Sari Luhtanen: Isadella - Sydän murskana

"Sitä ei herää jonain kirkkaana aamuna, avaa silmiä ja tajua, että oma perhe on erilainen. 

Ei tule sellaista välähdystä, että hupsista, me tässä ollaan jotenkin poikkeavia. 

Homma menee ihan päinvastoin. Vähitellen alkaa tajuta, 

että kaikki toiset ovat erilaisia omaan porukkaan verrattuna."

     

    

Sari Luhtasen Isadella - Sydän kylmänä oli yksi viime vuoden yllättäjistä. Olin jotenkin onnistunut ohittamaan kirjan katalogista ja kiinnostuin siitä vasta kun luin Kirjapöllön huhuiluja -blogin postauksen. Silloin kävi nimittäin ilmi, että sarjan päähenkilöllä Isadellalla on kolme äitiä, jotka ovat paitsi polyamorisia myös vampyyrejä. Jälkimmäistä kun ei mainittu kirjan takakannessa lainkaan.

     

Pikku kertaus kunnon saippistyyliin: olin ollut ihastunut tyttöön ja olin ollut ihastunut poikaan, mutta tyttö oli kuollut -- ja poika oli haihtunut maisemista äitieni lahjomana -- ja yksi äideistäni (se jonka hössötyksestä sain aina tarpeekseni nanosekunneissa) oli kuollut. -- Olin luullut muuttuvani jonain päivänä vampyyriksi -- Oli -- paljastunut, etten ollut tarunhohtoinen vaarallinen, verenhimoinen ja viettelevä vampyyri. (s. 5-6)

  

Ihastuin Luhtasen tyyliin ja Isadellaan, joka muistuttaa paljon sarjakuvahahmo Nemiä. Nokkelasti sanailtu kirja imaisi mukanaan ja jäin odottamaan jatkoa. Niinpä tartuin tähän toiseen osaan, Isadella - Sydän murskana heti kun sain sen kirjaston varaushyllystä. (Miten oudolta tuntuukaan, kun nyt ei pääse kirjastoon. Sinne varmaan menen ensimmäisenä, kun tämä maailmanlaajuinen poikkeustila helpottaa.) Ja se oli aivan yhtä hyvä kuin ensimmäinenkin osa (mistä kertoo sekin, että kirjoitin siitä muistiinpanoja 15 A4 arkkia molemmin puolin!). Siinä missä Isadella ensimmäisessä kirjassa mursi vampyyreihin liittyviä myyttejä, ovat tällä kerta ruodittavana huonot sanonnat. 

  

Aamu on iltaa viisaampi. Siis niin metsään mennyt sanonta kuin olla voi, numero kuusi. Ei todellakaan ole. Aamu on aivokuollut, kun ei ole nukkunut silmänräpäystä vaan on vellonut pitkät tunnit omien ajatustensa iljettävässä liejussa. (s. 170)

  

Isadella on siis kohdannut isoja menetyksiä. Kaiken lisäksi hän loukkasi ekan kirjan lopussa kätensä ja saa nyt kipsin pois vain huomatakseen, ettei se mokoma halua enää totella silloin, kun hän haluaisi piirtää. Kuviksen opettaja on Isadellan lemppari ja hän ehdottaa, että tyttö kokeilisi käyttää luovuuttaan toisenlaisessa  ja lainaa tälle vanhan kameransa. 

  

Isadella yrittää unohtaa Fairuzin hengailemalla (mielestäni hieman törpön) Maxin kanssa, mutta huolimatta parhaasta yrityksestään, ei hän pysty unohtamaan poikaa. Onneksi mystinen sinitukkainen muukalainen harhauttaa hänen ajatuksiaan. Max ei ole kauhean imarreltu, että tuo toinen poika kaappaa Isadellan huomion. Lisäksi joku lähettää hänelle outoja, vähän pelottaviakin viestejä. Kirjan loppupuolella tulee aikamoinen cliffhanger pommi, minkä vuoksi odotan malttamattomana syksyllä ilmestyvää kolmatta osaa, Isadella - Sydän liekeissä. Iso suositus tälle sarjalle! 

  

Katselin -- tuttuja kulmia ja mietin miten erilaiselta kaikki näytti tapahtuneen jälkeen. Ennen olin pitänyt esikaupunkialuettamme harman tylsänä ja umpitavallisena. Nyt tuntui, että joku oli painanut nappia, jolla värit tulivat esiin. -- Mikä minussa oli muuttunut, kun katsoin kaikkea uusin silmin. (s. 23)

  

Luhtasen käyttämä värikäs kieli ja hurmaavan persoonalliset kielikuvat ovat kirjoje suola. Ah, haluaisin siteerata niistä kaikki tähän, mutta tyydyn valitsemaan vain kolme, "Yhtäkkiä suklaan supervoiman euforinen vaikutus tuntui haihtuvan nopeammin kuin chihuahuan pieru", "yydyn hymyilemään kuin joku olisi puhunut minulle urdua ja tulkkini oli juuttunut ruuhkaan." ja "Kallistuin pitkälleni nurmikolle ja päätin lötköttää siinä kuin kurkunpääntulehdusta poteva kastemato. Hiljaa ja selkärangattomana.".

  

Luin kirjan jo helmikuussa (ystävänpäivän lukumaratonilla), ennen kuin korona-epidemiat muuttuivat pandemiaksi. Tein muistiinpanoja kirjasta pari päivää sitten ja moni kohta tuntui aivan erilaisesta ennen ja jälkeen. Tässä muutama niistä:

  

Olin ollut kotona jo kolmisen viikkoa, mikä tuntui suoranaiselta ikuisuudelta, koska talossamme oli kuin muinaisessa kryptassa. Ummentunutta, hiljaista, tukahduttavaa. Parin päivän jälkeen oli alkanut tuntua, ettei henki kulkenut. Laahustin ankeassa huushollissamme availemassa ikkunoita -- mutta edes tuntien mitainen hyinen läpiveto ei helpottanut tilannetta. -- ajatus kotiin homehtumisesta alkoi ahdistaa liikaa. Tätä rataa minusta tulisi se naapuruston erakoitunut hullu mummo, joka haahuilisi hämärällä pikin katuja itsekseen paapattaen ja jota kaikki pelkäsivät. (s. 6-8)
   
City-kettu oli taas saapunut tervehtimään minua. Se istui kaikessa rauhassa ja tuijotti. Nurinkurisesti minä tunsin olevani eläintarhan häkissä. Kettu oli vapaa menemään minne halusi, minä olin täällä nalkissa. (s. 135)

 

Arvosana:

   

Takakannesta:

Täräyttävän rehellinen ja hauska sarja kaikille, joiden elämä ei todellakaan ole vaahtokarkkia. Jatkoa kirjalle Isadella – Sydän kylmänä.

  

Ikuinen outsider Isadella luuli jonain päivänä muuttuvansa vampyyriksi (ja odotti jo sitä kiihkeästi) – vain kuullakseen, että onkin tavallinen ihminen. Sitten yksi hänen äideistään kuoli häntä suojellessaan, paras ystävä petti rankimman kautta ja poikaystävä haihtui maisemista.

  

Nyt Isadella palaa kouluun. Yhtäkkiä hän on niin sisällä piireissä kuin mahdollista ja saa huomiota koulun komeimmalta pojalta. Silti hän tuntee olevansa tuuliajolla.

   

189 sivua, Otava 2020

     

Isadellasta on luettu myös täällä: Kaiken ei tarvitse olla totta

  

Sarjassa ilmestyneet:

• Isadella - Sydän kylmänä
• Isadella - Sydän murskana
• Isadella - Sydän liekeissä (ilmestyy syksyllä 2020)