torstai 1. joulukuuta 2016

30 sivua päivässä -lukuhaasteen kooste


Karo Hämäläinen haastoi jälleen lukemaan marraskuussa 30 sivua päivässä.
    
  1. Richard Matheson: Olen legenda (48 sivua)
  2. Richard Matheson: Olen legenda (86 sivua), Bjørn Sortland, Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Kepler62 - kirja neljä: Pioneerit (45 sivua) - yhteensä 131 sivua
  3. Bjørn Sortland, Timo Parvela & Pasi Pitkänen: Kepler62 - kirja neljä: Pioneerit (84 sivua), J. K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi (92 sivua) - yhteensä 155 sivua
  4. J. K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi (137 sivua)
  5. J. K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi (203 sivua), Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa (74 sivua) - yhteensä 274 sivua
  6. Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa (130 sivua)
  7. Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa (170 sivua)
  8. Alan Bradley: Loppusoinnun kaiku kalmistossa (33 sivua), Henrik Ibsen: Peer Gynt (28 sivua) - yhteensä 54 sivua
  9. Henrik Ibsen: Peer Gynt (94 sivua)
  10. Henrik Ibsen: Peer Gynt (93 sivua), J.R.R. Tolkien: Lohikäärmevuori (32 sivua) - yhteensä 125 sivua
  11. J.R.R. Tolkien: Lohikäärmevuori (36 sivua)
  12. J.R.R. Tolkien: Lohikäärmevuori (36 sivua), Ahndongshik: Lindbergh 1 (101 sivua) - yhteensä 137
  13. Ahndongshik: Lindbergh 1 (107 sivua)
  14. J.R.R. Tolkien: Lohikäärmevuori (50 sivua) 
  15. J.R.R. Tolkien: Lohikäärmevuori (30 sivua)
  16. J.R.R. Tolkien: Lohikäärmevuori (30 sivua)
  17. J.R.R. Tolkien: Lohikäärmevuori (30 sivua) 
  18. Alto Yukimura, Miri Mikawa & Aki: Hopeasokerimestari & musta keiju (158 sivua)
  19. J.R.R. Tolkien: Lohikäärmevuori (47 sivua) 
  20. Salla Simukka: Sisarla - Seikkailu toisessa maailmassa  (108 sivua)
  21. Salla Simukka: Sisarla - Seikkailu toisessa maailmassa (76 sivua), Mei Noguchi: Filandia 2  (178 sivua) - yhteensä 254 sivua
  22. Sanna Isto: Maan alaiset (32 sivua)
  23. Sanna Isto: Maan alaiset (36 sivua)
  24. Sanna Isto: Maan alaiset (89 sivua)
  25. Sanna Isto: Maan alaiset (176 sivua)
  26. Mamoru Hosoda, Yu & Yoshiyuki Sadamoto: Susilapset 2 (162 sivua) ja 3 (212 sivua) yhteensä 338 sivua
  27. Hanna Kauppinen: Kirja jota kukaan ei koskaan lukenut (198 sivua)
  28. Sari Peltoniemi: Taivazalan joutsen (55 sivua)
  29. Sari Peltoniemi: Taivazalan joutsen (145 sivua)
  30. Sari Peltoniemi: Taivazalan joutsen (37 sivua)

Haasteen aikana luettu sivumäärä 3348, teoksia 15

Marraskuun luetut ja klassikkohaaste muistutus

 
Marraskuu oli tänä vuonna todella pimeä niin lumen puuttumisen kuin mm. Yhdysvaltain presidentin vaalien vuoksi, mutta onneksi Karo Hämäläisen luotsaama 30 sivua päivässä -lukuhaaste toi valoa ja hyvän lukuporkkanan. Luinkin kuukauden aikana 15 teosta, joista viisi oli mangaa. Sivuja kuukauden aikana kertyi 3348 sivua, joka jaettuna 30 päivälle tekee noin 110 päivässä. Joinakin päivinä tosin luin vain 30 sivua, parhaana lähes 340 sivua. Ja mangaa lukee nopeasti parikin sataa sivua yhdellä istumalla. 
  
Luetuista neljä oli arvostelukappaleita Risingshadowlle, joten postaan niistä, kun kritiikki on ilmestynyt ensin sivustolla. Kuukauden parhaat lukuhetket vietin Harry Potter -näytelmän, Bradleyn nuoren salapoliisin, Iston maan alla asuvien eläinten ja Lindberghin lentävien olentojen parissa. Heikoin lukukokemus oli yllättäen Peer Gynt, jolta toivoin paljon enemmän. Joulukuussa on luvassa pitkästä aikaa englanninkielistä dystopiaa, yksi jouluteos ja ainakin kissojen maailmanhistoriaa.
  
Tässä kaikki kuukauden aikana lukemani:
  
  

Klasssikkohaaste muistutus


Joululomalla (jos sellaisesta siis pääsee nauttimaan), on hyvää aikaa lukea klassikkoteos tammikuun lopussa olevaa klassikkohaasteen neljättä postauspäivää varten. Minun olisi tarkoitus tuolloin lukea James Herriotin Kaikenkarvaiset ystäväni. Tällä hetkellä haasteseen on ilmoittautunut jo 42 blogia! Ja vielä ehtii tulla mukaan. 

Kuulumisia


Olen kirjoittajana myös Nörttityttöjen blogissa ja ensimmäinen artikkelini on julkaistu 9.11. Kirjoitin arvostelun Markku Soikkelin teoksesta Tieteiselokuvan käsikirja

Päivitin blogin bannerin, niin kuin moni on varmaan huomannutkin. Kävin sitten tutkimassa blogin Picasa-verkkokansiosta bannerihistoriaa vuosilta 2011-2016 ja tein niistä tällaisen kollaasin. Jotain uutta ja jotain vanhaa tuossa viimeisimmässä bannerissani. Olin jo ehtinyt unohtamaan ensimmäisen bannerin kuvat ja sattumalta palasin kuvallisessa ilmaisussa sen suuntaan. 

Haastavinta bannerin suunnittelussa tällä kertaa oli fontin valinta. Tykkään nimittäin tuollaisista vanhahtavista fonteista, mutta nyt halusin siihen jotain tuoreutta. Mitä tykkäätte uudesta ilmeestä? Mikä on suosikkisi näistä neljästä? Oma ääneni jakaantuu kahdelle uusimmalle. Pidän edelleen vanhasta bannerista, mutta ajattelin, että välillä on hyvä tuulettaakin. 
 

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Mamoru Hosoda & Yu: Susilapset 2 ja 3

     
Arvostelukappale
  
Kolmeosainen sarjakuva perustuu Mamoru Hosodan Wolf Children (2012) -elokuvaan. Hahmot elokuvaan on suunnitellut Yoshiyuki Sadamoto, joka tunnetaan erityisesti Neon Genesis Evangelionin hahmosuunnitelijana, mangaversion puolestaan on piirtänyt Yu
    
    
Susilasten vahvuutena on uskomattoman kaunis luontokuvitus, etenkin Amen seikkailessa metsissä Yun taidot pääsevät oikeuksiin. Vertaan sarjaa edelleen Hayao Miyazakin animeen Naapurini Totoro, sillä talo, jossa perhe asuu ja sen lähiympäristö on hyvin samanlainen kuin elokuvan perheellä. Metsästä löytyy jopa suojelijaeläin, joka kissamaisen Totoron sijaan on tässä tarinassa kettu. Luonnokuvaukset tuovat myös mieleeni pelit Shelter ja Meadow, jotka molemmat on tehnyt pieni pelifirma Might and Delight.
  
  
Yuki ja Ame nauttivat uudessa kodissaan ensimmäisen itsekasvatetun sadon saalista, leikkivät ensilumessa ja aloittavat koulunkäynnin. Ensimmäisessä osassa lapset eivät vielä tienneet ollako ihmisiä vai susia, Nyt kuitenkin lasten persoonat ja kiinnostuksen kohteet suuntavat omille poluilleen: Yuki haluaa olla ihminen ja opiskella, Ame hakee puolestaan oppinsa metsästä. Aikanaan hän ottaa metsän suojelijan roolin. 

  
Yukin luokalle tulee uusi poika ja alun hankaluuksien jälkeen heistä tulee kuitenkin ystävät ja ehkä tulevaisuudessa jotakin enemmänkin. Loppu jättää myöhemmän tapahtumat lukijan mielikuvituksen varaan. Susilasten kerronta on yhtä aikaa suloisen pastellinsävyistä (etenkin alun värisivuilla), mutta vastapainona on synkempiäkin sävyjä, elämän raadollisuus toimeentulon, oman polun löytämisen ja kasvukipuilun kanssa. Tämä mangatrilogia on erittäin tasapainoinen kokonaisuus. 
  
  
Takakannesta:
2) Maaseutuelämässä on opettelemista kaupunkilaistyttö hanalle, eikä naapureista erossa pysyminen onnistu aivan odotetusti. Lapsista etenkin Yuki viihtyy minioisti. Ame sen sijaan arastelee alkuun villiä luontoa. Näyttää jo siltä, että elämä alkaisi asettua uomiinsa...
  
3) Yuki tahtoisi kovasti olla suden sijaan ihminen. Mutta kun hän satuttaa koulukaveriaan, salaisuus on uhattuna. Ame puolestaan tuottaa äidilleen huolta viettäessään yhä enemmän aikaa vuorilla... Hana saa yhä uudelleen huomata, että vanhemman osa on vaikea.
  
Ikäsuositus: 11+
  
Suomentanut: Suvi Mäkelä, osa 2: 162 sivua ja 3: 212 sivua, Sangatsu Manga 2016
  
Alkuperäinen nimi: Ookami kodomo no Ame to Yuki (2013)
  
Sarjassa aiemmin ilmestynyt: Susilapset 1

torstai 24. marraskuuta 2016

Richard Matheson: Olen legenda

"Ihminen tottuu pakon edessä melkein mihin vain."
  
     
Richard Mathesonin klassikkoa Olen legenda on kuvailtu Bram Stockerin Draculan lisäksi tärkeimmäksi vampyyriklassikoksi. Se on kirjoitettu jo vuonna 1954, mutta sai ensimmäisen, palkitun suomennoksensa vasta 2007, kiitos Vaskikirjojen. 
  
Olen yrittänyt lukea teosta alkuperäiskielellä keväällä 2009, mutta vanhaa englantia oli paikoin haastavaa lukea. Olinkin yllättynyt, kuinka ajaton teos oli, ei vain tuoreen suomennoksen vuoksi, vaan myös sisällöltään, kun sen viimein luin kokonaan. Jos on nähnyt Will Smithin tähdittämän, vuonna 2007 ilmestyneen samannimisen elokuvan (joka on itseasiassa jo kolmas filmatisointi), voi kirjaa lukiessaan yllättyä, kuinka erilaisia nämä kaksi ovat. Vaikka pidin aikoinaan paljon tuosta leffasta, menee kirja sen edelle. 
   
Oli kuin jokin musta yöllinen olisi ryöminyt ihmisten keskuuteen suoraan keskiajalta, epäuskottavana, ilman vertauskohtaa. Jokin, joka kiistatta esiintyi ainoastaan fantasiakirjallisuuden maailmassa. Vampyyrit kuuluivat menneeseen aikaan: Montague Sommersin teoksiin tai Stockerin melodramaattiseen romaaniin, ne olivat roskakirjallisuuden raakamateriaalia ja kehnojen kauhuelokuvien vakiohahmoja, joisin saatettiin ohimennen viitata tietosanakirjassa. hatara legenda, joka oli kulkeutunut vuosisadasta toiseen. (s. 22)
  
Teoksen päähenkilö on 36-vuotias Robert Neville, joka on linnoitautunut omaan kotiinsa. Hän on laudoittanut ikkunat ja ripustanut joka puolelle itsekasvattamistaan valkosipuleista tehtyjä vampyyrinkarkottimia. Vampyyrit tulevat esiin aina kun aurinko laskee ja kerääntyvät Neville talon eteen heittelemään kiviä ja yrittävät päästä juomaan miehen verta.
   
Teos alkaa tammikuusta 1976 (eli kaksikymmentä vuotta tulevaisuuteen kirjan kirjoittamishetkestä), noin vuoden päästä siitä, kun kaikki alkoi mennä pieleen. Amerikka on jonkin oudon flunssamaisen taudin kourissa, eikä kukaan tiedä mistä on kyse. Ihmisiä alkaa kuolla ja lopulta kunnollisten hautajaisten sijaan kuolleet viedään vain poltettavaksi isolle kuopalle. Immuuni Neville on menettänyt taudille niin tyttärensä kuin vaimonsakin ja on varma siitä, että on viimeinen elossa olevan ihminen.
   
Neville tutkii tapoja tappaa ja karkottaa vampyyrejä ja tekee tieteellisiä kokeita selvittääkseen, mikä aiheutti vampyyri-epidemian. Viimeksi mainittu oli ehkä kirjan tylsin ja epäuskottavin osuus: kuinka mies, joka joutuu lainaamaan kirjastosta kirjoja mikroskoopin käytöstä voisi yllättäen onnistua löytämään vampirismin alkulähteen, jota lääketieteeseen perehtyneet tutkijatkaan (silloin kun sellaisia vielä oli) eivät keksineet. 
  
Teos jakaantuu kolmeen osaan ja ne kertovat katkelmia Nevillen elämästä aina tammikuuhun 1979 saakka. Neville pohtii yksinäisyyden vaikutuksia, ja sitä, kuka onkaan oikeasti paha tässä uudessa maailmassa, missä hän elää. Tämä on teoksen vahvuus ja saa lukijan ajattelemaan, kuinka itse selviytyisi samassa tilanteessa. Kirjan lopussa Neville toteaa: "Minä olen poikkeava, luonnoton. Enemmistö määrittelee, mikä on normaalia, ei yksi mies.
    
Tässä valtavassa kivirakennuksessa, jossa menneen maailman kirjalliset aarteet uinuivat, hiljaisuus oli erityisen ahdistavaa. (s. 71)
  
Olen legenda sisältää muutamia kohtia, jotka tuntuvat kovin tutulta. Olen The Walking Dead fani ja tarina sai välillä sellaisia muotoja, jotka tuntuvat vaikuttaneet mm. Robert Kirkmanin luomaan maailmaan. Mathesonin vampyyreillä kun on myös zombiemaisia piirteitä. Löysin lukiessani myös Fallout-pelisarjan maailmaan sopivia viittauksia, esimerksi ydinpommien mutatoimista superhyönteisistä. Suosittelen teosta lukijalle, joka pitää vampyyreistä ja zombeista, sillä niin ajankohtainen ja tuore tämä klassikko on edelleen.
    
Arvosana:
  
Takakannesta:
Koko ihmiskunta on muuttunut vampyyreiksi - yhtä lukuun ottamatta. Kohtalon oikusta Robert Neville on viimeinen ihminen maailmassa, jonka jokainen muu asukas tahtoisi juoda hänen verensä. Mutta avuttomaksi hän ei jää, sillä yöt hän on turvassa linnoitetussa talossaan ja päivisin hän armottomasti saalistaa ja tappaa vampyyreita. Samalla hän yrittää löytää järkeenkäypää selitystä vampyyrien olemassaololle. Mutta kuinka pitkään yksinäinen mies voi selvitä maailmassa, jossa elää pelkkiä hirviöitä? Vai onko hän sittenkään niin yksin kuin kuvittelee?
  
Richard Mathesonin (1926-2013) Olen legenda on sekä science fictionin että kauhun klassikko, jota on luonnehdittu tärkeimmäksi vampyyriromaaniksi Draculan jälkeen. Samalla se on voimakas kuvaus äärimmäisestä yksinäisyydestä ja turhautumisesta. Kokonainen zombi-apokalypsitarinoiden lajityyppi on saanut teoksesta alkunsa, ja kirja on vaikuttava elämys yhä viisi vuosikymmentä kirjoittamisensa jälkeen. Vuonna 2007 kirjasta valmistui myös uusi elokuvasovitus.

Suomentanut:
Vuokko Aitosalo, 163 sivua, Vaskikirjat 2007

Alkuperäinen nimi: I Am Legend (1954)

Kauhuklassikko on luettu myös täällä: Kiiltomato, Kirjaston kummitusTaikakirjaimet, VinttikamarissaKirjailijan Kellarissa,

tiistai 22. marraskuuta 2016

Rick Yancey: Viimeinen tähti (5. aalto #3)

"Liisan on aika tehdä matka kaninkoloon."
   
   
Arvostelukappale
Artikkelini on julkaistu Risingshadowssa.
    
Rick Yanceyn Viimeinen tähti päättää Viides aalto -trilogian tyylikkäästi. Sarjan ensimmäisessä osassa esitellyistä hahmoista vain osa on selvinnyt kolmannen osan alkuun ja tapahtumia seurataan tuttuun tapaan heidän näkökulmistaan. Kaikki alkoi avaruusolentojen hyökkäyksestä Maahan. Nyt viimein paljastetaan, miksi ihmiskunta haluttiin tuhota ja mitä suunnitelmia vieraalla rodulla on viimeisiä selviytyjiä varten.
  
Muukalaiset ovat tuhansia vuosia sitten hylänneet fyysiset ruumiinsa ja seuranneet huolissaan ihmisrodun kehitystä ja holtitonta lisääntymistä. Ne päättävät pelastaa ihmiskunnan rikkomalla ihmisten perusluottamuksen toisiinsa. Jos kaikki ovat vihollisia, eikä ystäviä ole, ei ole myöskään sivilisaatiota tai kehitystä, jolloin ikuiseen kivikauteen tuomittu ihmissuku kuihtuu hiljalleen pois.
  
Avaruusolentojen tulon jälkeen minulla on ollut enemmän mielitekoja kuin raskaana olevalla naisella, joka odottaa kolmosia, ja minun tekee aina mieli jotain, mitä en voi koskaan enää saada. Suklaatuutteja. Pakastepizzaa. Tölkkikermavaahtoa. Niitä korvapuusteja, joita äiti leipoi joka lauantaiaamu. Mäkkärin ranskalaisia. pekonia. Tai ei, pekoniahan on yhä mahdollista saada. pitäisi vain etsiä sika, tappaa ja teurastaa se, savustaa ja käristää liha. Pekonin ajatteleminen - pekonin mahdollisuus - antaa minulle toivoa. kaikkea ei ole menetetty, jos pekonia ei ole menetetty. (s. 38)
  
Sarjan keskeinen henkilö Cassie kysyy ihmisruumiissa herätetyltä, tähtientakaiselta tarkka-ampuja Evanilta kysymyksen, joka on luultavasti pyörinyt monen lukijan mielessä jo alusta asti: miksi tuhota ihmiset niin julmalla tavalla, miksei vain tappaa kaikkia kerralla leikkimättä neljästä ensimmäisestä tuhoaallosta selviytyneiden mielenterveydellä. Cassie on erityisesti huolissaan pikkuveljestään Samista, joka on unohtanut aakkoset ja pitää ihmisten tappamista helpompana kuin kengännauhojen sitomista.
  
Kukaan ei kuitenkaan ikinä lue tätä. Sitten kun ole kuollut, ei ole enää ketään, joka osaisi lukea. Joten minä en kirjoita tätä sinulle, tuleva lukija, jota ei ole olemassa. Kirjoitan itseäni varten. (s. 28)
  
Viimeisen tähden tapahtumat kertovat neljän päivän ajanjaksosta, jolloin kello laskee tunteja kohti loppua. Viimeisenä, kevätpäiväntasauksen päivänä muukalaiset aikovat vapauttaa emoaluksen sisuksista tuhansia pommeja, joiden tehtävänä on tuhota hiljentyneet kaupungit, jotta ihmisillä ei olisi mahdollisuutta hakea suojaa rapistuvista taloista.
  
Viides aalto eli lapsisotilaat, jotka on tyhjennetty toivosta, uskosta ja luottamuksesta ja täytetty valheilla siitä, että eloonjääneet ovat avaruusolentojen saastuttamia soluttautujia, jalkautettaisiin pommien jälkeen puhdistamaan Maa viimeisistä ihmisistä. Evan on kuitenkin päättänyt murtautua läheiseen tukikohtaan, liftata kyydin kiertoradalle ja mennä räjäyttämään emoaluksen. Hän haluaa tuhota oman, myötätunnon unohtaneen rotunsa päivänkorennoksi kutsumansa tytön, Cassien, vuoksi.
    
Painelemme tuplavauhtia Main Streetiä suoraan Urbanan palaneisiin, roskaisiin, rottia kuhiseviin, laudoilla peitettyihin, graffitin koristamiin ja tulvivien viemäreiden tahraamiin sisuksiin. Katolleen kääntyneitä autoja, kaatuneita sähköpylväitä ja jätettä paksuna peittona pihoissa ja parkkipaikoilla, jätettä talven paljaaksi riisumien puiden oksilla. Muovipusseja ja sanomalehtiä, vaatteita, kenkiä, leluja, rikkinäisiä tuoleja, patjoja, televisioita. Aivan kuin kosminen jättiläinen olisi tarttunut planeettaan kaksin käsin ja ravistellut sitä voimiensa takaa. Jos olisi avaruuden paha yliherra, ehkä minäkin räjäyttäisin kaikki kaupungit ilmaan, ihan vain päästäkseni sotkusta. (s. 67)
  
Ulla Selkälä on jälleen tehnyt hienoa työtä kääntäessään Yanceyn runollisuutta hipovaa kerrontaa. Viimeisessä tähdessä on upeaa miljöön kuvausta; kaupungin kadut ovat täynnä roskia ja niin paljon kankaisiin käärittyjä ruumiita, että ne sulautuvat taustaansa. Modernit talot ovat rapistuneet vailla huolenpitoa jo yhden talven jälkeen siinä määrin, ettei muukalaisten pommeja edes tarvittaisi niiden tasoittamiseen. Tuhannessa vuodessa aika ja luonnonvoimat silottaisivat sivistyksen kokonaan näkymättömiin. Yksi hahmoista toteaa sarkastisesti, että avaruuden yliherrat halunnevat ehkä vain räjäyttää ihmisyyden roskat pois, sillä kaupunkien puhdistaminen muilla keinoin olisi haastavaa.
  
Sarjan kolmannessa osassa on muutamia makaabereja kohtauksia, minkä vuoksi loppu tuntuu hieman liian auringonpaisteiselta. Kirjailija on tosin tehnyt muutamia mielipiteitä jakavia ratkaisuja saavuttaakseen tuon pisteen: selviytyjien joukko pienentyy edelleen kolmannessa osassa. Lukija on joutunut pidättämään hengitystään seuratessaan hahmojen kohtaloita koko trilogian ajan, joten loppuun on ehkä hyvä viimeinkin saada hengähdystauko. Viimeisten sivujen jälkeen jää helposti miettimään, mitä niillä kuvatun jälkeen voisi tapahtua. Yancey ei ole kirjoittanut suljettua loppua, vaan jättää lukijalle mahdollisuuden päättää tulevaisuuden suunnan. Yksikin ihminen voi muuttaa maailman.
  
Arvosana:
   
Takakannesta:
Vihollisia ovat toiset.
Vihollisia olemme me.
  
Ne ovat Maan päällä, ne ovat avaruudessa, ne eivät ole missään. Ne haluavat anastaa maapallon, ne haluavat antaa sen meille. ne tulivat tuhoamaan meidät, ne tulivat pelastamaan meidät.
  
Näiden arvoitusten takana piilee kuitenkin yksi totuus: Cassie Sullivania on petetty. Niin on myös Hakaa, Zombia, Nugettia ja kaikkia planeettamme yli seitsemää miljardia entistä asukasta. Ensin heidät pettivät Toiset ja nyt me itse.
  
Kun Maan kohtalon hetki koittaa, ihmiskunnan viimeisten selviytyjien on tehtävä päätös: onko tärkeämpää pelastaa itsensä – vai se, mikä tekee meistä ihmisiä?
  
Suomentanut: Ulla Selkälä, 316 sivua, WSOY 2016
    
Alkuperäinen nimiThe Last Star (2016)
  
Kirja on luettu myös täällä: Jiipeenetti 
     
Sarjassa ilmestyneet: