perjantai 20. marraskuuta 2020

Lukupiirissä | Maja Lunde: Sininen

"Maailmasta kuolisivat ihmiset, eläimet, hyönteiset, kasvit. 
Pian kuolisivat jopa suurimmat puut, syvistä juurista huolimatta. 
Mikään ei selvinnyt tästä hengissä."
   
  
Lukupiirin lokakuun kirja
  
"Mikään ei takaa että tässä käy hyvin. Ihmisille. Maailmalle." (s. 204)
  
Maja Lunden cli-fi (eli climate fiction) Sininen oli alun perin maaliskuun lukupiirikirja, mutta kiitos koronan, ei piiri voinut kokoontua. Ja koska pandemia ei vieläkään näytä helpottaneen (rokotteista alkaa onneksi olla jo positiivisia tutkimustuloksia), päätin siirtää piirin virtuaaliseksi ja Sininen siirtyi keväältä syksyyn. 
  
Kokoontumiset tapahtuvat siis Discordissa ja mukaan saa liittyä uutena ilman aiempaa lukupiirikokemustakin tai pakotetta lukea kaikkia piirin kirjoja. Marraskuun kirjana on tänä viikonloppuna luvassa Laura Ingalls Wilderin Pieni talo suuressa metsässä ja joulukuussa Colin Greenlandin Harmin tiellä
  
Taistelustamme ei ole ollut mitään hyötyä, kaikki se mistä puhumme on tapahtunut, lämpö on tullut, eikä kukaan kuunnellut. (s. 62)
  
Sininen on toinen osa ilmastokvartettia, mutta nämä ovat täysin itsenäisiä kirjoja, joissa yhteistä on vain ilmastonmuutoksen kanssa eläminen (ja käsittääkseni muissakin osissa on useampi näkökulmahenkilö ja tapahtuma-aika). Ensimmäisessä osassa Mehiläisten historia eletään maailmassa, josta mehiläiset katosivat ja Sinisessä käsitellään jäätiköiden sulamista ja kuivuutta. 
  
Kuivuus. Se oli meidän tulvamme. Ensin sen oli nimeltään kahden vuoden kuivuus, sitten kolmen vuoden, sitten neljän. Tämä oli viides vuosi. Kesä vaikutti loputtomalta. (s. 27)
  
Kirjan tarkoituksena on ilmeisesti ravistella lukijansa ajattelemaan ilmastonmuutosta, ihmisten ahneutta ja luonnon saastumista. Näistä asioista hyvin perilläolevalle teoksen esittämät asiat eivät tule yllätyksenä ja muille tällainen saattaa tuntua saarnaamiselta. Kokisinkin nokkelammaksi, jos tällaisen naamaan hieromisen sijaan kirjassa olisi annettu lukijalle tilaa oivaltaa asioita itse. 
  
Yllättävästi kirjasta löytyi minulle todella tuttu repliikki: "miten sinä jaksat" luonnonsuojelusta puhuttaessa, johon vastataan: "Jaksan? Niin kuin minulla olisi valinnanvaraa?". Olin 2008 keväällä työharjoittemassa ympäristökeskuksessa. Henkilökunnan taukotilassa ei ollut kuin yksi iso roskis, sellainen taloyhtiöiden roskakatoksista tyypillisesti löytyvää kokoluokkaa oleva kaunistus, minne heitettiin kaikki sekaisin: muovi, pahvi, bio, metalli... Lasi sentään taidettiin ottaa erilleen. Veinkin siis aina ruoastani tulleet roskat banaaninkuorista alkaen takaisin kotiin, jotta voin kierrättää ne asiallisesti. Eräs vanhempi naishenkilö kommentoi tapaani, että kuinka minä jaksan. Vastasin: "Koska jonkun on pakko". 
  
Heitän laatikot lattialle. Niitä en heitä veteen, vaikka ehkä ne joskus joutuvatkin sinne, yhtyvät meren muovisaariin ja hajoavat hitaasti mikromuoviksi, koatoavat kalan suolistoon, päätyvät lautaselle ja ihmisen mahaan, sillä ihminen syö omia roskiaan, niin me kaikki syömme omia jätteitämme joka ainoa päivä. (s. 59-60)
  
On heti ensimmäisenä todettava, että tämä on yksi suurimmista lukupettymyksistä, joita olen kohdannut tänä vuonna. Olen lukenut aiemmin Lundelta lastenkirjan Lumisisko, josta pidin paljon. Olen myös kuullut paljon kehuja tästä ilmastokvartetista, etenkin ensimmäisestä osasta. Ylistyksillä on vain harmillisen usein tapana nostattaa odotuksia liian korkealle ja teos ei sitten kohtaa näitä ennakkotoiveita. 
  
Tunsin aikuisten hiestyvien vartaloiden hajun, kaiken sen mitä he piilottelivat vaatteidensa alla, kainaloissaan, jalkojensa välissä. (s. 164)
  
Mikä sitten meni pieleen? Tietenkään kaikki kirjat eivät voi olla kaikista lukijoista hyviä, mutta harvoin annan kirjoille vähemmän kuin kolme tähteä. Miinusta tämä lukukokemus sai mm. siitä, että kirjan puolivälin paikkeilla on todella paljon eritteitä sekä oksentamista ja emetofoobikkona sain fyysistä huonoa oloa lukiessani liian tarkkoja kuvauksia, joissa otettiin huomioon useampia aisteja. 

Kirjoitin lukukokemuksestani peräti 30 A4 verran lainauksia ja huomioita (olinhan vetämässä tästä keskustelun lukupiirissä), enkä muista milloin viimeksi olisin joutunut käyttämään marginaalissa näin paljon kysymysmerkkejä, sillä mitä ihmettä -kohtia oli vaikka kuinka paljon, kuten noissa yllä ja alla olevissa esimerkeissä. 
  
Kun olin lapsen kanssa kahdestaan, olimme kuin puolitoista ihmistä. Se oli aivan erilaista kuin rakastetun kanssa kahdestaan oleminen. Rakastettu on yhtä iso kuin sinä, ainakin melkein. Hän osaa sammuttaa nälkänsä itse. Ottaa tarpeeksi juotavaa. Vaihtaa alusvaatteet. Hän osaa tukea sinua, pitää sinusta kiinni niin että pysyt pystyssä. Hän osaa kantaa puolet taakasta. (s. 43)
  
Välillä hahmot suoltavat niin sakeaa tajunnanvirtaa, että jäin vain pohtimaan, kuinka niin monet aikuiset vähättelevät YA-kirjoja, pitävät niitä alempiarvoisena kirjallisuutena. Niissä kun en ole yleensä tällaista tekotaiteellissutta nähnyt. En väitä, etteikö joku olisi tästä kirjasta tykännytkin, tällä on kuitenkin Goodreadsissa keskiarvo 3,73 ja moni tuttuni on siellä antanut kirjalle 5/5. Tämä ei vain kolahtanut minulle, koska olen lukenut paremminkin kirjoitettuja ekokatastrofista kertovia romaaneja.
  
Tekstissä oli myös harvinaisen paljon kirjoitusvirheitä (pilkku esimerkiksi ei tainnut kertaakaan osua sanan että eteen), outoja lauserakenteita, puolen sivun mittaista luettelointeja ja erikoisia sanavalintoja. Kirja loppuu kuin seinään ja hahmojen kohtalot jäävät auki, vaikka jotakin on toki pääteltävissäkin. Ilmastonmuutoskaan ei oikein päässyt kirjassa pääteeman asemaan, se antoi vain hieman normaalia haastavamman miljöön hahmoille toimia. Enemmän tämä tuntui parisuhdedraamalta, sen verran kiihkeää riitelyä ja rakkautta se sisälsi - kiihkeää, mutta ei koskettavaa. Hahmot ovat hyvin paperinohuita stereotyypioita, vailla syvyyttä. 
  
Helle teki ilmalle jotakin. Hengitimme sitä huomaamattamme sisään kuin kaasua. Tai kuin itiöitä. saimme niitä elimistöömme hengitysteiden kautta. Ne kasvoivat sisällämme. Sienestä tuli iso ja harmaa. Ulkopuolelta sileä, hatun alla sitkeitä helttoja. Myrkyllinen. Se levisi meissä. Muutti hermoston viestejä, otti aivot haltuunsa. (s. 138)
  
Sinisessä on kaksi näkökulmahenkilö, kuusikymppinen, norjalainen Signe vuonna 2017 ja pari-kolmekymppinen ranskalainen David vuonna 2041. Signe on ilmastoaktivisti, huolissaan Norjan sulavista jäätiköistä, joita louhitaan eteläisten aavikkomaiden rikkaiden drinkkilaseihin. Hänen ihmissuhteensa ovat kariutuneet, osittain hänen analyyttisyytensä ja kirjaimellisuutensa takia. Hän esimerkiksi väittelee rakastamisen mittaamisesta sanoilla. 
  
"Voiko rakastaa -sanaa mitata?" kysyin kerran. 
-- 
"Mitä tarkoitat?" hän kysyy. 
"Voiko sitä mitata, vai onko sana itsessään niin vahva että se on aina maksimaalinen, aina sataprosenttinen?" 
"Vain sinä saat tehtyä kielen tunnepitoisimmasta sanasta teoriaa", hän hymyili 
-- 
"Sanat. Ovat. Tärkeitä." 
"sanat. Ovat. Tärkeitä. Sinulle." (s. 39-40)
  
David on yh-isä, joka pitää itseäänkin edelleen lapsena. Hänen vaimonsa ja nuorempi lapsensa katosivat tulipalossa, jota he pakenivat. David yrittää pitää elossa toivoa, että Anna olisi vielä elossa, että hän tulisi jokin päivä takaisin. Signe on jatkuvasti liikkeessä, suurimman osan kirjasta kuvataan hänen purjehdustaan Norjasta Ranskaan ja takaumissa palataan hänen lapsuuteensa ja nuoruuteensa. David puolestaan on paikallaan kuin jo luovuttaneena.
  
Pidin hahmoista enemmän Davidista, vaikka kumpikaan hahmo ei tuntunut missään vaiheessa läheiseltä tai edes kauhean kiinnostavalta. Signessä oli kuitenkin välillä jotain verrosmaista lakonisuutta, joka lupaili täyteläisempää persoonaa. Lempikohtaukseni häneltä on loppupuolelta kirjaa, kun hän istuu sataman bistrossa ja joku satunnainen vanhempi purjehtijamies yrittää tulla iskemään häntä: "minua suututti joka kerta, se että nainen, toisen sukupuoli, ei voi istua yksin ruokapöydässä kenenkään häiritsemättä, ilman että paikalle ryntää mies suojelemaan häntä hänen omalta seuraltaan". 
  
Saimme hänet aivan liian aikaisin. Tiedän, että meidän ei olisi pitänyt hankkia lasta niin nuorina. Olin vasta yhdeksäntoista, Anna oli juuri täyttänyt kaksikymmentä. Syytimme vesikriisiä, sen aiheuttamaa pulaa tavaroista. Silloin puuttui niin paljon. Myös kondomeja. Olin iloinen, että Anna syytti kriisiä eikä minua, vaikka olin luvannut olla varovainen.  (s. 51)
  
On todella outoa, että David ja Anna hankkivat toisenkin lapsen keskelle ekokatastrofia. Oliko heillä niin kova luotto siihen, että kaikki tulee menemään parempaan suuntaan? Yksi syy siihen, miksi itse en lapsia halua tehdä, on maailman nykytilanne, siis liikakansoitus ja ekokriisi. Sanoin tämän ääneen ensimmäisen kerran jo ollessani lukiolainen 2000-luvun alkupuolella ja en voi asioiden sanoa ainakaan parempaan suuntaan edenneen siitä.
  
Signekin on nuorempana tullut raskaaksi, mutta erottuaan riitaisasti kumppanistaan, joka ei ymmärtänyt häntä ja palavaa haluaan suojella Norjan jokia patoamiselta, hän matkustaa Lontooseen ja etsii sieltä klinikan, jossa tehdään abortteja. Tämä tapahtuu käsittääkseni 1960-70-lukujen aikaan. Oli kiehtovaa lukea, kuinka Signe toteaa, että: "Maailmaan ei kaivattu sitä lasta, ei yhtään uutta lasta -- Niiden jotka halusivat lasta olisi pitänyt selittää, ei meidän muiden". Niinpä. Olen saanut itsekin olla selittelemässä, miksen lasta halua, kuin se olisi jokin omituinen poikkeama koodissa, mikä pitäisi muka korjata.   
    
Minä olin pikkuruinen vesi-ihminen, lumisadepallo täynnä tahmeaa, kiiltävää nestettä ja muovisia lumihiutaleita, ja joskus he nostivat minut ylös, ravistelivat minua, mutta sitten he laskivat minut takaisin ja menivät pois, toistensa luo, jakaakseen sen mitä heillä oli yhteistä, sen suuren, pahan, ruman, mikä oli vain heidän välistään, heidän kahden. (s. 113)
  
Kirjan nimi viittaa mm. Signen veneen nimeen, veden väriin, kun sininen taivas heijastuu siihen, muovilaatikoihin, joihin pakattua Norjan jäätä Signe kuljettaa mukanaan, jäätikön nimeen (Blåfonna)... Viittauksia riittää hieman liiaksikin asti. Olisipa muihinkin yksityiskohtiin panostettu samanlaisella innolla, sillä nyt kirja ei oikein kerro ilmastonmuutoksesta tai näkökulmahenkilöistään. 

Olisin toivonut tähän samanlaista melankoliaa kuin Cormac McCarthyn Tiessä, enemmän selviytymistä luonnossa tapahtuvien muutosten kanssa vahvempaa pyrkimystä pois kuivuvasta Keski-Euroopasta. Tällaisena purjehduskertomuksena, muistelmana ja paikalleen jämähtämisenä tästä puutui terä, joka olisi nostanut lukukokemuksen paremmin mieleenjääväksi, tarina jotenkin väsähtää ennen loppuaan. Nyt päälimmäiseksi tunteeksi jäi etominen. No, tulipahan luettua. 
   
Miten nopeasti kaikki voikaan muuttua. Yhtenä päivänä heräät herätyskellon ääneen, syöt aamiaista, menet töihin, riitelet, naurat, rakastelet, tiskaat, hätäilet tyhjeneekö tili ennen kuun loppua... et osaa ajatella että kaikki mitä sinulla on ympärilläsi voi vain kadota. Vaikka kuuletkin että maailma on myllerryksen kourissa. Vaikka näet sen lämpömittarista. Et ajattele sitä ennen kuin yhtenä päivänä et herääkään herätyskellon soimiseen vaan huutoon. Liekit ovat tavoittaneet kaupunkisi, sänkysi, lähimmäisesi. Teillä palaa, vuodevaatteesi syttyvät tuleen, tyynysi alkaa savuta, etkä voi muuta kuin juosta. (s. 87)
  
Arvosana:
   
Takakannesta:
Kun vesi loppuu
  
Havahduttava, pelottavan ajankohtainen romaani vesipulan lamauttamasta huomisesta, maailmasta, jota päivä päivältä lähestymme.
  
Kuivuus ajaa 2040-luvun Etelä-Euroopassa ihmisiä kaoottisille pakolaisleireille, minne päätyy myös osan perheestään kadottanut David. Yhdessä tyttärensä kanssa hän löytää kuivuneesta kanavasta purjeveneen, jolla voisi purjehtia turvaan viileään pohjolaan – kunhan vain sateet alkaisivat. Rinnakkaisessa tarinassa lähdetään vuoden 2017 Norjassa hurjalle kostoretkelle yli merten. Luontoaktivisti Signellä on sanansa sanottavana bisneksestä, jossa tunturiylänköjen jäät louhitaan raharikkaiden drinkkeihin. Ravisuttavaan vuoropuheluun yhtyvät tarinat pohtivat koskettavasti suhdettamme luontoon mutta myös muihin ihmisiin, erityisesti niihin kaikkein rakkaimpiin.
  
Sininen on Maja Lunden Ilmastokvartetin toinen, itsenäinen osa.
    
Suomentanut: Katriina Huttunen, 346 sivua, Tammi 2019

Alkuperäinen nimi: Blå (2017)
   
Kirja on luettu myös täällä: Kirjakaapin kummitus, Taikakirjaimet, Kirjahilla, Heidi Heinonen: Kirjoituksia kirjallisuudesta
  
Samankaltaista luettavaa: Emmi Itäranta: Teemestarin kirja, Hugh Howey: Hiekka, Cassandra Montag: Tulvan jälkeen, Risto Isometsä: Sarasvatin hiekkaa, Cormac McCarthy: Tie

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti