"Kun suhahdimme ohi, linnut nousivat siivilleen ja parvi hajosi tuuleen
auton taakse kuin merkillisen voikukan hahtuvainen pallo."
Sodan olivat käyneet ja sen olivat voittaneet etälentäjät - miehet ja naiset komentokeskuksissa kaukana taistelukentiltä, joilla miehittämättömät droonit sotivat toisiaan vastaan seitsemän vuotta kestäneessä strategiapelissä. -- Siviiliuhrit olivat kahdenlaisia: onnettomuudekseen ristituleen joutuneita sivullisia ja liittovaltion lentäjien lapsia, jotka kuin myönnytyksenä sotilasteknologian jumalallisuudelle syntyivät kaikki kuolleina. (s. 5)
Simon Stålenhagin retrofuturistinen tuotanto tuli minulle tutuksi Tales From the Loop -pelistä, jota puolisoni pelasi. Tähän joukkorahoituskampanjalla rahoitettuun kirjaan puolestaan törmäsin kirjagramissa ja laitoin heti varaukseen, mutta ehdin uusia teoksen maksimimäärän (joka on pandemian vuoksi nostettu 10:een kertaan, lyhyellä matikalla laskettuna lainasin tämän siis melkein vuosi sitten) ennen kuin tulin lukeneeksi tämän vasta palautuspäivää edeltävänä iltana. Sivujahan tässä ei ole paljoa, eikä tekstiäkään edes jokaisella aukeamalla, jotenkin kirja kokonsa takia vain unohtui lukupinoon - ironista, eikö.
Mä en muista, milloin se alkoi. Kai se sai alkunsa tavallisena vapaa-ajanvirikkeenä. Niin kuin tv. Joskus ne istuivat katsomassa tv:tä ja joskus vain istuivat kaukokypärä päässään. Mä en välittänyt. Hämäräksi se touhu muuttui järjestelmäpäivityksen jälkeen vuonna 1996. (s. 51)
Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1997, mutta vaihtoehtoiseen maailmaan, jossa robotiikka otti vuosikymmeniä aikaisemmin askeleita, joita ei meidän todellisuudessamme ole vieläkään saavutettu. Päähenkilö on teini-ikäinen Michelle, joka ajaa Yhdysvaltojen halki pienen Skip-robotin kanssa päämääränään löytää pikkuveljensä. Matkan aikana nähdään droonien hylkyjä, kuullaan takaumien kautta Michellen elämästä ja jonkun toisenkin ajatuksia ilmeisesti sotilaskohteesta.
Useimmat tiet Kaakkois-Pacificassa olivat todennäköisesti käyttökelvottomia pölyn takia, mutta mä halusin vältellä suurkaupunkeja ja lännen taajaan asuttuja alueita niin pitkään kuin mahdollista. (s. 18)
En yhtään osannut arvata millainen huima ja paikoin rujokin tarina kansien väliin mahtuikaan. Siksi onkin todella outoa, että kirjastossa tämä oli luokiteltu 84.2 (kustantajan suositus) sijaan osastolle 74.93 eli piirustus- ja maalaustaiteen historia, Pohjoismaat! Lisäksi yhdessä sivukirjastossa tämä oli laitettu lastenosastolle, vaikka jo heti ensisivuilla käy selväksi, ettei kyseessä todellakaan ole lastenkirja. Tästä kun löytyy niin tienposkeen kuolleita ihmisiä, seksirobotteja kuin addiktoituneita vanhempia.
Koko kaupunki teki lähtöä. Kaikkialla näkyi täyteen lastattuja autoja. Ihmiset kantoivat taloistaan sänkyjä, sohvia ja isoja televisioita ja köyttivät niitä kiinni perävaunuihin ja autojen katoille. Ruokakaupoissa oli epäsiistiä ja ahdasta ja hyllyt ammottivat tyhjinä - huoli velloi pitkissä jonoissa seisovien ihmisten ajatuksissa, ne vilkuilivat toisiaan kuin olisivat vain odottaneet, milloin ryöstely pääsisi valloilleen. (s. 25)
Kuvitus tukee tarinaa paikoin erittäin hyvin, osa aukeamista tosin tuntui hieman turhilta, sillä ne eivät kertoneet mitään uutta tai syventäneet maailmaa, vaan saattoivat olla niin toistensa näköisiä, että piti kääntää sivuja taaksepäin tarkistaakseni, ettei kyseessä ole painovirhe. Kuvapainotteisuudestaan huolimatta tarina avautuu kuitenkin enemmän tekstin kautta. Kuvien tyyli on hyvin synkkä niin sisällöltään kuin värimaailmaltaankin ja välillä olikin vaikeaa saada selvää joistakin sivuista. Lisäksi painomusteen haju otti vähän nenään, tämä siis hajuherkille varoituksena.
Auton editse liikkui keltaisia työrobotteja, ne lukjettivat isoja kaapelikeloja ja vaappuivat yli tien kuin hitaat kilpikonnat seuraten neurografiverkon johtolinjaa läpi hapsottavan havupuumetsän. (s. 52)
Liittymiä toi mieleeni enemmän Black Mirrorin kuin Stranger Thingsin höystettynä Junji Itomaisella kauhulla. Etenkin loppua kohden kauhua tarjoillaan paljon enemmän. Avoin loppu antaa lukijalle mahdollisuuden kuvitella, miten tarina päättyi ja kuinka se voisi jatkua. Yleensä en ole avoimien loppujen ystävä, mutta tähän maailmaan ja kerrontatyyliin tämä oli täydellinen. Toivottavasti Stålenhagin muutkin teokset suomennettaisiin.
Rannikon tuntumassa lojui kolme taistelualusta. Joskus aikoinaan sama alustyyppi oli liittovaltion asevoimien ylpeys -- Nyt alukset makasivat, missä makasivat. Taivaalta pommitettuina, sisukset meren kovertamina ja aaltojenjäytäminä, mutta taas palveluksessa, lintuluotoina. (s. 72)
Matkalla autioituvan Amerikan halki.
Aavemaisen kaunis kuvitettu romaani Stranger Thingsin ja Terminatorin hengessä.
Droonisotien jälkeinen Amerikka vuonna 1997. Teini-ikäinen Michelle matkaa lelurobotin kanssa länsirannikon poikki etsien kadonnutta veljeään.
Autioitunutta maisemaa hallitsevat jättimäiset sodassa särkyneet taistelurobotit ja laajennettuun todellisuuteen koukkuun jääneet ihmisrauniot. Melankolisen ja vähäeleisen tekstin sekä lähes sadan värikuvan yhdistelmästä syntyy vangitseva matkaromaani.
Liittymiä on yhtä aikaa silmiä hivelevän kaunis ja vatsaa kuristavan rujo kuvitettu romaani.
Suomentanut: Tarja Lipponen, 143 sivua, Johnny Kniga 2020
Alkuperäinen nimi: Passagen (2017)
*****
"Kun puhumme avaruusaluksista,
puhumme koneista.
Koneet ovat metallia ja lasia,
joku on rakentanut ne.
Mutta tämä alus ei ole metallia."
Satu Leiskon Avaruuden rajalla on toinen koskaan lukemani selkokirja. Scifikin taipuu näköjään aivan mainiosti selkokielelle, vaikka toki lukijasta riippuen tässä saattaakin olla vaikeita ilmaisuja.
Eletään maaliskuuta vuonna 3527, Visan äiti on sairaalassa jouduttuaan onnettomuuteen Telakalla, avaruuden rajalla olevalla tutkimusasemalla. Nyt Visan isää pyydetään menemään sinne tutkimaan uutta, mahdollisesti vaarallista alusta. Visakin päätyy mukaan ja alkaa pohtimaan, kertooko tutkimuslaitoksen johtaja kaiken, minkä aluksesta tietää.
Vieraat alukset ovat tuntemattomia avaruusaluksia,
jotka tulevat jostakin muualta kuin Maasta. (s. 7)
Arvasin tarinan ison juonikäänteen jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Siitä huolimatta oli miellyttävää lukea säeromaanimaisen ilmavasti aseteltua tekstiä. Visa menee kielloista huolimatta tutkimaan alusta, jokin siinä houkuttelee häntä. Lopusta juonenkäänteistä isot kiitokset kirjailijalle, sen olisi voinut ratkaista niin monella eri tavalla, mutta tämä oli nainio näin.
Mutta aluksessa on jotakin erikoista.
--
Olen varma,
että hän salailee jotakin.
Otan selvää,
mitä se on. (s. 27)
Telakan johtajan asenne on hyvin xenofobinen ja elokuvista tuttu asetelma toistuu. Miksi kummassa jokin maan ulkopuolinen kansa haluaisi hyökätä Maahan? Onhan maailmankaikkeus oletetusti täynnä elinkelpoisia, mutta asumattomia planeettoja ja tarvittaessa varmasti löytyisi helposti lukuisia sellaisia asteroideja, kuita ja planeettojakin, joista louhia mineraaleja. Onkin siis varsin kliseistä ja tarpeetonta reagoida vihamielisesti ilman syytä.
Tarvitsemme lisää tietoa aluksesta,
jotta osaamme puolustautua.
Emme voi tietää,
millaisia olentoja aluksen omistajat ovat.
Tai mitä he haluavat meistä. (s. 61)
Ystävyys, solidaarisuus ja perheen suhteet olivat tärkeässä roolissa. Olisipa Visan isä kuunnellut poikaansa jo aiemmin- Aikuiset unohtavat liian usein, että nuortenkin mielipiteitä on hyvä kuunnella ajatuksen kanssa ja keskustella tyrmäämisen sijaan. Visan ikä jäi hieman arvoitukseksi, teiniksi häntä taidettiin kutsua, mutta en muista, että tarkkaa ikää olisi missään kohtaa mainittu. Kuvituksen tutkijoiden asuista tulee vahvasti mieleen Star Warsin stormtrooperit.
Scifiromaani selkokielellä
On vuosi 3527. Visa matkustaa Telakalle, tutkimuskeskukseen Maan yläpuolella. Siellä on tuntematon avaruusalus. Visa tutustuu alukseen salaa ja selvittää sen salaisuuden. Tietääkö salaisuuden joku muukin? Mitä tapahtuu, kun Visa puolustaa alusta?
Satu Leiskon Avaruuden rajalla on selkoscifiä nuorille. Kertomus muuttuu vähitellen yhä jännittävämmäksi. Kirja on upea avaruusseikkailu sekä kuvaus ystävyydestä ja perhesuhteista. Antti Kososen kuvitus tukee hienosti tarinaa
98 sivua, Kehitysvammaliitto / Opike 2020
