"Oi maa, planeetta onneton, vihitty kuolemaan."
Lukuhaasteissa: Kirjabloggaajien klassikkohaaste 12, Helmet 2021: 1. kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa
Kirjabloggaajien klassikkohaaste on saavuttanut jo 12. kierroksensa, vetäjänään tällä kertaa Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin Gregorius. Tohtori L - Vieras kuolleesta maailmasta ei ole ensimmäinen Robert C. O'Brienilta lukemani kirja. Pari vuotta sitten luin hänen lastenkirjansa Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat lukupiirissä. Pidin tästä dystopiasta (muutamine kliseineenkin) enemmän kuin tuosta toisesta suomennetusta teoksesta. Molemmille teoksille on kuitenkin yhteistä, etteivät ne aliarvioi lukijaansa.
Näiden lisäksi kirjailijan tuotantoon kuuluu kaksi suomentamatonta teosta The Silver Crown (1968) ja A Report from Group 17 (1972). O'Brienin oikea nimi oli Robert Leslie Carroll Conly ja hän kuoli kaksi vuotta ennen kuin Z for Zachariah julkaistiin. Hänen vaimonsa Sally ja tyttärensä Jane viimeistelivät kirjan, joka sai vuonna 1976 Edgar-palkinnon parhaana nuortenkirjana, vaikka O'Brien oli tarkoittanut kirjan aikuisille. Seuraava lainaus selittää kirjan nimen:
Opin aakkosetkin kuvakirjasta, jonka nimi oli "Raamattu-aapinen". -- Viimeisellä sivulla oli "Z niin kuin Zakarias", ja koska tiesin että Aatami oli maailman ensimmäinen ihminen, kuvittelin pitkän aikaa että Zakarias on viimeinen. (s. 65)
Olen nähnyt Z for Zachariah-leffan (2015), joten tarinan alkuasetelma oli tuttu. Onneksi filmatisoinnin näkemisestä on aikaa ja olin pitkälti unohtanut sen, muistin ainoastaan, että tuntematon mies tulee laaksoon ja ui saastuneessa joessa. Tämä tapahtuu kirjassa hyvin alussa. Tarina pääsi siis yllättämään, etenkin lopun käänteissä. Nyt kiinnostaisi katsoa filmatisointi uudelleen, vaikka IMDb:ssä antamani arvosanan perusteella en ollut adaptaatiosta kovinkaan paljoa pitänyt.
Viikon kestäneen ydinsodan jälkeen harmaassa, pölyisessä maailmassa on jäljellä yksi vihreä laakso. Siellä asuu 15-vuotias Ann, joka hoitaa kanojaan ja lehmiään ja viljelee maata. Hänen koko perheensä ja naapurinsa kuolivat yrittäessään etsiä vastauksia puhelinten hiljenemiseen laakson ulkopuolelta. Vuoden kuluttua kaikki radiotkin ovat hiljentyneet ja Ann jää kokonaan yksin. Kunnes eräänä päivänä hän näkee vieraan, joka on tullut kuolleesta maailmasta.
Joku on tulossa -- savu näkyy. Olen nähnyt sitä jo kolmena päivänä -- joka kerran lähempänä. (s. 5)
Ann kirjoittaa päiväkirjaa, jotta pysyisi edes suurin piirtein kartalla siitä, mikä päivä tai edes kuukausi on. Muutoinhan päivillä ei olisi merkitystä, mutta on tiedettävä, milloin on kylvettävä vilja ja kasvimaa uutta satokautta varten. Toisaalta Ann haluaisi myös tietää, milloin on 15. heinäkuuta, koska tuolloin hän täyttää kuusitoista. Hän rakastaa kirjoja, ja harmittelee, ettei voi koskaan saada niitä lisää. "Olin antanut mielikuvitukseni lentää -- niin pitkälle että tänne oli -- syntynyt kokonainen kotikirjasto."
Ann toimii suurimman osan aikaa kirjasta ikäistään kypsemmin. Hän suree, ettei hänestä koskaan tule mitään: hän ei koskaan muuta pois kotoaan, opiskele opettajaksi tai mene treffeille kenenkään kanssa. Hän ei koskaan voi toteuttaa unelmaansa, että käyttäisi koko ensimäisen vuoden palkkansa kirjoihin. Mutta eräässä asiassa hän on varsin lapsenomainen, kuten ikäiselleen sopiikin: hän haaveilee laaksoon tulevasta muukalaisesta ja siitä, kuinka tekisi tämän kanssa lapsia. Kun Tohtori L sitten saapuu, Ann on jo suunnittelemassa heidän häitään.
Olen ollut täällä yksin melkein vuoden. Toivonut ja rukoillut, että joku tulisi -- Minä uneksin että se olisi mies, niin että joskus tulevaisuudessa -- laaksossa olisi lapsia. (s. 33)
Tämä kirja menee kategoriaan äärimmäiset maailmanloput: eloonjääneistä on todella vähän, heidän on lähes mahdotonta etsiä toisia selviytyjiä tai ottaa heihin yhteyttä, paitsi ihmiset, myös suurin osa eläimistä ja kasveistakin on kuollut ja liki kaikki puhdas maaperä ja elämisen kannalta tärkeä on sijoittunut yhteen laaksoon, sillä lukijalle ei anneta varmutta, että mitään muuta olisi enää olemassa. Tästä huolimatta tarinassa ei ole esimerkiksi Cormac McCarthyn Tiestä tuttua melankoliaa, vaan taustalla on koko ajan toivoa tai ainakin suunnitelmallisuutta tulevaisuuden suhteen.
Kirjan lukeminen näin toisena koronakeväänä oli yhtä aikaa ahdistavaa kuin myös terapeuttista ja toivoa valavaa: jos teoksen maailma on näin tuhoutunut, mutta nuori tyttö herää jokaisena aamuna tekemään töitään (vaikka vain estääkseen itseään ajattelemasta kaikkea sitä, mikä hänen elämästään puuttuu ja kuinka synkkä hänen tulevaisuutensa voi olla), kyllä mekin pärjäämme koronan aiheuttamien paineiden ja surullisten tapahtumien kanssa. Viime aikaisten tapahtumien valossa etenkin tässä kohdassa oli jotakin ravisuttelevaa: "Muistan -- isäni usein sanoneen, että suurilla tapahtumilla on monesti vaatimattomat puitteet. Ne tulevat kuin varkain ja ovat jo ohi ennen kuin ne tajuaakaan."
Oma pelkoni näytti väistyvän ja minä tunsin itseni rauhalliseksi - melkein kuin olisin ollut vanhempi meistä kahdesta. Tullut vahvemmaksi sitä mukaa kun hän heikkeni. Luulen että juuri siksi lääkärit ja sairaanhoitajat jaksavat tehdä työnsä hirvittävien epidemioiden aikana. (s. 85-86)
Kirjan suurin miinus oli sen sisältämien käännös- ja kirjoitusvirheiden runsas määrä. Esimerkiksi kirjan alussa Ann ilmoittaa syntymäpäiväkseen 15. heinäkuuta, mutta myöhemmin hän pohtii, kuinka "ensi vuoden kesäkuussa täyttäisin seitsemäntoista". Tässä on varmasti tapahtunut jokin ajatusvirhe june/july akselilla ilmeisesti kääntäjän osalta, sillä nopean googlaamisen perusteella june 15 on oikein. Myös teitittelyssä on hieman kömpelyyttä: "- Olette jo paljon parempi." kuulostaisi ainakin omaan korvaani mielekkäämmältä muodossa: "- Voitte jo paljon paremmin." Tässä voi toki olla kyseessä jokin käännösajankohdan käytäntökin.
Ruokatarvikkeiden säilyvyys on yksi isoimpia osia selviytyjän maailmassa ja tässä kirjassa se tuntui harvinaisen uskotavalta. Ann kyllä harmittelee, ettei hänen äitinsä tee ollut enää aivan tuoretta, mutta se ei sentään eltaantunut vuodessa niin kuin Jean Heglandin teoksessa Suojaan metsän siimekseen. Teelaadusta riippuen se tavara nimittäin pysyy hyvänä jopa vuosikymmeniä. Tätä kirjaa toivoisi luettavan enemmänkin. Teoksen loppupuoleen voi tosin antaa varoituksen, että Annin oman kehon koskemattomuutta loukataan ja tämä voi olla joillekin lukijoille triggeröivää.
Nyt kun traktori oli kunnossa, saatoi katsoa silmästä silmään tosiasiaa, jonka aikaisemmin olin yrittänyt karkottaa mielestäni liian masentavana: kauppa oli pelkkä harhakuva.
Se näytti varsinkin aluksi sisältävän loputtoman varastot lähes kaikkea mitä tarvitsin. Mutta tosiasiassa tiesin, ettei niin ollut. Säkeittäin vehnäjauhoja, muita jauhoja, maissia, sokeria, suolaa ja laatikoittain ruokasäilykkeitä. Mutta suurin osa tuosta kaikesta ei säilyisi ikuisesti sokeria ja suolaa ehkä lukuunottamatta, vaikka en käyttäisikään itse niitä loppuun. Ne olivat jo vuoden vanhoja; laskin että viidessä vuodessa suurin opsa olisi pilalla (vaikka jotkut säilyketölkit ehkä voisivat pysyä hyvinä kauemmin, en ole siitä varma). (s. 81-82)
Klassikkohaasteeseen lukemani kirjat:
William Golding: Kärpästen herra
L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
George Orwell: Vuonna 1984
C.S. Lewis: Velho ja leijona
Tove Jansson: Näkymätön lapsi
Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu
Ursula K. Le Guin: Pimeyden vasen käsi
Minna Canth: Papin perhe
Kate Chopin: Herääminen
Octavia E. Butler: Aamunkoitto
Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
Arvosana:
Takakannesta:
Jännityskuvitelma suuren atomihävityksen jälkeisestä maailmasta. 16-vuotias eloonjäänyt Ann Burden elää yksinään turvapaikassaan. Tänne saapuu omituisesti käyttäytyvä tohtori Loomis. Voiko Ann luottaa tähän merkilliseen mieheen?
Suomentanut: Pirkko Lokka, 208 sivua, WSOY 1978 (2. painos)
Alkuperäinen nimi: Z for Zachariah (1975)
Teos on luettu myös täällä: Taikalyhty
Samankaltaista luettavaa: Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen, Cormac McCarthy: Tie, Brian K. Vaughan: Y: The Last Man
