John Green: Arvoitus nimeltä Margo

"Margo rakasti aina mysteereitä. Ja kun ottaa huomioon mitä kaikkea 

myöhemmin tapahtui, en voi olla ajattelematta, että Margo saattoi 

rakastaa arvoituksia niin paljon, että muuttui itsekin arvoitukseksi."

     

     

Arvostelukappale

Tunnelmamusiikkia: Edward Sharpe & The Magnetic Zeros: Home, The Lumineers: Ho Hey, Grouplove: Tongue Tied

  

Huonostakin lukukokemuksesta on yleensä jotain kirjoitettavaa, mutta kun kirja ei oikein herätä mitään ajatuksia, paitsi korkeintaan parista sivulauseesta, niin silloin on jo varsin vaikeaa saada kasaan järkevää blogipostausta. Etenkin kun vertaan tätä kokemusta Tähtiin kirjoitettuun virheeseen, joka liikutti minuakin lukijana yllättävän paljon. Yritän kuitenkin kertoa hieman teoksesta ja kokemuksestani, sillä uskon löytäväni kohtalotovereita, joille on joskus käynyt samoin. Kyseessä on siis John Greenen Arvoitus nimeltä Margo, josta tehty elokuva Paper Towns sai ensi-iltansa 24.7.2015

  

Arvoitus nimeltä Margo päätyi luettavakseni, kun se valikoitui siskojeni (s. 1974 ja 1968) ja heidän tyttäriensä (s. 1999 ja 2003) kanssa yhdessä luettavaksi kesälomakirjaksi (idea tällaisesta tempauksesta oli minun). En muista, milloin viimeksi olen lähtenyt yhtä avoimin mielin, vailla minkäänlaisia alkuolettamuksia lukemaan kirjaa ja silti pettynyt siihen näin pahoin. Joskus toki luo aivan huomaamattaan tavoittamattomissa olevia mielikuvia, mutta jos ennakkokäsityksiä ei ole ja ne silti alittuvat, on teoksessa pakko olla jotain vialla. Tai sitten reaktioni kertoo enemmän minusta lukijana kuin kyseisestä teoksesta.

  

Jos asetan vuoden alussa lukemani Tähtiin kirjoitetun virheen (jatkossa TKV) kaksintaisteluun Arvoitus nimeltä Margon (jatkossa ANM) kanssa, voiton vie TKV 10-0. Näin senkin jälkeen, että olin nähnyt TKV:stä tehdyn, varsin uskollisesti juonta seuraavan filmatisoinnin ennen kuin luin alkuperäisversion, enkä päässyt samalla tavalla yllättymään juonenkäänteistä. Eihän TKV:kään ole sinällään täysin uniikki tai edes kaikkein paras nuortenkirja vertaistensa joukossa, mutta jotain kertoo sekin, kuinka teos on tavoittanut laajemman lukijaverkon myös vanhempien lukijoiden joukossa. Syöpäsairaiden nuorten rakkaustarinassa on myös aivan erilainen lataus kuin seinäruusu-pojan ihastumisessa koulun suosituimpaan tyttöön. Jälkimmäiseen on helpompaa samaistua, mutta siitä puuttuu silti se jokin.

  

ANM:kin teksti on hyvin sujuvaa ja paksunpuoleisen teoksen lukee parilla istumalla. Greenellä on taito kirjoittaa kauniisti virtaavaa tekstiä ja heitellä sekaan tarinaa eteenpäin vieviä runolainauksia ja paulocoelhomaista filosofointeja ali-arvioimatta keskeistä kohderyhmäänsä, mutta verrattuna TKV:n jättämään tunnelmaan, tämä on varsin laimea esitys. Yhdellä lauseella tiivistettynä teosta voisi kuvata road tripiksi haavekuvan perässä kulkevasta pojasta. 

   

En tiedä enää, kuka Margo on, tai kuka hän oli, mutta minun on löydettävä hänet. (s. 189)

  

ANM alkaa hienosti: on ikkunalaudalla nököttävä, ninjaksi pukeutunut tyttö, joka pyytää kilttiä naapurinpoikaa mukaan tarkasti suunnitellulle kostoretkelle. Yhdessä Quentin ja hänen lapsuuden ihastuksensa Margo kulkevat halki nukkuvan kaupungin, keräävät tarvikkeita, suorittavat kostotoimenpiteet ja päättävät retkensä varsin romanttiseen miljööseen. Koska Quentin ei kuitenkaan ole tämän tarinan sankari, ei ainakaan alussa, hän ei saa aikaiseksi tehdä aloitetta kaukaa ihastelemansa tytön kanssa.

  

Seuravana aamuna Margo on kadonnut kuin aave, jättäen jälkensä vain leivänmuruista koostuvan vihjeiden polun, jota Quentin ystävineen seuraa hieman pakkomielteisesti. Teoksen aikana hän kuitenkin lopulta tajuaa, että jahtaa vain Margosta luomaansa kuvajaista. ei tyttöä itseään - sillä kukaan ei tunne oikeaa Margoa. Margo on yhtä paperinen kuin kuvitteelliset kaupungit, joihin teoksen alkuperäinen nimi viittaa. 

  

Walt Whitmanin runolla Laulu itsestäni (Song of Myself) on keskeinen asema ANM:ssa. Runo vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta, ja etenkin sen vertauskuva ihmisistä ruohona ja kuinka juuret yhdistävät meidät toisiimme teki vaikutuksen. Täytyy ehkä tutustua tähän minulle aikaisemmin tuntemattomaksi jääneeseen runoilijaan paremmin. 

Älä luovuta vaikka et heti löytäisi minua,

jos en ole täällä etsi tuolta:

pysähdyin johonkin odottamaan sinua. 

(suom. Markus Jääskeläinen)

     

Tarinan juoni kuulostaa todella mukaansa tempaavalta, mutta viimeinen kolmannes kirjasta, tai oikeastaan vasta viimeiset 40 sivua aiheuttivat suurimman pettymyksen. Mielenkiintoisesti koottu, salapoliisitarinaa muistuttava rakenne saa odottamaan, että lopun täytyy olla jotain aivan omaa luokkaansa, täynnä ilotulituksia tai vähintäänkin se takakannen lupaama ruumis odottaa matkan päässä. Totuus on kuitenkin toisenlainen. Hetken aikaa maisteltuani voisin sanoa, että Green on onnistunut ainakin sen suhteen, että teoksen loppu todella yllättää. 

  

En pidä itseäni kovinkaan romantiikannälkäisenä ihmisenä, mutta jos vertaa tätä tapaa päättää teos vaikkapa Jennifer E. Smithin Tilastolliseen todennäköisyyteen kohdata se ainoa oikea, ei liene vaikeaa arvata kumman teoksen suuntaan vaakakuppini kallistuu. Toisaalta, mikään muu tapa päättää ANM olisi saattanut tuntunut valheelliselta ja siirappiselta, että kenties Greenellä ei ollut mitään muuta tapaa sitoa tarinaa päätökseen. Ehkä teoksen vahvuutena onkin juuri se, mitä aluksi itse pidin sen suurimpana heikkoutena: kuinka kirjailija onnistuu lopussa mind gamessaan ja jättää lukijan pohtimaan itseään. 

    

Minulle ilo oli sitä, että näin kuinka lankamme koskettivat toisiaan, erkanivat ja palasivat taas yhteen. (s. 108)

    

ANM on kasvutarina, jolla on hyvä opetus aikuisellekin lukijalle. Kuinka voimme todella tuntea toinen toisemme, kun luomme jatkuvasti mielikuvia, peilien kautta heijastuvia kaksiulotteisia versioita lihaa ja verta olevista ihmisistä ympärillämme. Keittiöfilosofointi saa ajattelemaan omaa suhtautumistaan läheisiinsä ja katsomaan tarkemmin toiseen ihmiseen tuon harhakuvan lävitse. 

  

Lukupinossa odottaisi vielä kirjailijan kolmas suomennettu teos, Kaikki viimeiset sanat, jonka lainasin siskontyöistäni nuoremmalta, joskin epäilen teoksen olevan saamien varsin tylyjen blogikomenttien peruseella vielä huonommin minulle maistuva kuin ANM. Se on toisaalta  paljon lyhyempi. Ihmettelen kyllä, ettei Greeneltä ei ole TKV:n jälkeen ilmestynyt romaaneja tai oikeastaan paljoa muutakaan kirjallista tuotantoa. Ehkä teos on hänen uransa huipentuma, eikä hän halua pettää omia tai lukijoidensa haaveita. 

  

Eniten nautin ANM:ssa kuvatusta kaupungin hitaasta lahoamisesta: lumihiutaleina rapisevasta maalista, hylätyistä kaupakeskuksista ja rakentamatta jääneistä kummituslähiöistä, joissa vain ruoste ja rappio löytävät jalansijaa. Greene mainitsee myös miesryhmän, joka kiertää hylätyissä paikoissa ottamassa kuvia (mm. vanhassa mielisairaalassa). Erityisen sitaattilainauksen maininnan saa:

    

Näin Margon vieressäni, mutta tunsin silti olevani aivan yksin isojen, tyhjien rakennusten keskellä, aivan kuin olisin selvinnyt maailmanlopusta, ja maailma olisi annettu minulle, kuin olisin saanut koko ällistyttävän ja loputtoman maailman tutkittavakseni. (s. 76)

  

ANM on voittanut kaksi palkintoa: 

• Edgar Allan Poe Award, 2009 (Best Young Adult Novel)
• Corine Literature Prize, 2010 (Young Adult Novel)

  

Suomennetut Greenet:

• Tähtiin kirjoitettu virhe, 2013 (The Fault in Our Stars, 2012)
• Kaikki viimeiset sanat, 2014 (Looking for Alaska, 2005)
• Arvoitus nimeltä Margo, 2015 (Paper Towns, 2008)

Suomentamattomat Greenet:

• An Abundance of Katherines (2006)
• Let It Snow: Three Holiday Romances (2008) - yhdessä Maureen Johnsonin ja Lauren Myraclen kanssa
• Will Grayson, Will Grayson (2010) - yhdessä David Levithanin kanssa

     

ANM:n myötä voin merkitä taas yhden ruudun Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingosta. Valinta osui tällä kertaa kohtaan KASVOKUVA. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.

  

Arvosana:   

     

Takakannesta:

Quentin Jacobsen on aina ollut rakastunut Margoon. Lapsuuden ystävyyden jälkeenhän ja Margo ajautuivat eri kasteihin: upea ja kekseliäs Margo suosittuihin, nörttimäinen Quentin marginaaliin. Kun ninjaksi pukeutunut Margo koputtaa Quentinin ikkunaan ja kutsuu tämän koko yön kestävälle kostoretkelle, poika lähtee mukaan. Seuraavana aamuna Quentin palaa kouluun sydän täynnä uutta läheisyyttä Margon kanssa, mutta käy ilmi, että tyttö on kadonnut.

  

Greenin kolmas suomennos toimii kuin dekkari: Quentin alkaa ratkoa arvoitusta nimeltä Margo ja tajuaa, ettei ole tuntenut tyttöä lainkaan – eikä välttämättä löydä häntä enää elävänä. Mitä ihmiset voivat todella tietää toinen toisistaan? Kuten kaikki Greenin tarinat, myös Arvoitus nimeltä Margo on tulvillaan runoutta, läpänheittoa, ystävyyttä, filosofiaa ja rakkaudenkaipuuta.

    

Samantyylisiä kirjoja: Jennifer E. Smith: Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea

  

Alkuperäinen nimi: Paper Towns (2012), Suom. Helene Bützow, 399 s. WSOY 2015

Muita kokemuksia kirjasta: Lukutoukan kulttuuriblogi, Eksynyt kirjojen maailmaan, Kirjasähkökäyrä, Kasoittain kauniita sanoja, Opus eka