"Olin vedenhenki,
joka kääntyili hitaasti virran pyörteissä"
Pikku naisten innostamana otin seuraavaksi lukukirjakseni Calpurnia Taten lapsuudesta kertovan kirjan. Vaikka kirja onkin kirjoitettu 2000-luvulla, se on silti todellinen tyttökirja ja sen ottaisi mielellään klassikkojen joukkoon. Kirjoittaja on saanut vanhaan uudenlaisen, mukaansatempaavan otteen raikkaalla kirjoittamisella ja omalaatuisella päähenkilöllä. Lukemista rytmittivät nimikoidut luvut ja lainaukset Darwinin lajien synnystä. Kirja kolahti minulle, sillä koin samaistumista Calpurniaa, olinhan itsekin samanikäisenä innokas luonnontutkija ja vastarannankiiski tyttöjen ja poikien maailmojen mustavalkoisen rajaamisen kanssa.
Kirja sijoittuu vuosisadan vaihteeseen, 1899-1900. (Maailmanloppua muuten povattiin silloinkin.) Maailma on muuttumassa, Coca-Cola ja automobiilit ja puhelimet - meille niin arkipäiviset asiat - tekivät vasta tuloaan. Myös Calpurnian oma elämä joutuu muutosten tuulten puhallukseen: äiti on päättänyt kouluttaa ainoasta tyttärestään kunnollisen kodin hengettären, tämän mielipidetttä kuulematta. Calpurnia saa kuitenkin hengenheimolaisen yllättävältä taholta. Isoisä, kapteeni Tate, on omistanut viimeiset vuotensa luonnontutkimiselle, annettuaan pekaanipähkinäviljelmänsä poikansa hoidettavaksi. Aluksi niin pelottava muukalainen on lopulta ainoa, joka ymmärtää Calpurniaa ja tämän palavaa mielenkiintoa luonnonilmiöitä kohtaan.
Tyttöjen tehtävänä on opetella ruoanlaittoa ja käsityötaitoja, astua seuraelämään, mennä naimisiin ja saada lapsia. Miksi? Koska niin on aina tehty. Calpurnia ei tätä purematta niele vaan tahtoo päättää itse omasta kohtalostaan ja toteuttaa omaa unelmaansa.
Perustelut, joilla Calpurnialle vakuutellaan hänen ennalta suunnitellut tulevaisuutensa olevan oikein ja hyväksi hänelle, kuulostavat tutulta omiinkin korviini. Näillä sanoilla on minullekin perusteltu miksi minun tulisi hankkia lapsia, vaikka en tahdokaan. "Koska niin vain on." Ajat muuttuvat ja ihmiset muuttuvat, vaikka edeltävät sukupolvet eivät sitä hyväksyisikään. Onneksi naisilla nykyään on sananvaltaa pättää omasta kohtalostaan vailla tarvetta tai pelkoa esineellistymisestä. Nykyään tiedenaisille ei naureta.
Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille tyttökirjoista pitäville iästä huolimatta. Tämä on huikea kirja saa hymyilemään sekä ajattelemaan, kuinka hyvin meillä on asiat nykyisin.
Äiti oli yrittänyt seitsemn kertaa ja saanut vain yhden tytön. Minä en varmaankaan ollut aivan sellainen kuin hän olisi toivonut, ihastuttava tytär, joka seisoisi hänen rinnallaan uhmaten raisujen pojanviikareiden vellovaa massaa, joka uhkasi hukuttaa allen koko talon. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että hän oli ehkä toivonut saavansa liittolaisen ja jäänyt lopulta yksin. Mitä siitä, etten halunnut puhua käsitöistä ja resepteistä ja juoda teetä salongissa? Tekikö se minusta itsekkään? Tekikö se minusta omituisen? Ja ennen kaikkea, tekikö se minusta pettymyksen? (s.209)
Kirja sijoittuu vuosisadan vaihteeseen, 1899-1900. (Maailmanloppua muuten povattiin silloinkin.) Maailma on muuttumassa, Coca-Cola ja automobiilit ja puhelimet - meille niin arkipäiviset asiat - tekivät vasta tuloaan. Myös Calpurnian oma elämä joutuu muutosten tuulten puhallukseen: äiti on päättänyt kouluttaa ainoasta tyttärestään kunnollisen kodin hengettären, tämän mielipidetttä kuulematta. Calpurnia saa kuitenkin hengenheimolaisen yllättävältä taholta. Isoisä, kapteeni Tate, on omistanut viimeiset vuotensa luonnontutkimiselle, annettuaan pekaanipähkinäviljelmänsä poikansa hoidettavaksi. Aluksi niin pelottava muukalainen on lopulta ainoa, joka ymmärtää Calpurniaa ja tämän palavaa mielenkiintoa luonnonilmiöitä kohtaan.
Sitten tuli meidän vuoromme, ja maksoimme kumpikin viisi senttiä lasillisesta Coca-Colaa. Kannoimme poreilevt juomat varovasti ulos. -- Kallistin lasia ja tunsin, kuinka kuplat tanssivat huulillani, nielaisin ja tunsin juoman polttavan kurkkuani villinä ja makeana. se oli erilaista kuin mikään, mitä olin koskaan juonut. Miten voisin enää koskaan juoda pelkkää vettä tai maitoa? (s. 306)
Viimein, juuri kun luulin, että pyörtyisin, sain puristauduttua viimeistenkin teltan perällä tungeksivien ihmisten ohitse, ja siin se oli, häkellyttävässä loistossaan, uusi ja ihmeellinen, ennennäkemätön: hevoseton vaunu. Miten sitä olisi voinut kuvailla? Se oli vauhdin ruumiillistuma, sen jokaisessa muodossa puhalsi tuuli. (s.308)
Tyttöjen tehtävänä on opetella ruoanlaittoa ja käsityötaitoja, astua seuraelämään, mennä naimisiin ja saada lapsia. Miksi? Koska niin on aina tehty. Calpurnia ei tätä purematta niele vaan tahtoo päättää itse omasta kohtalostaan ja toteuttaa omaa unelmaansa.
En ollut koskaan pitänyt itseäni muiden tyttöjen kaltaisena. En ollut heidän lajitoverinsa, olin erilainen. En ollut koskaan jatellut, että minun elämästäni tulisi samanlaista kuin heidän. Mutta nyt ymmärsin, etteivät asiat olleet niin ja että olin täysin samanlainen kuin muutkin. Minun odotettiin pyhittävän elämäni kodonhoidolle, aviomiehelle ja lapsille. Minun oli määrä luopua luonnontutkimuksesta, muistikirjastani ja rkkaasta joestani. Kaikilla niillä ruokaohjeilla ja käsityötaidoilla, joita minuun yritettiin iskostaa, kaikilla niillä pitkästyttävillä opinsaarnoilla, joita olin väheksynyt ja vältellyt, oli sittenkin katala tarkoituksensa. -- Olin ansassa. Olin kuin kojootti, jonka tassu oli jäänyt ansaan. (s. 239)
Perustelut, joilla Calpurnialle vakuutellaan hänen ennalta suunnitellut tulevaisuutensa olevan oikein ja hyväksi hänelle, kuulostavat tutulta omiinkin korviini. Näillä sanoilla on minullekin perusteltu miksi minun tulisi hankkia lapsia, vaikka en tahdokaan. "Koska niin vain on." Ajat muuttuvat ja ihmiset muuttuvat, vaikka edeltävät sukupolvet eivät sitä hyväksyisikään. Onneksi naisilla nykyään on sananvaltaa pättää omasta kohtalostaan vailla tarvetta tai pelkoa esineellistymisestä. Nykyään tiedenaisille ei naureta.
"Miksi sinun on mentävä naimisiin? Miksi minun on mentävä naimisiin? Miksi me emme voi vain pysyä kotona?" "Älähän nyt pikkuinen. Jonakin päivänä sinä vielä haluat oman perheen." "Kaikki sanovat aina, että jonakin päivänä. Olen kyllästynyt siihen", mutisin hänen liiviinsä. "Niin he sanoivat minullekin", Harry sanoi. "Niinkö?" "se on raivostuttavaa, minä tiedän. He sanovat niin kaikille, ja nyt minä sanon niin sinulle." (s. 274-275)
Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille tyttökirjoista pitäville iästä huolimatta. Tämä on huikea kirja saa hymyilemään sekä ajattelemaan, kuinka hyvin meillä on asiat nykyisin.
Kuinka surullista olisikaan olla lajinsa viimeinen ja lähettää valomerkkejä pimeyteen, tyhjyyteen, yksin. Mutta minä en ollut yksin. Olin saanut tietää, että kaltaisiani oli muitakin. (s. 280)
Arvosana:
Takakannesta:
Eletään kesää 1899 teksasilaisessa pikkukaupungissa. 11-vuotias Calpurnia Tate on luonnosta ja kirjoista kiinnostunut tyttö, jota ajan hengen mukaisesti koulutetaan hyväksi leipojaksi ja neulojaksi – oikea opiskelu kun on tarkoitettu vain pojille. Calpurnia ei purematta niele hänelle tarjottua naisen mallia. Hän löytää hengenheimolaisen yllättävältä taholta, etäisenä ja vähän pelottavanakin pidetystä isoisästään...
Lämminhenkinen, pakahduttavan ihana tarina Calpurnia-tytön elämästä aikana, jolloin automobiilit, puhelimet ja Coca-Cola vasta tekivät tuloaan ihmisten tietoisuuteen - tasa-arvosta puhumattakaan! Luonnonlapsi Calpurnia tate palkittiin USA:ssa arvostetulla nuortenkirjapalkinnolla Newbery Honor Awardilla vuonna 2009.
Eletään kesää 1899 teksasilaisessa pikkukaupungissa. 11-vuotias Calpurnia Tate on luonnosta ja kirjoista kiinnostunut tyttö, jota ajan hengen mukaisesti koulutetaan hyväksi leipojaksi ja neulojaksi – oikea opiskelu kun on tarkoitettu vain pojille. Calpurnia ei purematta niele hänelle tarjottua naisen mallia. Hän löytää hengenheimolaisen yllättävältä taholta, etäisenä ja vähän pelottavanakin pidetystä isoisästään...
Lämminhenkinen, pakahduttavan ihana tarina Calpurnia-tytön elämästä aikana, jolloin automobiilit, puhelimet ja Coca-Cola vasta tekivät tuloaan ihmisten tietoisuuteen - tasa-arvosta puhumattakaan! Luonnonlapsi Calpurnia tate palkittiin USA:ssa arvostetulla nuortenkirjapalkinnolla Newbery Honor Awardilla vuonna 2009.
Suomentanut: Terhi Kinnarinen, 369 sivua, Karisto 2011
Alkuperäinen nimi: The Evolution of Calpurnia Tate (2009)
Kirjasta muualla: Vinttikamarissa, Sinisen linnan kirjasto, Sivupiiri, Kirjasto Omenen kirjapuutarha, Lumiomena, Kujerruksia, Kirjakirppu
Alkuperäinen nimi: The Evolution of Calpurnia Tate (2009)
Kirjasta muualla: Vinttikamarissa, Sinisen linnan kirjasto, Sivupiiri, Kirjasto Omenen kirjapuutarha, Lumiomena, Kujerruksia, Kirjakirppu
Hei! Luin Luonnonlapsi Calpurnia Taten vähän aikaa sitten ja olen samaa mieltä kaikesta. Aivan mahtava, lämminhenkinen, koskettava kirja. Isoisä on huikea hahmo (samoin kuin Calpurnia) ja kirjailija on saavuttanut ajankuvan täydellisesti. Sitä lukiessa on vaikea uskoa, että kirja on oikeasti uusi teos, eikä joku mystinen löytö, kauan sitten unohdettu käsikirjoitus jonkun amerikanpapan ullakolta. :)
VastaaPoistaTodellakin voisi kuvitella, että kyseessä on vanhempikin kirja. Minullekin ajankuva välittyi sellaisena kuin sen helposti Suomessa tulee kuvitelleeksi, vaikka kirjailija myöntääkin ottaneensa joitakin taiteellisia oikeutuksia historiallisiin tapahtumiin liittyen.
PoistaEn kyllä osaa sanoa missä kohdissa sellaisia oli, sen verran sujuvasti kaikki loksahteli paikoilleen. Tosin olenkin arkeologi, en historijoitsija, joku muu varmaan huomaisi kaikki poikkeamat luonnolliseen aikajatkumoon. :D
Isoisän ja Calpurnian yhteisestä matkasta olisi tahtonut lukea lisääkin, täytyy toivoa, jos tälle vaikka tulisi jatkoakin. :)
Tää kirja on kiinnostanut jo aiemmin, nyt kiinnostaa entistä enemmän :) Täytyy katsella jos jostain osuisi käsiin...
VastaaPoistaViime kuussa luin juuri tämän kirjan. Jotenkin kuvittelin, ettei tästä blogimaailmassa olisi arvioita, kun ei ole ennen tullut minua vastaan :D En kyllä itekään tehnyt arviota, kun ei minulla tästä olisi ollut niinkään sanottavaa. Ehkä olisin todennut kannen olevan tyylikäs :D
VastaaPoistaMielestäni kirja oli vähän hidastempoinen, mutta kun sain sen päätökseen, mietin vain kuinka erilainen kirja se kuitenkin oli. En ole ennen lukenut mitään kirjaa luonnontutkintaan liittyen. Hyvin siihen oli saatu se vanha aika kirjoitettua ja tuotu esiin. En itsekään huomannut mitään poikkeamia :)
Joistakin kirjoista on vaikea sanoa muuta kuin "Tämä oli hyvä, lue sinäkin!" Etenkin sen erittely, miksi jokin kirja nousee superlatiiveilla kuvattavksi on toisinaan sietämättömän vaikaa pukea sanoiksi.
PoistaTämä on kaunis jatkumo vanhoille tyttökirjoille. uonnontutkimusta olen itse kohdannut mm. Jennifer Vanderbesin Pääsiäissaaressa ja Murray Bailin Eukalyptuksessa, mutta lasten/nuorten osastoilla näitä harvemmin tapaa.