keskiviikko 16. syyskuuta 2020

Aila Meriluoto: Vihreä tukka

"Mikään ei tapahtunut ihmeenä, taikatemppuna, yhdessä hetkessä. Siinä kai se ydin olikin: asioiden piti saada kasvaa ja kypsyä hoputtamatta, luonnollisesti kuin ruoho ja hedelmät."
  
     
Lukuhaasteissa: Helmet 2020: 40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirja,  YA-lukuhaaste: Kirja joka on kirjoitettu ennen syntymääsi, Klassikkokesä 
  
Aila Meriluodon fantasiaromaani Vihreä tukka ilmestyi vuonna 1982. Itse kuulin kirjasta ensimmäisen kerran vasta kaksi vuotta sitten, kun sain lukuvinkin tuolloin pyörineen YA-lukuhaasteen kohtaan nuortenkirjaklassikko. Löysinkin sitten kirjan samana vuonna kirpparilta vierailtuani Helsingissä toisen kerran järjestetyssä Hel-YA-kirjallisuustapahtumassa. Kirjan lukeminen kuitenkin jäi jostakin syystä, niinpä tartuin siihen vasta nyt, syyskuun loppuun päättyvän YA-lukuhaasteen kohtaan kirja, joka on kirjoitettu ennen syntymääsi.
  
Olipas tämä jännittävä lukukokemus. Kirja alkaa puhtaana fantasiana kuin oltaisiin 1900-luvun alun nostalgisessa Suomi-maisemassa, mutta sitten mukaan ilmestyy pikkuhiljaa moderneja elementtejä, kuten taskulamppu. Eintel asuu pienessä Harmaan puun kylässä, mutta päätyy monien käänteiden kautta suureen kaupunkiin, jossa on junia ja liukuportaita, joissa riittääkin tytöllä ihmeteltävää. 
  
Se syöksyi kohti kuin pimeä vuori. Se korkeni yhä, se sinkosi tulta kidastaan, kipinöitä harjastaan, se huusi ja kirskui ja saarnasi ja murjoi
--
Hirviö oli loputon, sen valtaiset selkäevät seurasivat toinen toistaan kuin ukkospilvet taivaalla, kun se syöksyi ohi - se syöksyi ohi - ohi - ei ohi. Se huomasi, se hidasti, se huojui ja valitti, sen polkuanturat raapivat maata kuin kaameat jättiläisviilat. Viimeiset äänenmurikat vyöryivät joka taholle ja rapisivat maahan, se sihisi loputtoman pitkään, se vaikeni. (s. 74)
  
Mukana on myös dystooppisiakin elementtejä. Kaupunkia valvovat niin mustassa linnassa asuva hirmuhallitsija kuin telesilmäkin, ei saa katsoa eikä ajatella, ei haastaa olemassa olevia tarkasti rajattuja olemisen polkuja. Kuvailisin ehkä tätä genrejen yhdistelmää kokonaisuutena maagiseksi realismiksi, en satufantasiaksi niin kuin takannen tekstin laatija. Olikin varsin raikasta kulkea Eintelin kanssa kuin vuosikymmenten halki kylästä, jossa pyykki pestiin käsin aina isoon kaupunkiin saakka, joka meille on niin tutun oloinen.
  
Kaikkein ylimpänä oli musta vuori ja mustan vuoren laella valtava pimeä möhkäle, rakennus jonka tornit piirtyivät himmeää taivasta vasten kuin sietämätön uhka. Se hallitsi kaupunkia, painoi sitä, kaikki litistyi sen alle, pieneni, melkein sammui.  (s. 100)
  
1980-luvulla ei vielä termiä young adult käytetty kirjallisuudesta, ainakaan Suomessa. Takakannessa kirjan kuvataan sopivan niin lapsille kuin aikuisille, mutta tuohon väliin ne nuoretkin mahtuvat  (esimerkiksi tässä tutkielmassa kirjan sanotaan olevan feminististä fantasiaa nuorille).  Eintelin ikää ei muuten taidettu tarkalleen kertoa, mutta arvioisin hänen olevan n. 16-vuotias. Tämän kokemat seikkailut ovat teemoiltaan klassista YA:ta, hänen on pelastettava maailma, vaikka henki menisi. Tarinasta on niin metaforia kuin konkretiaakin itsensä ja oman paikan löytämisestä. Eintelillä on vihreä tukka, mutta se täytyy piilottaa. Se on väärän värinen, eikä Eintel tiedä miksi. 
  
Paikoin tarinassa oli todella hienoa kerrontaa, jopa runollisiakin lauseita ja yllättäviä käänteitä. Mutta paikoin oli vaikea pysyä matkassa nopeiden miljöönvaihdosten ja ajan oudon epärytmisyyden takia. Tylsää hetkeä ei todellakaan ehdi tulla, sillä koko ajan tapahtuu jotain. Osa epämääräisemmistä kuvauksista avautui vasta toisella luennalla - en siis koko kirjaa kahlannut uudelleen, vaikkei se kovin pitkä olekaan, mutta luin tärkeiksi merkitsemäni kohdat. Ilahduttavasti kirjassa on myös tummaihoisia hahmoja, vaikkakin ehkä hieman karikatyyrisesti kuvattuina.
  
Ei pelottanut, paljon. Hyvä että jotakin rupesi tapahtumaan. Odotus, äänetön ja uhkaava, oli pahinta. (s. 110)
  
Pari kertaa oli joidenkin hahmojen nimet kirjoitettu väärin, mikä on hieman erikoista, etenkin kun hahmoja oli niin vähän. Nuo nimet tosin olivat molemmat hieman eksoottisia kirjoitusasultaan. Teoksessa on muutoinkin runsaasti typoja ja erikoisia sanoja, kuten unnuttava, vaussu (vauva) j,paikallisvaisto (suuntavaiston sijaan) ja Eintelillä on Mummuli, joka asuu mökkiäisessä. Siskoilu puolestaan oli ihastuttava variantti veljeilylle. Yksi sivuhenkilö puhuu stadin slangia, mistä oli todella vaikeaa saada selvää ja jota peräti muut kirjan hahmot kommentoivat. "– Joo, kyl noi juitsut aina ornataan, mut venaas nyt mahee gimma, et jäbä hinnaa grodeks enste. -- – Mitä se sano?
  
– Älä usko mitään, Mummuli sanoi. - Sadut ovat satuja. Vain pyykki on totta. (s. 45) 
  
Teoksesta löytyi muutamia hienoja, feministisiä kohtia, kuten keskustelu, jossa erästä hahmoa pyydetään synnyttämään vielä poika (esikoisen ollessa tytär), koska tarvitaan joku, joka ymmärtää. Tähän eräs toinen hahmo kommentoi: "– Höpsistä -- Niin kuin ei tyttö ymmärtäisi." Muistiinpanoissani on myös useita kysymysmerkkejä outojen kohtien yhteydessä. Eräs niistä on hieman kyseenalainen lausahdus: "ehkä lapsen saaminen kesytti ihmisen"... Itselläni ei kyllä ole aikeissa kesyyntyä.
  
Verrattuna moderneihin nuortenkirjoihin huomaa kyllä hyvin, että kirjan kirjoittamisesta on kulunut aikaa melkein neljäkymmentä vuotta, minkä lisäksi Meriluoto ei enää ollut nuori kirjoittaessaan vaan melkein kuusissakymmenissään. Varsin mielenkiintoinen teos tämä kuitenkin oli, sillä sen kerroksellisuus ja yllättävät miljöön vaihdokset tekivät lukemisesta kuin yhä uudelleen avattavan kindermunan. Kirjassa on myös luonnonsuojelullinen näkökulma, Eintel kauhistelee rantaa, joka on pilattu roskilla. 
   
Sameassa vedessä pulpahteli pulloja, tyhjiä ruosteisia ourkkeja, nimetöntä moskaa. Kaislikko oli kellastunut, ei syksystä vaan löyhkäään liekun vuoksi jota levisi vyöhykkeenä ulommaksikin. (s. 63)
     
  
Arvosana:
    
Takakannesta:
Harmaan puun kylässä pelätään. Eintelin mummuli varoittaa Einteliä näkemästä, kuulemasta, puhumasta liikoja. Eintelin vihreän tukan hän värjää, jottei Eintel erottuisi muista. Ja sittenkin Eintel erottuu: hän alkaa nähdä vihreätukkaisia, hän kuulee kummia. Ja hän rakastuu keijuun.
  
Kuitenkaan Eintel ei halua lähteä keijun mukana, kun nämä tahtovat jättää ihmiset ja maahiset oman onnensa nojaan. Jotenkin Eintel tuntee, että hänellä on suuri tehtävä. Ja sitä tehtävää hän lähtee suorittamaan.
  
Vihreä tukka on lyyrinen, ilmava ja viisas saturomaani, jossa on tärkeä sanoma: ihminen ei saa menettää keijujaan ja maahisiaan, sillä silloin hänestä katoaa ilo ja voima. Vihreä tukka on kaunis rakkaustarina ja viisas kehityskertomus, monitasoinen romaani aikuisille ja lapsille.
  
139 sivua, WSOY 1982
   

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti