavat keskenään Lappiin (siis junalla kovasti New Yorkin Keskuspuistoa muistuttavasta paikasta Suomen Lappiin, parempi olla jokin futuristinen pikapikajuna).
  
Hänen astronautti-isänsä leijailee nytkin tuolla jossain maata kiertävällä radalla. Välillä Kati-ella on hirmu kova ikävä isää - etenkin näin joulun alla. (s. 11)
    
  

Arvosana:

    
Takakannesta:
Scifi-herkuilla ja pörröisillä lemmikeillä hurmannut agenttikolmikko merellä!
  
Pet Agents -sarjan viidennessä osassa Kati-e, Ti-bot, Timi ja Lisa pääsevät merentutkimusalukselle! Kati-e on päivittänyt Ti-botin vesitiiviiksi, ja kun Lemmikkiagentit sukeltavat pinnan alle ratkaisemaan eläinpulmaa, vedenalainen robottityöpari osoittautuu korvaamattomaksi avuksi.

  

190 sivua, Tammi 2021

 

 Sarjassa ilmestyneet:

    
  Luettu myös täällä: Hiiri kirjahyllyssä
    
   
*****
     
"Kävi ilmi, että Anni oli tänään näkymätön tyttö. 
Kaikki hänen ympärillään käyttäytyivät kuin hänen paikallaan olisi ollut tyhjää ilmaa."

  
Kaisa Paaston lastenkirjasarjan toisessa osassa Anni kaverinkesyttäjä punaisella matolla tehdään elokuvaa, jolla kerätään rahaa hyväntekeväisyyteen. Opettaja näyttää Annin luokalle pätkän uutisista: hirmumyrsky on tehnyt tuhojaan Brasiliassa ja moni lapsikin on jäänyt kodittomaksi. 
  
– Minusta te olette sen ikäisiä, että teidän tulee jo olla tietoisia siitä, mitä maailmassa tapahtuu.
--
Uutiskuvissa näytettiin runneltua maisemaa, jossa oli sekaisin palmuja, lautakasoja, värikkäitä vaateriekaleita ja autonromuja. (s. 10)
  
10-vuotias Anni haluaa tehdä ihan kaiken itse, eikä jaa mitään parhaan ystävänsä Riian kanssa - ja sitten pinkkitytötkin tunkeutuvat kuvioihin mukaan. Stina ja Julia kaappaavat Annin projektin, tai sille ainakin tuntuu, kun tytöt tekevät omine päineen julisteen tapahtumasta ja haluavat leffaan romanttisen juonen kysymättä Annin mielipidettä. 
  
– Helppoa sanoa. Mä en vain taida olla mikään johtajatyyppi. 
– Et olekaan, mutta nyt sinun on vähän pakko, Riia sanoi. (s. 115)
  
Anni katsoo Riian kanssa 5-Minute Crafts -videoita. Niistä on ollut paljon puhetta YouTuben reaktiovideoilla, että mille ikäryhmälle ne on tarkoitettu. Aluksi askarteluvideoiksi tarkoitetut pätkät ovat muuttuneet vuosien varrella käsikirjoitetuksi komediaksi, mutta jos joku tekisi sketseissä esiteltyjä "askarteluja" on olemassa todellinen riski loukkaantumiselle (esim. juomatölkistä näperrelty popcornia valmistava koje menee tähän kategoriaan). Siksi en pidä kauhean hyvänä ilmiön mainitsemista kirjassa, vaikka lapset niitä katsovat muutoinkin. 
  
Hänet oli vallannut kauhea tunne, että juna oli lähdössä asemalta. Eikä hän ollut sen kyydissä. (s. 52)
  
Samastuin paljon Annin äidin huoliin, kun perheessä on vain yksi palkkaa saava aikuinen, miten saada rahat riittämään ruokaan, kun tiskikone hajoaa, mistä saada töitä, kun bloggaaminen ei avannutkaan rahaisaa polkua. "- Ollaanko me yhtäkkiä köyhiä tai jotain? Anni kysyi." Onneksi loppu on onnellinen.
  
– Onko joku hätänä? Anni kysyi. 
– Ei mitään ihmeellistä, äiti sanoi. – Ei mitään, mistä sinun tarvitsisi huolestua. 
Anni tuijotti heitä edelleen kysyvästi. 
– Vain näitä rahahuolia, isä sanoi. – Aikuisten juttuja. Ei sen vakavampaa. (s. 73)
  
Todella mainioita ajatuksia ystävyydestä, vastuun jakamisesta ja toisten auttamisesta sekä siitä, kuinka tunnistaa luotettava uutinen. Annin isoveli Aleksi on loistava tyyppi, joka auttaa pikkusiskoa leffaprojektissa. ♥ Lisäksi kirjassa viljellään muutamia sivistyssanoja, kuten eksistentiaalinen kriisi ja synergia, joita ei sen kummemmin avata. 
  
Perheen minipossu Vaappu.
  
Arvosana:
   
Takakannesta:
Jos hyvän tekeminen olisi helppoa, kaikkihan sitä tekisivät!
  
Anni haluaa tehdä hyvää, mutta maailma asettuu poikkiteloin. Riia pyytää mahtavaan elokuvaprojektiin ihan vääriä ihmisiä – Julia ja Stina tuntuvat kaappaavan kokonaan Annin keksimän hyväntekeväisyyshankkeen.
  
Jos haluaa olla elokuvaohjaaja, on pakko ottaa ohjat. Anni vain ei ole oikein johtajatyyppiä. Onneksi omat tukijoukot, Akseli, Vaappu-possu ja naapurin Mansteeni, auttavat Annia aukomaan solmuja.
  
152 sivua, Tammi 2021
  
Kuvittanut: Mari Ahokoivu
  
Luettu myös täällä: Lastenkirjahylly, Kirjavinkit, Lue meille äitikulta, Viihdevintiöt

keskiviikko 23. maaliskuuta 2022

2x Elizabeth Acevedo

"Papilla oli kaksi elämää.
Kaksi tytärtä.

Papi oli kahtia jakautunut mies,
pelasi peliä itseään vastaan."

  
heti kun virkailija

lausuu sanan onnettomuus,
linoleumi avaa
                näykkivät leuat

pohjattoman mahan,
                minut nielee
tämä hainhampainen totuus. (s. 12)
  
Isän yllättävä kuolema paljastaa tällä olleen kaksi elämää, toinen New Yorkissa, toinen Dominikaanisessa tasavallassa. Elizabeth Acevedon säeromaanissa vuorottelevat 16-vuotiaiden tytärten Caminon ja Yahairan näkökulmat ja lopussa he kohtaavat. Kirjan pituutta ei kannata säikähtää, sillä sivut ovat todella ilmavia, riveillä on vain muutamia sanoja. 
  
Tunnen olevani lankarulla,
joka on pudotettu lattialle.

Kierin auki & purkaannun,
kun totuus alkaa valjeta.

Sisko. Sisko. Sisko. (s. 241)
  
Maata jalkojen alle on nopealukuinen, mutta ei ehkä aivan niin vaikuttava teos kuin Runoilija X.  Vahvaa #metoo ja BLM sanomaa kuitenkin tässä on. Naisen asema Dominikaanisessa tasavallassa on pelottavan kapea, ja etenkin Caminon ahdistelija hirvittää. Häntä jopa syytetään, että on tarkoiteuksella herättänyt ahdistelijansa huomion. Parasta kirjassa on Yahairan ja hänen paloportailla tomaatteja kasvattavan tyttöystävänsä Dren suhde.
  
somessa pyörii videoita, joissa
taas joku musta poika ammutaan (s. 190)
  
&-merkin käyttö ja-sanan sijaan oli aluksi ärsyttävää, mutta melko nopeasti ne alkoi lukea automaattisesti kuin olisi kirjoitettu auki. Romaanin taustalla on aito lento-onnettomuus vuodelta 2001. Turmassa kuolleet olivat enimmäkseen dominikaanisesta tasavallasta ja osalla matkustajista oli ollut kaksoiselämä. Tapahtuma on jäänyt uutispimentoon WTC-torneihin kohdistettujen iskujen takia. Miinusta annan siitä, ettei kaikkia espanjankielisiä ilmaisuja oltu suomennettu (olisi voinut avata vaikka viitteinä).
  
Haluaako kukaan koskaan
lähteä kotoaan?
--
Olisiko helpompaa leikkiä, että tämä on väliaikaista,

että jonain päivänä on turvallista palata?
--
Täällä, huolimatta pahasta & rumasta,
on kotini. & nyt toivon, että voisin jäädä. Haluaako kukaan koskaan
lähteä paikasta, jota rakastaa? (s. 401)
    
Samastuin jossakin määrin hahmojen kokemuksiin, sillä oma isäni kuoli yllättäen ollessani 14 ja olimme vain vuotta aiemmin joutuneet jättämään kotimme, jossa olin koko ikäni asunut. Ei liene ihmekään, että edelleenkin suurin osa unistani sijoittuu lapsuudenkotiini, vaikka olen asunut opiskelukaupungissani Oulussa jo pidempään kuin siellä. 
  
Ihmiskeho on kumma pala lihaa.
Se paisuu & tyhjenee
pitääkseen meidät hengissä,

mutta pienet sanat voivat sen täyttää
tai puhkoa siitä ilmat pihalle. (s. 273)
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Terävä romaani surusta, anteeksiannon vaikeudesta ja katkeransuloisista ihmissuhteista
  
Camino Rios asuu Dominikaanisessa tasavallassa ja haaveilee lääketieteen opinnoista New Yorkissa. Newyorkilainen Yahaira Rios puolestaan ei ole puhunut isälleen sitten edelliskesän, jolloin hän sai tietää tämän toisesta vaimosta.
  
Camino ja Yahaira saavat kuulla olevansa sisaruksia, kun heidän isänsä menehtyy lento-onnettomuudessa. Juuri kun he luulevat menettäneensä kaiken isästään, he löytävät toisensa. Isän kuolema paljastaa kipeät totuudet sekä rakkauden, jonka hän jakoi meren kaksin puolin.
  
Suomentanut: Leena Ojalatva, 421 sivua, Karisto 2021
  
Alkuperäinen nimi: Clap When You Land (2020)
  
    
*****
  
"Mä tiedän, että keittiössä mä olen onnellisempi kuin missään muualla.
Se on ainoa paikka, missä mä voin rentoutua ja missä riittää, kun keskittyy perusjuttuihin: makuun, tuoksuun, koostumukseen, yhdistelyyn, kauneuteen."
  
  
Elizabeth Acevedon kolmas suomennettu teos Kaikilla mausteilla oli nuortenkirjalukupiirin marraskuun kirjana. Kustantaja lupailee lämminhenkistä lukupalaa ja periaatteessa sainkin sen. Toisin kuin Acevedon aiemmat kirjat, tämä ei ole säeromaani. Harmillisesti kirjastosta lainaamastani kappaleesta oli joku aiempi lainaaja taitellut ison osan nurkista.
  
Emonilla on hieman vaikeaa selvitä paineiden alla. Hän on lukion viimeistä vuotta käyvä nuori, jolla on kaksivuotias lapsi. Emoni käy koulun ohessa töissä ja asuu mummonsa kanssa, joka on kasvattanut hänet. 'Buela auttaa hoitamaan myös taaperoa. Isä ei kestänyt vaimonsa kuolemaa ja muutti takaisin Puerto Ricoon, mistä vierailee joka kesä kuukauden ajan. 
  
Mä halusin antaa Babygirlille kivan nimen. Sellaisen, joka ei paljasta siitä liikaa etukäteen, niin kuin mun oma nimi. -- Ja vaikka meidän nimissä onkin samoja kirjaimia, mun oma on täynnä veitsenteräviä äänteitä: E-Maa-Ni, Emman nimi on pehmeä, se pyörähtää kieleltä kuin unelias kuiskaus. (s. 14)
  
Emonin tyttären nimi on Emma, mutta häntä kutsutaan 90% kirjasta Babygirliksi. "Toivon todella, että alkaisit kutsua Emmaa hänen oikealla nimellään. Tämä Babygirl-höpötys hämmentää häntä." Tytön isä on myös kuvioissa mukana sovittuina viikonloppuina, mutta muutoin Emoni ei häntä halua nähdä. Tyyppi tosin sattuu olemaan aika mustasukkainen ja on pyytänyt lähistöllä asuvia kavereitaan pitämään Emonia silmällä ja raportoimaan, jos tämän luona käy poikia.
  
Minun oli todella vaikeaa samaistua Emonin tilanteeseen. Etenkin siihen lapsi-osuuteen kirjasta, itse kun olen vapaaehtoisesti lapseton. "Valmiina äidin mahassa koputtelemassa iho-ovea, että pääsisin ulos." En myöskään ole hyvä kokkaamaan ja ihmettelin Emonin kykyä yhdistellä raaka-aineita luovasti herättäen syöjissä erilaisia tunteita ja muistoja. Sitä on kirjassa useaan otteeseen kuvattu maagisena. Kirjassa on myös pieni romanttinen sivujuoni ja tykkäsin siitä puolesta paljon. "Mä luulen, että se haluaisi ihan oikeasti tapailla mua."
  
Se oli luultavasti vaikein päätös, jonka mä olen koskaan tehnyt. Kenelläkään ei ollut oikeita vastauksia, kukaan ei tiennyt, pärjäisinkö mä äitinä vai pitäisikö mun antaa vauva adoptioon. Tai olisiko mun pitänyt tehdä abortti.
--
"Jos pidät vauvan, et enää ole oman elämäsi keskipiste, Sinun täytyy ottaa lapsi huomioon jokaisessa päätöksessä, jonka teet. Et voi enää olla itsekäs; et voi panna omia tarpeitasi vauvan tarpeiden edelle. Tämä on viimeinen kerta, kun joku kysyy ensin sinulta, mitä sinä haluat, ja vasta sitten, mitä vauvasi tarvitsee." (s. 119-120)
  
Emoni pidättää toistuvasti hengitystään niin, että hänen täytyy olla jo paha happivaje. Kohtia löytyy ainakin sivulta 84 "Mä päästän henkäyksen, jota en ollut huomannut pidätteleväni.", sivulta 95 "Mä päästän henkäyksen, jota en edes tajunnut pidätelleeni." sekä sivulta 240 "Kun lentokoneen pyörät koskettaa kiitoradan asfalttia, mä päästän henkäyksen, jota en tiennyt pidätelleeni." Lisäksi hän puree huultaan huomaamattaan, kuten sivulla 221 "Mun alahuuleen sattuu, ja mä tajuan purreeni sitä koko keskustelun ajan." ja sivulla 284 "Mä en edes huomannut purevani huultani." Hieman liikaa toisteisuutta makuuni. 
  
Kaikilla mausteilla on nopealukuinen ja hyvin kirjoitettu, kuten kaikki Acevedon teokset ja varustettu jälleen upean monipuolisella hahmogallerialla. Edustettuna on niin erilaisin etnisyyksin varustettuja ihmisiä kuin sateenkaaren värejäkin. Kaikilla mausteilla auttaa ymmärtämään hyvin erilaisessa asemassa olevan ihmisen näkökulmaa. Näitä on aina kivaa lukea juuri siksi, sillä välillä on erittäin tervetullutta hypätä aivan toisenlaisen ihmisen saappaisiin ja kokemusmaailmaan. Tämä tosin vahvisti entisestään tunnetta, etten halua lapsia. Toivottavasti Acevedo kirjoittaa lisää teoksia ja ne tullaan kääntämään suomeksikin. 
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Emoni Santiago on high school -opiskelija, pikaruokalan työntekijä ja pienen tytön yksinhuoltajaäiti. Kun luokkatoverit katsovat jo tulevaisuuteen, Emonin vaihtoehdot ovat rajatut. Keittiö onkin ainoa paikka, jossa hän voi päästää irti huolistaan. Keittiössä hän saa aikaan taikoja. Kun koulussa alkaa ruoanlaittokurssi, Emoni haluaa osallistua, vaikkei hänellä ole varaa kurssiin sisältyvään opintomatkaan. Hän päättää kuitenkin murehtia sitä myöhemmin. Lähipiirin sekä inspiroivan opettajan kannustuksen avulla Emonille aukeaa uusia, odottamattomia polkuja.
  
Palkitun runoilijan uutuusromaani on lämminhenkinen lukupala ja antaa äänen nuorille naisille, joiden tarinoista usein vaietaan.
  
Suomentanut: Leena Ojalatva, 334 sivua, Karisto 2020
  
Alkuperäinen nimi: With the Fire on High (2019)
  

lauantai 19. maaliskuuta 2022

Minna Canth: Kotoa pois

"Niin, minä sanon sen, piiat pysykööt piikoina, 
elköötkä pyrkikö oikeiden ihmisten vertaisiksi"
  
   
Lukuhaasteissa: Minna Canth -lukuhaaste
  
Minna Canthin päivän kunniaksi 19.3. olen vetänyt jo kahdeksan kertaa lukuhaasteen hänen teoksistaan. Osallistua on saanut myös teoksilla jotka kertovat hänestä tai joissa hän esiintyy jollakin tapaa. Googlailtuani aikani valitsin tämän vuoden haastekierrokselle hieman vähemmän tunnetun teoksen. Tällä kertaa päätökseen vaikutti Canthin teosten upeat, modernit kansikuvat äänikirjapalveluissa. En tiedä, kuka kansikuvat on suunnitellut tai ovatko ne jostakin kuvapalvelusta, mutta niissä on vain sitä jotakin. 
  
Näytelmä Kotoa pois (1895) muistuttaa hieman Jane Austenin Ylpeyttä ja ennakkoluuloa (1813), molemmissa vanhemmat nimittäin haluavat tyttönsä hyviin eli rikkaisiin naimisiin. "Pojathan ne kumminkin ovat suolana rokassa, eikös niin?" Ja Canthin naishahmot ovat vähintään yhtä säpäköitä kuin Austenin Elizabeth Bennet. Fanny on kouluja käynyt nuori nainen, jota ei kiinnosta miesten kanssa riiailu, hän haluaa mennä töihin.
  
ROUVA LINDEMAN: Elä Fanny kulta! Johan sinä olet päästä vialla. Pöllismäelle? Sinne sydänmaalle – jossa ei ole ainoatakaan sivistynyttä ihmistä, ei kuin pöllöjä (s. 376)
  
Näytelmässä kuvataan kolmen tunnin sisään mahtuvia tapahtumia. Valmistaudutaan vieraiden saapumiseen. Fannylle tulee vieras, joka kertoo vapaasta opettajan paikasta. Lopulta vieraat saapuvat ja Fanny lähtee laivalle. Koska Fannyn vanhemmat ovat ylentyneet nykyiseen asemaansa oltuaan aiemmin piika ja renki, puhutaan näytelmässä myös paljon tällaisesta sosiaalisesta kiipimisestä ja siitä, onko oikein, että rikkailla on enemmän ääniä vaikuttamiseen kuin vähävaraisilla. 
   
Yksi kirjan isoista teemoista on myös naisten koulutus. Canth ajoi voimakkaasti naisten oikeuksia, eli tässä on selvästi kommentaaria tyttöjen kouluttautumisen puolesta. Fannyn päätös karata kotoa työskentelemään opettajattarena on hurjan hieno osoitus hänen vahvatahtoisuudestaan. Hän vastustaa vanhempiensa valintoja ja kulkee omia polkujaan. Paljon samoja aineksia löytyy myös novellista Agnes ja pienoisromaanista Hanna, mutta niitä on ehkä helpompi suositella.
  
PENTTINEN: Virasta vähät. Sinun ei tarvitse leipäsi eteen tehdä työtä -- 
FANNY: Ettäkö olisin sitten laiskana täällä kotona? 
PENTTINEN: Kuinka kauvan sinä tulisit laiskana olemaan? Minä sinut naitan tuota pikaa -- 
ROUVA PENTTINEN: Siellä, Pöllismäellä, siellä et saisi miestä ikinä. Tuskin lienee ainoatakaan herraa koko seudulla. 
FANNY: Mitä minä niistä herroista – 
ROUVA PENTTINEN: Herra siunaa – vanhaksi piiaksiko sinä aijot jäädä? Kun hautautuisit sinne sydänmaalle? -- 
FANNY: Opettajattarena voisin tuntea itseni hyvin onnelliseksi. 
ROUVA PENTTINEN: Mitä onnelliseksi! Ole hupsimatta tyhjää. -- 
PENTTINEN: Niinhän ne tytöt aina. Sulhasista eivät muka ole välittävinään, vaikk'eivät muuta ajattelekaan kuin niitä. -- Elä höpise. Minä sinulle koetan miestä hankkia ja sinä – 
FANNY: En huoli miehestä. En mene naimisiin milloinkaan. -- 
PENTTINEN: Sitten minä naitan sinut väkisen, ellei muu auta. 
FANNY: Voi, antakaa minun olla rauhassa – ennätän minä vielä tuonnempanakin niihin puuhiin. -- 
PENTTINEN: Sitä on hupakko. Ei muka mene naimisiin. Ei huoli miehestä? Ja mieli tekee kumminkin, niin saakurin lailla, hänen niinkuin muidenkin. Siitä olen varma, että panen vaikka päänikin pantiksi. (s. 350-353)
  
Vanhat kirjat ovat jollakin tapaa tosi sympaattisia. Tämäkin vuonna 1928 ilmestynyt kokoelma on jossakin vaiheessa kastunut, mutta muutoin se on loistavassa kunnossa ja näyttää ulkoa arvokkaalta ja viattomalta tummissa kansissaan. Vanhojen kirjojen tuoksu on myös aivan omanlaisensa, ehkä lumppupaperin, kansissa käytetyn liiman, säilytyspaikkansa tai ikänsä vuoksi.  
  
Oli jännittävää huomata, ettei tätä Kotoa pois löytynyt lainkaan uudemmista kokoelmista - tai sitten kirjastolla ei ollut muita vaihtoehtoja. Tai en vain osannut etsiä niitä. Mutta äänikirjana tämän ainakin löytää, jos joku lukijani kiinnostuu tutustumaan tähän itse. Ilmeisesti näytelmä pohjaa Kodista pois -novelliin ja olisikin kiinnostavaa vertailla näitä kahta. Se saattaa löytyä helpomminkin, ainakin netistä, mutta ehkä myös jostakin kokoelmasta.
  
ROUVA LINDEMAN: Se on sulaa hulluutta koko tuo nykyajan koulutus. Ei niillä ole nuorilla tytöillä halua naimisiin enää ollenkaan. Ei ne jouda sitä ajattelemaankaan, kun niillä on niin paljon muuta mielessä. 
--
AHLBOM: Ai, ai, ai, ai! Tässähän sitten on menty vallan hulluun suuntaan. Pitääpä toimittaa ensi valtiopäiville anomus, että kielletään naisilta pois kaikki virat, yliopistoon pääsy ja muut semmoiset vapaudet. Mitä se on, että nerokkaammat kaikki pyrkivät muille aloille, ja tyhmät heitetään vaan miesten varalle.
--
ROUVA LINDEMAN: Mitä tytöt tekevät liialla opilla? Ja niillä viroilla sitten? Tulevat semmoisiksi emanssipeeratuiksi, etteihän niitä kukaan uskalla kosiakaan edes. (s. 363-364)
  
Rouva Penttinen puhuu välillä ruotsia ("Te komma remman. Mykky remman."), jota hienot rouvat hieman naureskellen kommentoivat keskenään: "ruotsiansa sen vaan pitää lasketteleman". Hän haluaa ääntää kaikkien vieraiden nimet väärin. Alhbom on Ahlpummi, Lindeman on Lintemanni, Fellman on Welman, Broberg on Spruuper, Fannyakin hän kutsuu Vannyksi ja haluaa tämän kutsuvan vanhempiaan mammaksi ja papaksi, koska "paremmissa ihmisissä ei kukaan sano äidiksi". 
  
FANNY: Maalari Rankin – 
ROUVA PENTTINEN: Sdrankin. Sano sinä Sdrankin – 
FANNY: Hänenpä nimensä on Rank – 
ROUVA PENTTINEN: Niin, mutta Sdrank kuuluu paljon viinimmältä. Rank – Rank –? Hyi – sehän on niin moukkamaista. Sdrank se pitää olla. 
RIIKKA: Sr – Sran – Tran – Ei! Minun kielen' ei keäänny. (s. 340) 
  
Ei tämä ollut minulle paras Canthin teos, tästä asetelmasta olisi voinut kirjoittaa pidemmänkin näytelmän tai jopa romaanin. Tällaisenaan tarina jää komedialliseksi pikakelaukseksi, eikä karikatyyrisistä hahmoista saa kummoista otetta, ei oikeastaan edes kapinoivasta Fannysta tai juoruilevista rouvista. Tästä asetelmasta olisi kylläkin helppoa tehdä moderni tulkinta, sillä Fannyssa on aineksia niin aseksuaaliksi kuin vapaaehtoisesti lapsettomaksikin, miksei jopa sateenkaariteemojakin voisi löytää.
  
Kuten aiempienkin Canthin teosten kanssa, lukeminen oli sujuvaa, joitakin yksittäisiä vaikeita tai erikoisella kirjoitusasulla olevia sanoja ja sanontoja lukuun ottamatta. Näitä olivat ainakin seuraavat: valloovat (vellovat, aaltoilevat?), kartiini (verho), pukelo, roahi (raaskia?), raarimpaa, sylinteri (asiayhteyden perusteella silinterihattu), aarttia, särryttimiä, punkka (koppa, vasu?), kilomeetteri, "ulkopuolelta hampaiden", "häpeän silmäni maalle", "Mitä pihkaa?" ja "Hän tulee takaisin aika hamppua."
  
ROUVA PENTTINEN: Semmoinen, miksi se sitä nyt sanoikaan –? Rössel matto – vai oliko se Sprössel matto, niin Sprössel matto se oli. 
--
ROUVA AHLBOM: Eihän Brysseli-mattoja milloinkaan Pariisista tuoda, Berliinistä ne ovat tilattavat. (s. 353 ja 357) 
    
Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!
  
    
  
Arvosana:
  
Takakannesta:
Kauppias Penttinen ja hänen rouvansa suunnittelevat tyttärensä Fannyn naittamista. Pariskunta on noussut rengistä ja piiasta nykyiseen asemaansa, ja heille on tärkeää käyttäytyä seurapiireihin sopivasti. Penttiset päättävätkin järjestää hienot kahvikutsut, joihin kutsutaan joukko arvovaltaisia miehiä - taka-ajatuksenaan tyttären saaminen hyviin naimisiin.
  
Fannyn mielipidettä asiaan ei juuri kysytä. Tytär itse haaveilee opintojensa jatkamisesta, jotta hänestä voisi tulla kansakoulun opettaja. Myöskin Fannyn sulhaskandidaatiksi kaavaillun tohtori Brobergin tunnot ovat Penttisten kahvikutsuilla lähinnä kiusaantuneet. Saavatko Penttiset kuitenkin tahtonsa läpi?
  
Minna Canth kootut teokset IV (sis. Papin perhe, Sylvi, Hän on Sysmästä, Spiritistinen istunto, Kotoa pois ja Anna Liisa) 484 sivua, Otava 1928 (2. painos), Kotoa pois s. 335-380 (45 sivua)
  
Näytelmä on luettu myös täällä: Lurun luvut
  

Minna Canthin tuotantoa:

   
Näytelmiä:

  
Novelleja ja pienosromaaneja:

keskiviikko 16. maaliskuuta 2022

Kuinka scifi taipuu aikuisten kuvakirjaksi ja nuorten selkokirjaksi?

"Kun suhahdimme ohi, linnut nousivat siivilleen ja parvi hajosi tuuleen 
auton taakse kuin merkillisen voikukan hahtuvainen pallo."
  
  
Sodan olivat käyneet ja sen olivat voittaneet etälentäjät - miehet ja naiset komentokeskuksissa kaukana taistelukentiltä, joilla miehittämättömät droonit sotivat toisiaan vastaan seitsemän vuotta kestäneessä strategiapelissä. -- Siviiliuhrit olivat kahdenlaisia: onnettomuudekseen ristituleen joutuneita sivullisia ja liittovaltion lentäjien lapsia, jotka kuin myönnytyksenä sotilasteknologian jumalallisuudelle syntyivät kaikki kuolleina. (s. 5)
  
Simon Stålenhagin retrofuturistinen tuotanto tuli minulle tutuksi Tales From the Loop -pelistä, jota puolisoni pelasi. Tähän joukkorahoituskampanjalla rahoitettuun kirjaan puolestaan törmäsin kirjagramissa ja laitoin heti varaukseen, mutta ehdin uusia teoksen maksimimäärän (joka on pandemian vuoksi nostettu 10:een kertaan, lyhyellä matikalla laskettuna lainasin tämän siis melkein vuosi sitten) ennen kuin tulin lukeneeksi tämän vasta palautuspäivää edeltävänä iltana. Sivujahan tässä ei ole paljoa, eikä tekstiäkään edes jokaisella aukeamalla, jotenkin kirja kokonsa takia vain unohtui lukupinoon - ironista, eikö. 
  
Mä en muista, milloin se alkoi. Kai se sai alkunsa tavallisena vapaa-ajanvirikkeenä. Niin kuin tv. Joskus ne istuivat katsomassa tv:tä ja joskus vain istuivat kaukokypärä päässään. Mä en välittänyt. Hämäräksi se touhu muuttui järjestelmäpäivityksen jälkeen vuonna 1996. (s. 51)
  
Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1997, mutta vaihtoehtoiseen maailmaan, jossa robotiikka otti vuosikymmeniä aikaisemmin askeleita, joita ei meidän todellisuudessamme ole vieläkään saavutettu. Päähenkilö on teini-ikäinen Michelle, joka ajaa Yhdysvaltojen halki pienen Skip-robotin kanssa päämääränään löytää pikkuveljensä. Matkan aikana nähdään droonien hylkyjä, kuullaan takaumien kautta Michellen elämästä ja jonkun toisenkin ajatuksia ilmeisesti sotilaskohteesta.
  
Useimmat tiet Kaakkois-Pacificassa olivat todennäköisesti käyttökelvottomia pölyn takia, mutta mä halusin vältellä suurkaupunkeja ja lännen taajaan asuttuja alueita niin pitkään kuin mahdollista. (s. 18)
  
En yhtään osannut arvata millainen huima ja paikoin rujokin tarina kansien väliin mahtuikaan. Siksi onkin todella outoa, että kirjastossa tämä oli luokiteltu 84.2 (kustantajan suositus) sijaan osastolle 74.93 eli piirustus- ja maalaustaiteen historia, Pohjoismaat! Lisäksi yhdessä sivukirjastossa tämä oli laitettu lastenosastolle, vaikka jo heti ensisivuilla käy selväksi, ettei kyseessä todellakaan ole lastenkirja. Tästä kun löytyy niin tienposkeen kuolleita ihmisiä, seksirobotteja kuin addiktoituneita vanhempia. 
    
Koko kaupunki teki lähtöä. Kaikkialla näkyi täyteen lastattuja autoja. Ihmiset kantoivat taloistaan sänkyjä, sohvia ja isoja televisioita ja köyttivät niitä kiinni perävaunuihin ja autojen katoille. Ruokakaupoissa oli epäsiistiä ja ahdasta ja hyllyt ammottivat tyhjinä - huoli velloi pitkissä jonoissa seisovien ihmisten ajatuksissa, ne vilkuilivat toisiaan kuin olisivat vain odottaneet, milloin ryöstely pääsisi valloilleen. (s. 25)
  
Kuvitus tukee tarinaa paikoin erittäin hyvin, osa aukeamista tosin tuntui hieman turhilta, sillä ne eivät kertoneet mitään uutta tai syventäneet maailmaa, vaan saattoivat olla niin toistensa näköisiä, että piti kääntää sivuja taaksepäin tarkistaakseni, ettei kyseessä ole painovirhe. Kuvapainotteisuudestaan huolimatta tarina avautuu kuitenkin enemmän tekstin kautta. Kuvien tyyli on hyvin synkkä niin sisällöltään kuin värimaailmaltaankin ja välillä olikin vaikeaa saada selvää joistakin sivuista. Lisäksi painomusteen haju otti vähän nenään, tämä siis hajuherkille varoituksena.
  
Auton editse liikkui keltaisia työrobotteja, ne lukjettivat isoja kaapelikeloja ja vaappuivat yli tien kuin hitaat kilpikonnat seuraten neurografiverkon johtolinjaa läpi hapsottavan havupuumetsän. (s. 52)
  
Liittymiä toi mieleeni enemmän Black Mirrorin kuin Stranger Thingsin höystettynä Junji Itomaisella kauhulla. Etenkin loppua kohden kauhua tarjoillaan paljon enemmän. Avoin loppu antaa lukijalle mahdollisuuden kuvitella, miten tarina päättyi ja kuinka se voisi jatkua. Yleensä en ole avoimien loppujen ystävä, mutta tähän maailmaan ja kerrontatyyliin tämä oli täydellinen. Toivottavasti Stålenhagin muutkin teokset suomennettaisiin.
  
Rannikon tuntumassa lojui kolme taistelualusta. Joskus aikoinaan sama alustyyppi oli liittovaltion asevoimien ylpeys -- Nyt alukset makasivat, missä makasivat. Taivaalta pommitettuina, sisukset meren kovertamina ja aaltojenjäytäminä, mutta taas palveluksessa, lintuluotoina. (s. 72)
  
  
Arvosana:
      
Takakannesta:
Matkalla autioituvan Amerikan halki.
  
Aavemaisen kaunis kuvitettu romaani Stranger Thingsin ja Terminatorin hengessä.
  
Droonisotien jälkeinen Amerikka vuonna 1997. Teini-ikäinen Michelle matkaa lelurobotin kanssa länsirannikon poikki etsien kadonnutta veljeään.
  
Autioitunutta maisemaa hallitsevat jättimäiset sodassa särkyneet taistelurobotit ja laajennettuun todellisuuteen koukkuun jääneet ihmisrauniot. Melankolisen ja vähäeleisen tekstin sekä lähes sadan värikuvan yhdistelmästä syntyy vangitseva matkaromaani.
  
Liittymiä on yhtä aikaa silmiä hivelevän kaunis ja vatsaa kuristavan rujo kuvitettu romaani.
   
Suomentanut: Tarja Lipponen, 143 sivua, Johnny Kniga 2020
   
Alkuperäinen nimi: Passagen (2017)
  
  
*****
  
"Kun puhumme avaruusaluksista,
puhumme koneista.
Koneet ovat metallia ja lasia,
joku on rakentanut ne.
Mutta tämä alus ei ole metallia."
   
  
Satu Leiskon Avaruuden rajalla on toinen koskaan lukemani selkokirja. Scifikin taipuu näköjään aivan mainiosti selkokielelle, vaikka toki lukijasta riippuen tässä saattaakin olla vaikeita ilmaisuja.
  
Eletään maaliskuuta vuonna 3527, Visan äiti on sairaalassa jouduttuaan onnettomuuteen Telakalla, avaruuden rajalla olevalla tutkimusasemalla. Nyt Visan isää pyydetään menemään sinne tutkimaan uutta, mahdollisesti vaarallista alusta. Visakin päätyy mukaan ja alkaa pohtimaan, kertooko tutkimuslaitoksen johtaja kaiken, minkä aluksesta tietää.
  
Vieraat alukset ovat tuntemattomia avaruusaluksia,
jotka tulevat jostakin muualta kuin Maasta. (s. 7)
  
Arvasin tarinan ison juonikäänteen jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Siitä huolimatta oli miellyttävää lukea säeromaanimaisen ilmavasti aseteltua tekstiä. Visa menee kielloista huolimatta tutkimaan alusta, jokin siinä houkuttelee häntä. Lopusta juonenkäänteistä isot kiitokset kirjailijalle, sen olisi voinut ratkaista niin monella eri tavalla, mutta tämä oli nainio näin. 
  
Mutta aluksessa on jotakin erikoista.
--
Olen varma,
että hän salailee jotakin.
Otan selvää,
mitä se on. (s. 27)
  
Telakan johtajan asenne on hyvin xenofobinen ja elokuvista tuttu asetelma toistuu. Miksi kummassa jokin maan ulkopuolinen kansa haluaisi hyökätä Maahan? Onhan maailmankaikkeus oletetusti täynnä elinkelpoisia, mutta asumattomia planeettoja ja tarvittaessa varmasti löytyisi helposti lukuisia sellaisia asteroideja, kuita ja planeettojakin, joista louhia mineraaleja. Onkin siis varsin kliseistä ja tarpeetonta reagoida vihamielisesti ilman syytä. 
  
Tarvitsemme lisää tietoa aluksesta,
jotta osaamme puolustautua.
Emme voi tietää,
millaisia olentoja aluksen omistajat ovat.
Tai mitä he haluavat meistä. (s. 61)
  
Ystävyys, solidaarisuus ja perheen suhteet olivat tärkeässä roolissa. Olisipa Visan isä kuunnellut poikaansa jo aiemmin- Aikuiset unohtavat liian usein, että nuortenkin mielipiteitä on hyvä kuunnella ajatuksen kanssa ja keskustella tyrmäämisen sijaan. Visan ikä jäi hieman arvoitukseksi, teiniksi häntä taidettiin kutsua, mutta en muista, että tarkkaa ikää olisi missään kohtaa mainittu. Kuvituksen tutkijoiden asuista tulee vahvasti mieleen Star Warsin stormtrooperit.
  
Arvosana:
        
Takakannesta:
Scifiromaani selkokielellä
  
On vuosi 3527. Visa matkustaa Telakalle, tutkimuskeskukseen Maan yläpuolella. Siellä on tuntematon avaruusalus. Visa tutustuu alukseen salaa ja selvittää sen salaisuuden. Tietääkö salaisuuden joku muukin? Mitä tapahtuu, kun Visa puolustaa alusta?
  
Satu Leiskon Avaruuden rajalla on selkoscifiä nuorille. Kertomus muuttuu vähitellen yhä jännittävämmäksi. Kirja on upea avaruusseikkailu sekä kuvaus ystävyydestä ja perhesuhteista. Antti Kososen kuvitus tukee hienosti tarinaa
  
98 sivua, Kehitysvammaliitto / Opike 2020
   
Luettu myös täällä: Kirsin kirjanurkka, Tuijata. Kulttuuripohdintoja,  Kirjailijan haastattelu: Ketju-lehti

lauantai 12. maaliskuuta 2022

Kotimainen lastenkirjakolmikko

"- Mikä rähjäreetta siinä istuu maisemaa pilaamassa? täti ärähti.
- Puisto on kaupunkilaisten olohuone ja jokaisen pitää saada nauttia kauniista
 luonnosta rauhassa ilman kerjäläisiä ja puliukkoja ja ties mitä pulujen syöttäjiä!
  
Rouvan paasaus tuntui epäreilulta. Jos kerran jokaisen piti saada nauttia 
kauniista luonnosta, niin miksei jokainen tarkoittanut jokaista?"
    
  
Arvostelukappale
  
Sari Peltoniemen Vaihdokkaat on lempeä lastenkirja erilaisuudesta, joka sopii hyvin esimerkiksi Vuokko Hurmeen Tiukun salaisuuden kaveriksi. Vaihdokkaat on viiden muun teoksen kanssa LukuVarkaus-palkintoehdokkaana, voittaja julkistetaan 15.6. Peltoniemi kertoo kirjan aloittavassa kirjeessään: "Maahiaisista en ollut kuullutkaan ennen kuin rupesin kirjoittamaan tätä kirjaa. (Maahiset olivat tuttuja kyllä, mutta ne ovat eri asia.)"
  
Monilla maahiaisnaisilla on voimakas parrankasvu, minkä vuoksi heitä on joskus vaikea erottaa maahiaismiehistä. -- maahiaisnaiset saavat elämänsä aikana kahdeksan lasta. Ei enempää eikä vähempää. Näin oli aina ollut ja aina oleva. Maahiaiset eivät ole koskaan miettineet, mistä tämä johtuu. (s. 22 ja 120)
  
Maahiaisäiti käy sairaalalla vaihtamassa kahdeksannen lapsensa ja ainoan tyttärensä ihmiseen. Hän haluaa, että vaihdossa oma tytär oppisi ihmisten taitoja ja voisi jonakin päivänä hallita maahiaisten kansaa, kuten ennustuksessa on luvattu. Ennustuksen sisältö tuntuu tosin vaihtuvan sen mukaan, kuinka paljon siitä on unohdettu.
  
Maahiainen on kaikkein yleisin sukunimi maahiaisten maailmassa. Maahiainen voi siis tarkoittaa sekä sukunimeä että koko lajin nimeä ja jopa kumpaakin samaan aikaan. Näin ollen on tarpeetonta epäillä kirjoittajaa huolimattomaksi, jos vaikuttaa siltä että isoa ja pientä alkukirjainta on käytetty sattumanvaraisesti. (s. 8)
  
Ihmisperheessä ollaan kauhuissaan, kun uusi vauva käyttäytyykin aivan eri tavalla kuin kaksi aikaisempaa. Tosin kyseessä on perheen ensimmäinen tyttö, niin se selittää varmasti kaikki outoudet. Virkkuset oppivat vuosien mittaan elämään vahvatahtoisen tytön kanssa, vaikka joutuvatkin luopumaan paljosta, kuten tapeteista, hajoavista astioista ja tauluista.
  
Äiti ymmärsi, että Veronikan vuoksi kaikki oli muuttunut. Virkkusten perheestä oli tullut outo. Se oli kauheaa. Vai oliko? Hän ei vielä tiennyt, mitä kaikkea outous voisi tarkoittaa. Ehkä siinä voisi olla jotain hyvääkin, vaikkei äiti keksinyt mitä. (s. 31)
  
Esikoulussa ihmisperheessä kasvanut Veronika ja maahiaisten luona asunut Pikkukakkonen kohtaavat ja huomaavat olevansa erilaisia kuin muut. Pikkukakkonen on innokas lukija ja kirjassa vilahteleekin tuttuja teosnimiä. Pikkuvanha Pikkis ratkaisee lopulta molempien tyttöjen perheitä koskettavan salaisuuden. Kirja loppui sen verran avoimesti, että mahdollisuus toiselle osalle tai sarjalle on olemassa.
  
Hän oli lukenut sadun nimeltä Tynnyrissä kasvanut tyttö. Siinä tyttöä pidetään tynnyrissä koko lapsuutensa ajan, Pikkukakkosestakin tuntui siltä kuin hänen tynnyristään olisi avattu kansi ja sanottu: - No niin, penska, nyt saat nähdä jotakin uutta. (s. 95)
  
Arvosana:
  
Takakannesta:

Maahiaisista ei ole aiemmin tiedetty juuri mitään. Se asia korjataan nyt.
  
Tiesitkö, että viemärikäytävissä asuu maahiaisia? Maahiaisäiti saa päähänsä vaihtaa vauvansa ihmislapseen, eikä kukaan huomaa mitään. Maahiaislapsi pistää ihmisperheen elämän sekaisin. Hän repii verhot ja tinttaa uteliaita tätejä helistimellä. Ihmislapsi taas hämmentää maahiaisperhettä. Hän on mahdottoman kiltti ja hellä eikä säästele jaxuhaleja.
  
Lopulta tytöt kohtaavat, kun esikoulu alkaa. Heidän on aika selvittää, keitä he oikein ovat, mutta vastauksia on vaikea löytää.
  
Vaihdokkaat on villi lastenromaani, joka siirtää vanhat vaihdokassadut nykyaikaan. Mukana menossa ovat salaperäiset maahiaiset, Virkkusten perhe sekä suloinen Marjukka-rotta.
  
Sari Peltoniemi on kirjoittanut lasten- ja nuortenkirjoja vuodesta 2000. Hän on taiteilijaprofessori ja VaLas-aktiivi.
  
Eeva Tötterström on nuoren polven kuvittajalupaus, jonka lennokkaat piirrokset kiehtovat mieltä.
    
177 sivua, RanRan 2021
  
Kuvittanut: Eeva Tötterström
   
Luettu myös täällä: Lastenkirjahylly
  
*****
  
"Hanget kävelytien molemmin puolin nousivat korkeina, ja eriväriset jäälyhdyt valaisivat tietä. Maisema oli kuin sadusta. Taivaalla vilkutti Linnunradan tähtivyö."
  
  
Arvostelukappale
  
Olen lukenut aikaisemmin Johanna Hulkon Geoetsivät-sarjasta viisi ensimmäistä osaa, mikä tarkoitti, että tässä luettavakseni tarjotussa 12. osassa Revontulten salaisuus viitattiin jonkin verran aiempiin tapahtumiin, jotka eivät olleet tuttuja. Esimerkiksi Raparperi oli tässä jo kuudennella luokalla ja mahdollisesta ihastuksestakin vihjailtiin. Nämä voi silti varsin hyvin lukea itsenäisestikin ja tulen jatkamaan sarjan parissa taas ensi vuonna Naistenviikolla sekä Pride- ja Halloween-lukuhaasteissa. 
  
Raparperista ei tuntunut erityisen mukavalta tulla kutsutuksi lapseksi, kun yläkoulu odotti seuraavana syksynä. (s. 8-9)
  
Tarina ei ollut aivan vahvimmasta päästä, mysteeri ratkesi aivan liian helposti, eikä siinä ollut samanlaista jännitettä kuin aikaisemmin lukemissani osissa, mutta Lapin luonnon ja revontulten kuvaus oli ihastuttavaa. En olekaan tullut aiemmin ajatelleeksi, että ihmisten tuottama valosaaste ei ole ainoastaan haaste tähtien katselemiselle ja avaruuden valokuvaamiselle, vaan tuottaa haittaa myös luonnon eläimille. 
  
Lisäksi kirjassa mainitaan, kuinka uudenvuoden tinoja ei voi enää valaa niiden sisältämän myrkyllisen lyijyn takia. Niinpä kirjan hahmot valavatkin vahaa. Rakettien ampuminenkin kyseenalaistetaan kovan äänen ja ilmakehään joutuvien kemikaalien taki. Olen samaa mieltä, siviilien oikeus ampua raketteja tulisi poistaa ja jättä ne hommat ammattimaisiin näytöksiin. Ääniyliherkkänä en pidä yhtään rakettirytinästä, eli pystyn samaistumaan monien lemmikkien kokemaan ahdistukseen ja se tuntuu myös kamalalta rahanhukalta. Aivan konkreettisesti poltetaan rahaa taivaan tuuliin.
  
Tuntui silti melkein ankealta ajatella, ettei mitään vanhoja perinteitä voinut enää noudattaa. Luonto oli kuitenkin otettava huomioon, se oli selvää. Ehkä he keksivät uusia uuden vuoden tapoja ja taikoja. (s. 65)
  
Oli hauskaa, että yksi sivuhenkilö kirjassa oli antropologi. Arkeologeja näkee kirjoissa aika usein verrrattuna antropologeihin. Aina kivaa, että sekin linja saa näkyvyyttä. Suosittelen tätä sarjan faneille, eli aiemmat osat on luettu. Ensikosketukseski sarjaan tämä ei ehka sovellu. Valitettavasti yksi dialogi ei ollut lainkaan onnistunut, se löytyy alta. Voitaisiinko sopia, ettei tällaista päästettäisi lastenkirjoihin. 

"Ihanaa nähdä aikuisia ihmisiä!" hän huudahti. 
Sitten hän katsoi toisen kerran ja tuli ilmeisesti toiseen tulokseen. 
"Tai ainakin täysipäisiä!" hän sanoi ja nauroi päälle. 
Raparperi ei tiennyt, miten nainen päätteli heidät täysipäisiksi pelkän ulkonäön perusteella. (s. 55)
  
Arvosana:
  
Takakannesta:

Alakoululaisten suosikkisarjassa suunnataan revontulten alle.
  
Geoetsivät viettävät joululomaa Lapissa seikkaillen ja geokätköillen. He osallistuvat mökkikylän perinteiseen lumiveistoskisaan, jonka kanssakilpailijat osoittautuvat lähes ammattilaisiksi. Juuri kun voittaja on tarkoitus julkistaa, kauhea tihutyö paljastuu. Etsivien hoksottimet ovat taas tiukilla, kun kasvonsa salaperäisesti peittänyttä syyllistä selvitetään marjamehun ja revontulihälytysten avulla. Uusi vuosi lupaa etsiville aina vain lisää seikkailuja.
      
148 sivua, Karisto 2021
  
Kuvittanut: Jari Paananen
 
Sarjassa ilmestyneet:
      
    Luettu myös täällä: Luetut.net
      
    *****
        
    "Kaikki alkoi aivan yllättäen, niin kuin merkilliset tapahtumat yleensä alkavat."
      
      
    Arvostelukappale
      
    Maami Snellman oli minulle aiemmin tuttu nimi teoksesta Muistan sinua rakkaudella, jonka muita tekijöitä ovat Sanna Pelliccioni ja Kiti Szalai. Snellmanilta on julkaistu aikaisemmin muutama muukin niin yksin kuin yhdessä muiden kanssa kirjoitettu teos tai kokoelma. Merena ja lumottu peili on aikamatkailuseikkailu menneisyyden Suomeen, jossa puhutaan ja pukeudutaan eri tavoin kuin tällä hetkellä. Myös tämä on ehdokkaana LukuVarkaus-palkintoon.
      
    Joidenkin luokkalaisten mielestä hän oli ihme hiihtäjä ja outo nyhvelö. Ihan vain siksi, että häntä kiinnostivat aivan erilaiset asiat kuin muita. Hän ei tanssinut balettia, ei pelannut jalkapalloa, ei soittanut pianoa, ei viulua, ei juurikaan viettänyt aikaa television ääressä, eikä tuijottanut puhelintaan silmät kiiluen. Eikä todellakaan lähetellyt mitään ihastumisviestejä kenellekään! Niin kuin melkein jokainen heidän luokassaan teki.
    --
    Merena rakasti lukemista ja kirjoittamista. Hän saalisti seikkailuja ja kolusi niitä joka nurkasta. Ei häntä varsinaisesti kiusattu, mutta naljailtiin välillä.
    (s. 3-4)  
      
    95-vuotias isomummi on 12-vuotiaan Merenan paras ystävä. Kun Fina-mummi kuolee, saa Merena vuorostaan suvussa kulkeneen peilin. Tuon maagisen kapineen avulla Merena joutuu yllättäen vuoteen 1941, isomummi-Finan lapsuuteen. Merenan tilalle nykyhetkeen astuu 12-vuotias Fina. Merena saa kokea niin kovasti etsimänsä seikkailun. Hänellä on menneisyydessä tehtävä hoidettavanaan, mutta kuinka hän pääsee kotiin?
      
    Lopulta tummapuinen peili imaisi hänet kokonaan. Merena tunsi, kuinka hän alkoi pudota. Se oli hidasta, melkein kuin keinumista pihakeinussa, mutta hän vajosi koko ajan alemmas ja alemmas. Kaikki ympärillä oli mustaa. Korvissa suhisi, päässä huojui. Viimein Merena kumahti maahan. Pudotus oli yllättävän pehmeä, vain häntäluussa tuntui pientä kolotusta. (s. 22)
      
    Tämä oli oikein sopivan jännittävä seikkailukirja alakoululaisille. Suosittelen tätä erityisesti niille lukijoille, jotka ovat pitäneet Tuutikki Tolosen Agnes-kirjoista ja Eva Frantzin Ruukin salaisuudesta. Molemmissa on salaperäisiä isovanhempia, suvussa kulkeva nimi (tässä Adolfina) ja kartanon kummitus. Eihän tämä kaikkein originaalein tarina ole, mutta oikein kiva ja jouhevasti etenevä sellainen. Yhdessä kohtaa tosin eräs menneisyyden hahmoista puhuttelee Merenaa hänen omalla nimellään, vaikka tämä näyttääkin muille aivan Finalta.
        
    Oli tartuttava härkää sarvista tai tässä tapauksessa tietenkin lehmää utareista. (s. 33)
      
    Pidän suuresti Snellmanin tavasta kuvailla ihmisiä. Opettaja muistutti "hämmästynyttä helmipöllöä", Finan rypyt olivat kuin "mutkittelevia metsäpolkuja", erään hoivakodin miehen hiukset muistuttivat "voikukan hahtuvia kesäisellä niityllä", kun taas erään toisen miehen viikset "kaartuivat kuin jäkälät lammen kupeessa". Välillä on kuitenkin valittu hieman kyseenalaisia sanoja kuten pähkähullu ja mielipuoli. Merena käyttää myös voimakkaita ilmaisuja kuten "mitä hilleriä", "persikka", "halvattu" ja "kirottu, paska peili". Nämä on hyvä tietää, jos kirjaa on suosittelemassa nuorille. Seuraava lainaus puolestaan on yksinkertaisen nerokas (etenkin näinä aikoina):
       
    Sota kuulosti kamalalta. Toki hän oli kuullut, että maailmassa oli sodittu ja joissakin kaukaisissa paikoissa taisteltiin edelleen. Mikä oli typerää ja hölmöä! Sellaista valitettavasti tapahtui, kun aikuiset kolauttivat pönttöpäänsä yhteen. Tyhmyys alkoi silloin kuplia kuin vappusima ämpärissä. (s. 41)
        
    Oli hyvin kiehtovaa, että "Merenaa eivät pojat kiinnostaneet! Ei sitten alkuunkaan. -- Merenaa puistatti, että Eino oli ihastunut häneen! Tai ei siis tietenkään häneen, vaan Finaan." En kuitenkaan väitä tämän perusteella, että hän olisi aseksuaali tai että hän pitäisi työistä. Nuoret ihastuvat kaikki omaa tahtiaan tai sitten eivät ja kaikki vaihtoehdot ovat ihan yhtä hyviä, eikä kaikissa kirjoissa tarvita tykkäysjuttuja. 
      
    Merena oli paikoin hieman ärsyttävä hahmo, mutta samastuin hänen harrastuksiinsa ja "en ole niin kuin muut tytöt" asenteeseensa. "Hän ei todellakaan haluaisi lahjaksi kartanoa, varsinkaan mieheltä. Hän rakentaisi mieluummin sellaisen itse." Isomummikin oli aikoinaan ollut oman tiensä kulkija. Hän juoksenteli metsissä kuin poika välittämättä Lotta-kerholaisten mielipiteistä. 
         
    Arvosana:
      
    Takakannesta:

    On aika,
    peilin taika.
    Hetki pimeyden,
    on voima lumouksen
    .”
      
    Merena käy peruskoulun viidettä luokkaa. Hän viihtyy itsekseen, koska muut oppilaat ovat niin erilaisia ja Merenasta tuntuu, ettei hän kuulu joukkoon. Hänellä on kuitenkin ihastuttava isomummi Fina, jonka kanssa hän lukee kirjoja ja kertoo tarinoita. Kun Merenan kesäloma alkaa, Fina kuolee. Ennen kuolemaansa Fina mainitsee Merenalle kreivitär Mulleswärdistä ja Hovilan kylästä, mutta hän ei ehdi sanoa aivan kaikkea. Kun äiti sitten tuo Merenalle Finan piirongin laatikosta ovaalinmuotoisen peilin, alkaa tapahtua kaikenlaista kummallista − eikä aikaakaan, kun Merena löytää itsensä keskeltä seikkailua. Pian hän oivaltaa matkanneensa vuoteen 1941 ja tutkivansa kreivitär Fredrika Mulleswärdin kartanoa, jossa tuntuu olevan jotakin salaperäistä. Kuka kreivitär Mulleswärd oikein on? Ja mitä varten kartano on hylätty? Entä miten Merena pääsee takaisin kotiin?
      
    Helsinkiläinen kirjailija Maami Snellman on varhaiskasvatuksen opettaja ja steinerkoulun opettaja, joka työskentelee sanataideopettajana. Hän on kirjoittanut lapsille ja nuorille suunnattuja kirjoja sekä yksin että yhdessä mm. Eppu Nuotion ja Sanna Pelliccionin kanssa.
      
    140 sivua, Kvaliti 2021
      
    Luettu myös täällä: Kirjahyllyn päiväkirja
      
    Samankaltaista luettavaa: Sanna Isto: Sirpale, Tuutikki Tolonen: Agnes-sarja, Lewis Carroll: Alice peilintakamaassa