Beth Lewis: Suden tie

"Minä olin nähnyt pahaa unta. Kymmenen vuotta painajaista, 

ja muistin nyt vasta sen yksityiskohdat. "

  

   

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla.

  

Suden tie on englantilaisen Beth Lewisin esikoisteos ja sellaiseksi hämmästyttävän hienosti rakennettu tarina, jossa totuus avautuu lukijalle pikku hiljaa. Lewis on luonut uskottavan kuuloisen tuhon jälkeisen maailman uusine pelisääntöineen.

  

Post-apokalyptinen teos sijoittuu Pohjois-Amerikkaan, muutama vuosikymmen Toiseksi konfliktiksi kutsutun sodan jälkeen, jonka pommit ovat tuhonneet kaupungit ja palauttaneet villin lännen kaltaisen elämäntyylin. Tapahtumapaikkana on BeeKoo, kirjainlyhenne ”sen oikeasta nimestä, jonka melkein kaikki ovat unohtaneet tai jota eivät halua muistaa” eli Brittiläinen Kolumbia.

Ihmiset ovat tappaneet paljon enemmän susia kuin sudet ihmisiä. Tiedän, kumpaa minä pelkään enemmän. (s. 222)

  

Teoksen päähenkilö on 17-vuotias Elka, joka on asunut Ansastajaksi kutsutun miehen kanssa kymmenen vuotta. Hänen vanhempansa lähtivät pohjoiseen ”keltaisen metallin” perässä ja jättivät pienen tyttärensä mummonsa hoiviin. Ydinsodan seurauksena myrskyt ovat muuttuneet tuhovoimaisemmiksi ja Elkan ollessa seitsemän koti tempautuu tuulen mukaan. Harhaillessaan yksin metsässä hän törmää Ansastajan mökkiin.

  

Vuodet Ansastajan kanssa opettavat Elkalle selviytymistä villissä erämaassa ja virittämään ansoja. Kun Ansastaja lähettää Elkan lähimpään asumiskeskukseen käymään kauppaa, tytön mielikuva miehestä saa ensimmäisen särön, joka käynnistää lopun teosta kestävän kissa ja hiiri leikin. Elka joutuu pohtimaan mikä on totta ja mikä valhetta palasten pikkuhiljaa muodostaessa kokonaiskuvan, joka on aikaisemmin ollut sumun peitossa.

 

En liiemmin tykkää teistä. Tiet ovat jonkun toisen polkuja, joita väki seuraa kyselemättä. Älä luota kenenkään muun polkuun, oli se sitten todellinen, maahan tallattu polku, tai sitten hänen elämänsä mutkikkaat tapahtumat. (s. 125)

  

Elkan kieli on värikästä ja rouheaa, mikä sopii hyvin hahmolle. Hän kutsuu sotaa osuvasti Hiton typeryydeksi ja näkee sen tuhoja kulkiessaan erämaan halki etsiessään tietä vanhempiensa luokse. On alueita, joilla luonto ei ole vielä palautunut ennalleen ja myrkkyjärviä, joiden pohjalla makaavista pommeista vuotaa kemikaaleja ja säteilyä ympäristöön. Elka viettää talven tällaisen järven rannalla, sillä alue pysyy koko ajan lämpimänä ja lumettomana.

  

Elkan matkaa ja itsetutkiskelua seurataan vuoden ajan. Kirjailija on laatinut haastavan polun tytön kulkea. Hän kohtaa pakonsa aikana ihmisiä, joista kaikki eivät ole hyviä ja rehellisiä, vaan joiden tapa selviytyä vahingoittaa muita. Lewis on tuonut hyvin esille ihmisen pimeämmän puolen, herättäen samalla kysymyksen, onko meillä kaikilla aineksia samaan. Teos tuo mieleen vahvasti Cormac McCarthyn Tien.

Penelope oli saanut miehensä. Entä minä? Paskat, minä en miestä tarvinnut tai halunnut. (s. 395)

   

Arvosana:

  

  

Takakannesta:

”Ansastaja oli koko perheeni. 

Hän ei ollut verisukulaiseni, ei ollut sukua, 

hän oli minun valintani. Ja minä valitsin väärin.”

  

Elka ei muista aikaa ennen Ansastajaa. Hän oli seitsemänvuotias, nälkäinen ja eksyksissä, kun Ansastaja otti hänet siipiensä suojaan. Vuosien saatossa Ansastaja on opettanut hänet selviytymään villissä erämaassa, jossa sivilisaatio on muisto vain ja ihmiset luonnon ja toistensa armoilla. Mutta mies, jonka Elka on kuvitellut tuntevansa, on piilotellut kauhistuttavaa salaisuutta. Mies on tappaja. Hirviö. Elka ryntää pakomatkalle jäätävään erämaahan vakaana aikomuksenaan löytää oikeat vanhempansa ja vastaukset kysymyksiinsä. Mutta kummassa suunnassa todellinen vaara piilee – edessä vai takana?

  

”Armoton psykologinen trilleri erämaassa selviytymisestä ja menneisyyden haamuista.” 

– Booklist

  

”Unohtumaton odysseia häkellyttävän kauniiseen erämaahan ja Elkan sisukkaaseen mieleen.” 

– Publishers Weekly

  

Suuomentanut: Elina Koskelin, 410 sivua, Like 2017

  

Alkuperäinen nimi: The Wolf Road (2016)

      

Muita lukukokemuksia: Etelä-Suomen Sanomat, Mustetta paperilla, Taikakirjaimet, Kulttuuri kukoistaa, Pihin naisen elämää, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Ullan luetut kirjat, Loputonta lukemista  

M.R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö

"Maailmoja romahtaa ja ihmiset rakentavat niitä uudelleen."

   

   

Arvostelukappale

Lukuhaasteissa: Helmet 2017: 2. Kirjablogissa kehuttu kirja, Adventures in Down Under and Beyond -Australia lukuhaaste: 16. Roadtripistä kertova kirja

      

M.R. Careyn Maailman lahjakkain tyttö herätti huomioni Susan bloggauksessa. Luin kirjan vuoden vaihteessa, sillä varasin kirjan matkalukemiseksi vieraillessani äitini ja siskojeni luona. Teos vei mukanaan, eikä se riittänytkään koko viikon ajaksi, niin nopeasti ahmin sen. Kirjavuosi käynnistyi siis todella loistokkaasti tällä zombie-rymistelyllä, joka sisälsi myös ajatuksia herättäviä kysymyksiä ihmisyydestä. Zombit on tällä kertaa kuvattu tuoreella tavalla ja sanoisin että uskottavammin kuin kaanonissa. 

 

Tiessä on yhä ehjiä pätkiä, ja osa niistä on varsin pitkiä. Mutta monien kilometrin matkalta nuo kaksi mahtavaa valtaväylää ovat kraatereineen kuin ensimmäisen maailmansodan aikaisia taistelukenttiä, ja siellä täällä näkyy ruostuneita hylkyjä kuin norsujen hautausmaan mekaanisessa versiossa. (s. 173)

 
Eletään lähitulevaisuudessa, ruosteen aikakaudella lähes 30 vuotta Romahduksen jälkeen. On tapahtunut jotain, mikä on muuttanut lähes koko ihmiskunnan nälkäisiksi, siis zombeiksi (teoksessa sana zombi tosin löytyy ensimmäisen kerran vasta sivulta 109). Teos sijoittuu Englantiin, missä ihmiskunnan rippeet asuvat joko Majakassa, tukikohdassa tai luonnon armoilla elonjäämisoppeja noudattavien Saalistajien joukoissa (joiden yhteisössä nainen on pelkkä synnyttäjä).

Majakka on perseestä. Terrorilla hallinnoitu pakolaisleiri ja keinotekoisesti luotua optimismia - kuin kesäsiirtola Butlinsin ja vankilaleiri Colditzin äpärälapsi. Majakka oli jo matkalla totalitarismiin, kun häntä onnisti ja hän pääsi pois sieltä, eikä hän halua erityisen innokkaasti nähdä, mitä siitä on tullut kuluneen kolmen vuoden aikana. (s. 222)

Tarina alkaa tukukohdasta, missä tohtori Caldwell yrittää etsiä lääkettä tai rokotetta zombie-infektioon, mutta ei ole juurikaan edistynyt tutkimuksissaan, osittain puuttellisten varusteiden takia. Kersantti Parks miehineen puolestaan vastaa tukikohdan turvallisuudesta. "[Arven] vuoksi Parksin piirteissä ei ole mitään symmetristä tai säännöllistä, toisin kuin kaikilla muilla." (s. 387)
 
Teoksen keskeinen näkökulmahenkilö on kuitenkin Melanie, 10-vuotias tyttö, jota kohdellaan jostain syystä kuin rikollista. Hänen elämänsä muodostuu vankikopista, luokkahuoneesta ja viikoittaisesta pesusta, jotka hän suorittaa aina pyörätuoliin sidottuna. Hän pitää Kreikan mytologiasta ja toivoisi nimensä olevan Pandora "monilahjakas tyttö". Tuolla nimellä onkin suuri merkitys teoksessa.

Melanie pitää suuresti neiti Justineausta, yhdestä monista opettajistaan, joka Melanien lisäksi on suosikkihahmoni teoksessa. Melanien havainnot ympäröivästä maailmasta ovat ihastuttavia. Hän on erittäin älykäs ja kyselee paljon opettajiltaan, jotka eivät kuitenkaan aina vastaa tyhjentävästi tai totuudenmukaisesti tiedonjanoiselle tytölle.

Suurkaupunkien nälkäiset -- Suurimman osan aikaa ne ovat kuin patsaita, koska ne eivät liiku ellei joku muu liiku. -- Kun yksi niistä on huomannut heidät, loput tulevat perässä kuin kiimainen apinalauma. (s. 71)

Teos keräytyy auki aluksi hitaasti, mutta koko ajan kierroksia lisäten kuin mäenrinnettä alas vyöryvä lumipallo. Kuten tällaisille tarinoille on tyypillistä, elämä ei suju pitkään rauhaisasti, vaan keskeinen joukko selviytyjiä joutuu pakenemaan tukikohdasta nälkäisten takia The Walking Deadin tyyliin. Suurin osa teosta kertookin tämän joukon matkasta kohti Majakkaa. Kyseessä ei siis ole se kaikkein iloisin road trip, etenkin, kun pakoajoneuvosta kuuluu epäilyttäviä ääniä, eivätkä kaikki seurueen jäsenet tule toimeen keskenään.

  

Leffakansi on hieman harmillinen valinta ensipainokselle, sillä se saattaa käännyttää joitakin lukijoita pois, lisäksi hahmot kuvataan teoksessa erinäköisinä kuin heidän elokuvaversionsa. Suosittelen kuitenkin teosta niin zombie-toiminnan ystäville kuin myös genren epäilijöille. Maailman lahjakkain tyttö muistuttaa hieman TWD:tä siinä, että zombien sijaan tärkeää on jäljelle jääneiden selviytyminen ja heidän ihmissuhteensa maailmassa, joka on muuttunut hyvin vaaralliseksi. Teoksen loppu pääsee kerrankin yllättämään, mikä on aina erittäin positiivista! Nautin suuresti Careyn kuvailemasta tuhon jälkeisestä maailmasta, joskin Saalistajista olisin halunnut kuulla enemmänkin. 

  

Rappion maisema - mutta yhä upean ja tyrmäävän kaunis. (s. 150)

 

Teos on hyvin elokuvamainen ja siitä ilmestyikin filmatisointi loppuvuodesta 2016. Sain kylmiä väreitä tästä trailerista, enkä malta odottaa elokuvan dvd-julkaisua:

  

  
Arvosana:

 
   

Takakannesta:

Suurin uhka on ainoa toivomme 

  

Melanie on erityinen pikkutyttö. Joka aamu aseistautuneet sotilaat sitovat hänet pyörätuoliin ja vievät luokkahuoneeseen. Melanie ymmärtää, että muissa oppilaissa on jotain pahaenteistä. Kun hän huomaa samat oireet itsessään, Melanie kauhistuu. Miksi sotilaat pelkäävät häntä? Ovatko sotilaat oikeassa, onko hän vaarallinen?

   

Suomentanut: Juha Ahokas, 407 sivua, Like 2016

    

Alkuperäinen nimi: The Girl With All the Gifts (2014)

    

Nälkäisten seassa on puikkelehdittu myös täällä: Taikakirjaimet, Kirjaston kummitus, Kirjasähkökäyrä, Arca Fabulorum- Tarina-arkku

       

Samankaltaisia teoksia: Max Brooks: Sukupolvi Z, Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta, Guillermo del Toro & Chuck Hogan: Vitsaus, Jeff Long: Vuosi nolla

Richard Matheson: Olen legenda

"Ihminen tottuu pakon edessä melkein mihin vain."

  

     

Richard Mathesonin klassikkoa Olen legenda on kuvailtu Bram Stockerin Draculan lisäksi tärkeimmäksi vampyyriklassikoksi. Se on kirjoitettu jo vuonna 1954, mutta sai ensimmäisen, palkitun suomennoksensa vasta 2007, kiitos Vaskikirjojen. 

  

Olen yrittänyt lukea teosta alkuperäiskielellä keväällä 2009, mutta vanhaa englantia oli paikoin haastavaa lukea. Olinkin yllättynyt, kuinka ajaton teos oli, ei vain tuoreen suomennoksen vuoksi, vaan myös sisällöltään, kun sen viimein luin kokonaan. Jos on nähnyt Will Smithin tähdittämän, vuonna 2007 ilmestyneen samannimisen elokuvan (joka on itseasiassa jo kolmas filmatisointi), voi kirjaa lukiessaan yllättyä, kuinka erilaisia nämä kaksi ovat. Vaikka pidin aikoinaan paljon tuosta leffasta, menee kirja sen edelle. 

   

Oli kuin jokin musta yöllinen olisi ryöminyt ihmisten keskuuteen suoraan keskiajalta, epäuskottavana, ilman vertauskohtaa. Jokin, joka kiistatta esiintyi ainoastaan fantasiakirjallisuuden maailmassa. Vampyyrit kuuluivat menneeseen aikaan: Montague Sommersin teoksiin tai Stockerin melodramaattiseen romaaniin, ne olivat roskakirjallisuuden raakamateriaalia ja kehnojen kauhuelokuvien vakiohahmoja, joisin saatettiin ohimennen viitata tietosanakirjassa. hatara legenda, joka oli kulkeutunut vuosisadasta toiseen. (s. 22)

  

Teoksen päähenkilö on 36-vuotias Robert Neville, joka on linnoitautunut omaan kotiinsa. Hän on laudoittanut ikkunat ja ripustanut joka puolelle itsekasvattamistaan valkosipuleista tehtyjä vampyyrinkarkottimia. Vampyyrit tulevat esiin aina kun aurinko laskee ja kerääntyvät Neville talon eteen heittelemään kiviä ja yrittävät päästä juomaan miehen verta.

   

Teos alkaa tammikuusta 1976 (eli kaksikymmentä vuotta tulevaisuuteen kirjan kirjoittamishetkestä), noin vuoden päästä siitä, kun kaikki alkoi mennä pieleen. Amerikka on jonkin oudon flunssamaisen taudin kourissa, eikä kukaan tiedä mistä on kyse. Ihmisiä alkaa kuolla ja lopulta kunnollisten hautajaisten sijaan kuolleet viedään vain poltettavaksi isolle kuopalle. Immuuni Neville on menettänyt taudille niin tyttärensä kuin vaimonsakin ja on varma siitä, että on viimeinen elossa olevan ihminen.

   

Neville tutkii tapoja tappaa ja karkottaa vampyyrejä ja tekee tieteellisiä kokeita selvittääkseen, mikä aiheutti vampyyri-epidemian. Viimeksi mainittu oli ehkä kirjan tylsin ja epäuskottavin osuus: kuinka mies, joka joutuu lainaamaan kirjastosta kirjoja mikroskoopin käytöstä voisi yllättäen onnistua löytämään vampirismin alkulähteen, jota lääketieteeseen perehtyneet tutkijatkaan (silloin kun sellaisia vielä oli) eivät keksineet. 

  

Teos jakaantuu kolmeen osaan ja ne kertovat katkelmia Nevillen elämästä aina tammikuuhun 1979 saakka. Neville pohtii yksinäisyyden vaikutuksia, ja sitä, kuka onkaan oikeasti paha tässä uudessa maailmassa, missä hän elää. Tämä on teoksen vahvuus ja saa lukijan ajattelemaan, kuinka itse selviytyisi samassa tilanteessa. Kirjan lopussa Neville toteaa: "Minä olen poikkeava, luonnoton. Enemmistö määrittelee, mikä on normaalia, ei yksi mies." 

    

Tässä valtavassa kivirakennuksessa, jossa menneen maailman kirjalliset aarteet uinuivat, hiljaisuus oli erityisen ahdistavaa. (s. 71)

  

Olen legenda sisältää muutamia kohtia, jotka tuntuvat kovin tutulta. Olen The Walking Dead fani ja tarina sai välillä sellaisia muotoja, jotka tuntuvat vaikuttaneet mm. Robert Kirkmanin luomaan maailmaan. Mathesonin vampyyreillä kun on myös zombiemaisia piirteitä. Löysin lukiessani myös Fallout-pelisarjan maailmaan sopivia viittauksia, esimerksi ydinpommien mutatoimista superhyönteisistä. Suosittelen teosta lukijalle, joka pitää vampyyreistä ja zombeista, sillä niin ajankohtainen ja tuore tämä klassikko on edelleen.

    

Arvosana:

  

Takakannesta:

Koko ihmiskunta on muuttunut vampyyreiksi - yhtä lukuun ottamatta. Kohtalon oikusta Robert Neville on viimeinen ihminen maailmassa, jonka jokainen muu asukas tahtoisi juoda hänen verensä. Mutta avuttomaksi hän ei jää, sillä yöt hän on turvassa linnoitetussa talossaan ja päivisin hän armottomasti saalistaa ja tappaa vampyyreita. Samalla hän yrittää löytää järkeenkäypää selitystä vampyyrien olemassaololle. Mutta kuinka pitkään yksinäinen mies voi selvitä maailmassa, jossa elää pelkkiä hirviöitä? Vai onko hän sittenkään niin yksin kuin kuvittelee?

  

Richard Mathesonin (1926-2013) Olen legenda on sekä science fictionin että kauhun klassikko, jota on luonnehdittu tärkeimmäksi vampyyriromaaniksi Draculan jälkeen. Samalla se on voimakas kuvaus äärimmäisestä yksinäisyydestä ja turhautumisesta. Kokonainen zombi-apokalypsitarinoiden lajityyppi on saanut teoksesta alkunsa, ja kirja on vaikuttava elämys yhä viisi vuosikymmentä kirjoittamisensa jälkeen. Vuonna 2007 kirjasta valmistui myös uusi elokuvasovitus.

Suomentanut: Vuokko Aitosalo, 163 sivua, Vaskikirjat 2007

Alkuperäinen nimi: I Am Legend (1954)

Kauhuklassikko on luettu myös täällä: Kiiltomato, Kirjaston kummitus, Taikakirjaimet, Vinttikamarissa, Kirjailijan Kellarissa,