Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen? (Normaali #2)

"Kaikki on erilaista.

En ollut suunnitellut, että kaikki olisi erilaista."

   

    

Lukuhaasteissa: YA-lukuhaaste: Julkaistu vuonna 2017, Seinäjoen kirjaston lukuhaaste: 26. Lue kirja, jossa matkustetaan

  

Luin jokin aika sitten Holly Bournen Normaali-trilogian päätösosan Mitä tytön täytyy tehdä? ja ihastuin kirjailijan tyyliin ja tyttökolmikkoon, joista jokainen on yhden osan päähenkilönä. Niinpä ajattelin lukea kaksi edellistäkin kirjaa - hieman erikoisesti käänteisessä järjestyksessä. Kolmannessa osassa tutustuin Lottieen, joka saa tarpeekseen arkipäivän seksismistä. Ensimmäisessä osassa, joka odottelee jo lukupinossa, äänessä on Evie, jolla on OCD. Tässä toisessa osassa lukija pääsee punapäisen Amberin matkassa Englannista Kaliforniaan hänen matkustaessaan äitinsä luokse.

  

Vanhempien erottua Amber jäi asumaan Englantiin isänsä ja tämän uuden vaimon kanssa, eikä hän ole nähnyt äitiään kahteen vuoteen. Amber ei oikein tule toimeen äitipuolensa ja tämän pojan kanssa. Kesään on ladattuna paljon odotuksia äiti-tytär suhteen elvyttämiseen, mutta sitten kaikki meneekin pieleen, kuten teoksen nimestä voikin päätellä, mutta Mikä kaikki voi mennä pieleen? 

  

  

Jokaisen luvun alussa on esitetty muutama asia, jotka on tuomittu menenään pieleen. Amber työskentelee kesän ajan alkoholismin kanssa kamppailevan äitinsä ja tämän uuden miehen (jota Amber kutsuu perseleuka-Keviniksi) pitämällä leirikeskuksella pari vuotta itseään vanhempien nuorten kanssa. Hän tapaa ihastuttava Whinnien, Twilightin Jacobia vihaavan Russin (joka asuu reservaatissa) ja lähes liiankin täydellisen Kylen. Lisäksi ohjaajien joukossa on muiden muassa ärsyttävä Melody, joka saa Amberin feministisen hälytyskellon kilisemään. 

    

"Sillä oli MASSIIVINEN VAGINA." 

"Miksi sä aina karjut sanaa 'vagina'?"  

Se oli Kylen ääni. (s. 92)

  

Harry Potter on Amberin ja tämän äidin yhteinen juttu, mutta leirin aikana Amber huomaa kauhukseen, ettei äiti muista heidän hyviä yhteisiä hetkiään. Kamalinta kuitenkin on, että kun leirin ohjaajat ja lapset lajitellaan tupiin, on äiti poistanut Luihuisen ja korvannut sen Albuksen kaartilla, johon Amber uusine ystävineen lajitellaan. Ja Amber on aina halunnut kuulua Rohkelikkoon. 

  

Äiti ei ollut se fantasiahahmo, jonka näkemistä olin niin odottanut matkalla tänne. (s. 147)

      

Matka ei siis ole aivan sellainen kuin Amber olisi sen toivonut olevan, ja lupaus olla rakastumatta on myös rakoilemassa. Bourne kirjoittaa feminismistä ja alkoholismista tavalla, joka ei saarnaa, vaan antaa tilaa omalle ajattelulle. Kirja oli pakko ahmia ja siitä oli hieman surullista luopua viimeisen sivun jälkeen. Tästä olisi saanut pidemmänkin sarjan kuin vain kolme osaa. Onneksi minua odottaa vielä yksi osa ja lokakuussa ilmestyy vähän päälle 200 sivuinen ...ja onnellista uutta vuotta? minkä myötä hahmojen elämiin pääsee kurkistamaan vielä kerran. Iso suositus tälle raikkaalle sarjalle!

  

  

Arvosana:

           

Takakannesta:

No niin, vietän kesän KALIFORNIASSA seuranani äiti, joka otti ja HYLKÄSI minut - ja taidan olla ihastumassa poikaan, joka takuulla SÄRKEE SYDÄMENI. Tämä on TUOMITTU MENEMÄÄN PIELEEN.

  

Amber kaipaa edes ripausta rakkautta. Hänen äitinsä ei vain ole koskaan ollut lämminsydäminen tapaus, ei edes ennen kuin jätti perheensä ja muutti Amerikkaan. Amber kuitenkin toivoo, että kesä hänen kanssaan voisi muuttaa kaiken.

  

Samalla kesäleirillä Amberin ja hänen äitinsä kanssa työskentelee myös fiksu, hauska ja suosittu Kyle, sydänten sarjamurskaaja. Voiko Amber, varsinainen cheerleaderin vastakohta, TODELLA ihastua prom kingiin? Moisesta ei ainakaan voi seurata mitään hyvää, kun kaikki muukin menee aina pieleen.

  

Suomentanut: Kristiina Vaara, 448 sivua, Gummerus 2017

Alkuperäinen nimi: How Hard Can Love Be? (2016)

    

Muita lukukokemuksia: Kirjapöllön huhuiluja, Sivutiellä, bookishteaparty, Eniten minua kiinnostaa tie, Opus eka 

Toukokuun luetut

Lukumaratonilta 26.5.

    

Toukokuun parhaat lukuhetket vietin Holly Bournen Normaali-trilogian toisen osan, Mikä kaikki voi mennä pieleen, Elly Griffithsin Ruth Galloway-dekkarin Januksen kivi (aion lukea seuraavankin osan) sekä Sini Helmisen suomalaisesta mytologiasta ammentavan Veden vallassa nuortenkirjan parissa. Kirjabloggaajat lukumaratoonasivat 26.5. Itse luin neljä sarjakuvaa ja kaksi runoteosta lukupinosta. Niistä kirjoittelen jossain vaiheessa enemmänkin. Tällä hetkellä kesken on pari kirjaa (Albert Sánchez Piñol: Kylmä iho ja Harri V. Hietikko: Pandemian jälkeen), mutta luen ensin parit dekkarit Dekkariviikolle (11.-17.6.) Mukaan teemaviikolle voi ilmoittautua edelleen täällä. 

  

Toukokuussa luin 18 kirjaa / 2759 sivua

• Marjatta Kurenniemi: Höpösökärpänen
• Robert C. O'Brien: Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat
• Marjatta Kurennimi: Kuinka-Kum-Maa on kaikkialla
• Sini Helminen: Veden vallassa
• Anne Taintor: Onhan tässä palaustusoikeus?
• Adam Mansbach: Nyt vittu nukkumaan
• Alice Beaven: Kelvottomia ohjeita pienten pilttien kasvatukseen
• Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen? (bloggaus tulossa)
• Neil Gaiman: Haustausmaan poika (bloggaus tulossa)
• Siri Pettersen: Kupla (bloggaus tulossa)
• toim. Johanna Rojola: Suffragaettien City (bloggaus tulossa)
• Brian K. Vaughan &  Cliff Chiang: Paper Girls Volume 1 (bloggaus tulossa)
• Ulla Donner: Spleenish (bloggaus tulossa)
• Hannele Mikaela Taivassalo & Catherine Anyango Grünewald: Scandorama (bloggaus tulossa)
• Heli Slunga: Orjan kirja (bloggaus tulossa)
• Saima Harmaja: Sateen jälkeen (bloggaus tulossa)
• Brian K. Vaughan &  Cliff Chiang: Paper Girls Volume 2 (bloggaus tulossa)
• Elly Griffiths: Januksen kivi (bloggaus tulossa)

  

    

Kesäkuun lukupinossa:

• Holly Bourne: Oonko ihan normaali?
• Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
• Marjatta Kurenniemi: Puuhiset
• Anna Lihammer: Kun pimeys peittää maan
• Elizabeth Peters: krokotiili hiekkasärkällä
• Pia Tervo: Ruth

Lukumaraton (päättynyt) + kooste

    

Onkin kulunut jo hetki aikaa edellisestä lukumaratonista. Lukupinoon on ehtinyt kertynyt paljon kiinnostavia, lyhyehköjä teoksia ja niinpä otinkin osaa Kaikkea kirjasta -blogin kevätlukumaratoniin. 

  

Maraton alkaa klo 20:00. Ensimmäisenä ajattelin tarttua Sufragettien city -nimiseen sarjakuvakokoelmaan.

  

  
Suffragettien city oli pienoinen pettymys, sivuja luettu 157. Klo 22:00 Seuraavaksi tartun toiseen sarjakuvaan, Brian K. Vaughanin ja Cliff Chiangin Paper Girlsin ensimmäiseen albumiin.

Klo 23:15 Paper Girls luettu ja tykätty. Muistuttaa tavallaan Stranger Thingsiä. Tätä on saatava lisää. Sivuja luettu yhteensä 301. Maraton jatkuu sarjakuvalinjalla, seuraavaksi vuorossa Spleenish.
 

Klo 12:00 Spleenish luettu, eikä se ollut ollenkaan minun juttuni. Toivottavasti Scandorama iskee enemmän. Eli tartun maratonin neljänteen sarjakuvaani. Luettuja sivuja 451.

 
Klo 14:00 Scandorama luettu. Sivuja yhteensä 515. Alku ja miljöö olivat kiinnostavat, mutta tarina ei oikein päässyt mihinkään. Klo 16:00 Maraton jatkuu ruokatauon jälkeen. Seuraavaksi lukupinosta houkutti Orjan kirja.

 
Klo 17:15 Orjan kirjassa oli monta kaunista riviä. Pitsi oli toistuvana motiivina äitiyden ja seksuaalisuuden kanssa. Miellyttävä kokemus kauniista kannesta alkaen. Ehdin lukea vielä ainakin yhden teoksen ja Saima Harmajan Sateen jälkeen huutelee kovasti "Lue minut!" Sitä siis seuraavaksi. Sivuja luettu tähän mennessä 596.

 
Klo 18:45 Päätän lukumaratonin tähän, sillä päätäni alkoi särkeä ja ajattelin vetäytyä loppuillaksi pimeään huoneeseen. Harmajan runot olivat sekä ihastuttavia (luontokuvaus) mutta osittain ne olivat väärälle kohderyhmälle (uskonnollisuus).
 
Maratonilla luetut teokset:

• toim. Johanna Rojola: Suffragettien city (s. 157)
• Brian K. Vaughan &  Cliff Chiang: Paper Girls Volume 1 (s. 144)
• Ulla Donner: Spleenish (s. 150)
• Hannele Mikaela Taivassalo & Catherine Anyango Grünewald: Scandorama (s. 64)
• Heli Slunga: Orjan kirja (s. 81)
• Saima Harmaja: Sateen jälkeen (s. 117)

Yhteenlaskettu sivumäärä: 713

Holly Bourne: Mitä tytön täytyy tehdä? (Normaali #3)

   

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Nörttityttöjen blogissa 25.4.2018

  

Lukuhaasteissa: Helmet 2018: 17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa, YA-lukuhaaste: Kirjassa naiskertoja

  

Holly Bournen suuresti kehutussa, nuorille aikuisille suunnatussa Normaali-trilogiassa ovat aikaisemmin ilmestyneet Oonko ihan normaali? ja Mikä kaikki voi mennä pieleen? Molemmista julkaistiin suomennos viime vuonna. Ensimmäisessä osassa käsitellään Evie-nimisen nuoren naisen pakko-oireista häiriötä eli OCD:tä. Toisessa osassa ääneen pääsee saman kaveriporukan Amber, jonka äiti muuttaa Englannista Kaliforniaan. Vieraillessaan äitinsä luona Amber ihastuu koulun suosituimpaan poikaan.

  

Trilogian päättävässä osassa Mitä tytön täytyy tehdä? päähenkilönä on 17-vuotias Lottie, joka saa tarpeekseen seksismistä. Lottie päättää Evien ja Amberin kanssa perustamassaan feministisessä keskusteluryhmässä laittaa pystyyn kuukauden mittaisen Vagilantti-kampanjan, jonka aikana hän reagoi jokaiseen näkemäänsä seksistiseen tapaukseen. Lottie ei osaa projektin alussa arvata, kuinka raskasta huomion herättäminen onkaan. Varsinkin, kun hänen täytyisi samaan aikaan valmistautua Cambridgen yliopiston haastatteluun.

  

Käytän sanaa “ahmittava” usein kuvaamaan mukaansa tempaavaa kirjaa. Harvoin tuo ilmaisu kuitenkaan sopii yhtä hyvin lukukokemukseen kuin tällä kertaa. En ole lukenut (vielä) sarjan aiempia osia, mutta nämä pystyy onneksi lukemaan itsenäisinäkin teoksina. Upposin nuoren päähenkilön ajatusmaailmaan erittäin helposti. Olen feministi ja uskallan sanoa sen ääneen, niinpä lukeminen herätteli hyvin vahvoja ajatuksia ja tunteita. Sen lisäksi teos on erittäin onnistunut nuortenkirja, juuri sellainen lukuintoa ruokkiva, samaistuttava ja tekstiltään soljuva, mitä mielellään suosittelee luettavaksi.

  

“Miksi ‘rouva’?” jatkoin. “Tarkoitan että miehesi on syntynyt herraksi ja elää koko elämänsä herrana. Mutta sinä et. Ei, sinun täytyy julistaa kaikille, oletko naimisissa vai etkö ole. Yhteiskunta sanelee, että sinun täytyy muuttua neidistä ROUVAKSI. On 2000-luku ja silti eka asia, joka naisilta kysytään missä tahansa lomakkeessa on sivilisääty.” (s. 121)

  

Teos alkaa melko tavanomaisena päivänä. Lottie on riidellyt feminismistä vanhempiensa kanssa, jotka eivät ole varmoja, onko tyttärensä feministinen ryhmä hyvä harrastus Cambridgeen pääsemiseksi. Hetkeä myöhemmin, lyhyen matkan päässä kotoaan, Lottie kulkee raksamiesten pakettiauton ohitse ja kokee kylmääviä hetkiä miesten kertoessa mielipiteensä tytön ulkonäöstä ja estävät tämän kulkemista – tapahtuma on siis puhdasta seksuaalista häirintää ja perustuu lähes muuttamattomana kirjailijan itse kokemaan tapaukseen. Tuohtuneena tapahtuneesta Lottie päättää aloittaa projektin, joka paljastaa yhteiskunnan seksistiset epäkohdat.

  

“Näytät tosi seksikkältä tuossa punaisessa huulipunassa”, hän sanoi, ja hänen äänensä oli niin inhottava, että minä sävähdin ja kavahdin.

Niin joo. Unohdin kertoa teille. Minulla oli punaista huulipunaa. ONKO TÄMÄ NYT MINUN SYYNI?
--
“Laitoit sitä erityisesti meitä varten, vai mitä muru? Me tykätään siitä. Me tykätään siitä kovasti. -- Ujot likat ei käytä tuollaista huulipunaa.” (s. 9-10)

  

Projekti päätetään tallentaa videolle ja kuvaajaksi saadaan Will-niminen poika. Pian netissä julkaistut videot saavat niin paljon katsojia, että paikallislehteen tehdään haastattelu Lottiesta. Sen jälkeen aatemaailmastaan rohkeasti puhuva tyttö pääsee myös maanlaajuiseen televisio-ohjelmaan. Kaikki eivät kuitenkaan innostu Lottien ja hänen lähipiirinsä tempauksesta. Seksismiä kun paljastuu niin koulun henkilökunnan toiminnasta, äidinkielen kirjavalinnoista kuin ruokalan jukeboksin kappaleiden lyriikoista. Lottien suurin vastustaja on hänen lyhytaikainen ex-poikaystävä, joka masinoi vastakampanjan ja päätyy jopa mustamaalaamaan Lottien juorulehdessä.

  

“Yli kahdeksankymmentä prosenttia kirjoista, näytelmistä ja runoista, jotka meidän tulee lukea ovat miesten kirjoittamia. -- Mikä naisten kirjoituksissa oli vikana? Ei ollut kyse siitä, etteivätkö naiset olleet kirjoittaneet paljon. Eikö heidän kirjoittamansa ollut tarpeeksi fiksua? Ellei nainen ollut ollut kuollut kaksisataa vuotta? Eivätkö kirjat ole esseen arvoisia, jos kirjoituspöydän alla on istunut vagina? Mitä se kertoo meille -- Että naisten äänet, se mitä naisilla on sanottavana, sanat jotka he haluavat jättää jälkeensä – että ne ovat vain kaksikymmentäprosenttisesti tärkeitä?” (s. 119)

  

Lottie ei kuitenkaan luovuta, vaikka se onkin hyvin lähellä. Ystävien tuki auttaa häntä kestämään julkisen nöyryytyksen ja kuukauden päätyttyä hän on kuitenkin tehnyt jotain: rohkaissut muitakin naisia kertomaan omista kokemuksistaan ja vastustamaan systemaattista seksismiä, olipa kyseessä kuinka pieneltä tuntuva asia tahansa, kuten että miesten karvojen poistoon tarkoitettu välineistö on halvempaa kuin naisten vastaava. Opin kirjasta, kuinka Briteissä ibuprofeenin hinta vaihtelee pakkauksen värin mukaan. Kuukautiskipuja varten myytynä sama aine on nimittäin kalliimpaa ja pakkauskoko pienempi ilman mitään perusteltua syytä. Onneksi Suomessa kipulääkkeissä ei ole samaa ilmiötä.

  

“Miksi miesten on turvallista kävellä ympäriinsä pimeässä, mutta naisten ei? -- me pelätään aina niin paljon, että meidän kimppuun hyökätään tai että meidät raiskataan – kun tosiasia on, että tilastollisesti on paljon todennäköisempää tulla raiskatuksi omassa kodissaan.” (s. 270)

  

Teos pureutuu terävästi esimerkiksi siihen, kuinka naisten vartaloiden käsittely mediassa – photoshoppaaminen ja liian laihat mallit – johtaa siihen, että tytöille opetetaan jo nuorena heidän kehonsa olevan vääränlaisia ja “ongelmiin” myydään ratkaisuja, kuten selluliittivoidetta. Bourne ei kuitenkaan saarnaa hahmojensa kautta feminismistä, hän herättää lukijansa ajattelemaan itse. Etenkin näin #arkipäivänseksimi ja “#metoo -kampanjoiden aikakaudella teos on hyvin ajankohtainen. Teoksesta löytyy myös lämminhenkistä huumoria, joka keventää paikoin teemansa puolesta raskasta romaania.

  

Jos jäit kaipaamaan lisää samankaltaista luettavaa, Otavalta ilmestyy lokakuussa 2018 suomennos Jennifer Mathieun Moxiesta nimellä Näpit irti!

  

  

Arvosana:

           

Takakannesta:

Lottie on tympääntynyt. Hän on saanut tarpeekseen vanhempiensa painostuksesta Cambridge-opintoihin, huonojen asioiden tapahtumisesta hyville ihmisille ja ennen kaikkea siitä, mitä täytyy kestää vain siksi, että on tyttö. Niinpä Lottie päättää aloittaa kuukauden mittaisen projektin, jossa tekee näkyväksi jokaisen kohtaamansa seksismin ilmentymän. Nettivideokampanjan suosion kasvaessa Lottie joutuu kuitenkin huomaamaan, miten raskasta voi olla taistella niiden asioiden puolesta, joihin uskoo. Ja jos hän ei saa edes projektin (ärsyttävän kuumaa) kuvaajaa uskomaan feminismiin, kuinka hän muka saisi vakuutettua muun maailman? Mitä tytön täytyy tehdä muuttaakseen sen, mitä tyttöydellä tarkoitetaan?

  

Suomentanut: Kristiina Vaara, 396 sivua, Gummerus 2018

Alkuperäinen nimi: What’s a Girl Gotta Do? (2016)

    

Muita lukukokemuksia: Sivutiellä, Kirjapöllön huhuiluja, bookishteaparty, Kirjasähkökäyrä

K.K. Alongi: Pakenijat (Kevätuhrit #3)

"He ovat kyllä varsinainen rikkinäisten sielujen kokoelma."

    

   

Arvostelukappale. Artikkelini on julkaistu Risingshadow-sivustolla 15.4.2018.

Lukuhaasteissa: YA-lukuhaaste: Jatko-osa sarjaan

   

Pakenijat on K.K. Alongin Kevätuhrit-trilogian päättävä teos, joka jättää paljon kysymyksiä vastaamatta. Sarja kattaa kokonaisuudessaan noin kahden viikon ajanjakson alkaen siitä, kun kuolemanaalloksi kutsuttu tapahtuma tappoi kaikki aikuiset ja lapset, lukuunottamatta muutamaan nuorta. Kuuden keskeisen hahmon selviytymiskamppailusta on kerrottu heistä jokaisen näkökulmasta. Harmillisesti vain punkkarityttö Jade on täyteläinen ja sarjan aikana kehittyvä hahmo, muut ovat yksiulotteisia ja stereotyyppisiä: Susette on kaunis, Tomi urheilullinen, Sara heppatyttö, Ali somali ja Jesse tukeva nörttipoika, joka ei osaa toimia sosiaalisissa tilanteissa. 

  

Maailma on mennyt pirstaleiksi, eikä Susette saa otetta sirpaleista, jotka leijuvat hänen ympärillään kuin särkynyt peili. (s. 26)

  

Pakenijat jatkaa suoraan siitä, mihin Ansassa jäi. Toivolan talo on palanut ja nuoret ovat pääosin selvinneet ulos ajoissa. Helikopteri laskeutuu niitylle ja oudot miehet kaappaavat mukaansa Jaden ja Alin. Jade herää hämärästä junavaunusta déjà vuna trilogian alkutilanteesta  ja päätyy sellimäiseen huoneeseen laitoksessa, missä kaikki puhuvat venäjää. On hieno ratkaisu laittaa teräväsanainen ja Alin ihonväriin takertuva Jade tilanteeseen, jossa ainoa ihminen, jonka hän tuntee ja johon voi luottaa on tuo samainen poika. Kokemus vaikuttaa Jadeen ja hänen ajatusmaailmaansa suuresti. 

  

Maailma on vielä enemmän sekaisin kuin Tomi on ajatellut. (s. 103)

  

Tarinaa seurataan vuoroin Suomeen jääneen ryhmän, vuoroin Jaden ja Alin näkökulmasta. Jo alussa on arvattavissa, että nuoret eivät tule olemaan erossa toisistaan pysyvästi, kiinnostavaa onkin, kuinka ja missä he tapaavat uudelleen. Kuolemanaalto on muuttanut osan ryhmän ulkopuolisista eloonjääneistä pojista järkeä vailla riehuviksi huligaaneiksi. Se on vaikuttanut myös Susetteenkin, joka pystyy yllättäen “kanavoimaan korkeampaa tietoa” ja tietämään asioita, joita hänen ei pitäisi olla mahdollista tietää. Syytä tähän muutokseen ei kuitenkaan tarjota, mikä saa juonenkäänteen tuntumaan deus ex machina-tyyppiseltä ratkaisulta vaikeaan tilanteeseen.

   

Kuin hänen eteensä olisi auennut uusi ulottuvuus, josta hän ei aiemmin ollut tietoinen. Hänellä on myös outo tunne, kuin hän pystyisi melkein lukemaan muiden ajatuksia. (s. 221)

  

Pakenijat on inhorealistisin osa sarjasta, sillä alussa kuolleiden ruumiit ovat jatkuvasta hajoamisprosessista johtuen haisevia ja epämiellyttäviä katsella. Jade kuitenkin ottaa epätoivottua kontaktia erääseen vainajaan ja saa lukijankin kasvot vihertämään. Harmillisesti kerronnan taso ei kuitenkaan pysy yhtä korkealla ja uskottavana koko kirjan ajan, vaan välillä teos on Susetten sanoja lainaten: “kuin kasa pätkittyjä lankoja, ajatuksia, jotka eivät ole yhteydessä toisiinsa”. Liian moni juonen yksityiskohta unohdetaan tai jätetään vastaamatta ja ne vaikuttavat lukukokemukseen negatiivisesti. 

  

Kokiksen jälkeen tuntuu kuin hampaita kuorruttaisi ohut karva, ja hänen tekee mieli pisetä hampaat vielä enemmän. (s. 199)

  

Suuret kysymykset eivät saa vastausta, kuten mikä oli kuolemanaallon takana ja jos se tosiaan oli lähtöisin auringosta, miksi se tappoi kaikki muut, paitsi muutamat nuoret. Yksi hahmokin pohtii, että “Voi olla, että me ei koskaan saada selville, miksi juuri me jäätiin henkiin.” On erikoinen ratkaisu lopettaa sarja niin, että hahmot jäävät tyhjän päälle. Herää kysymys siitä, onko sarja alunperin tarkoitettu pidemmäksikin, sillä tarinalle tekisi hyvää, jos sitä jatkettaisiin vielä yhdellä osalla. 

   

Arvosana:

   
Takakannesta:

Hämärä junavaunu on täynnä ihmisiä. Heitä makaa läjäpäin lattioilla ja penkeillä, nuoria tyttöjä ja poikia. Jade tuntee kuinka veri kohisee hänen päässään. Ei kai vain taas, hän ajattelee kauhuissaan. Ei kai vain taas.

Jade herää junavaunussa, jonka ikkunat on peitetty ulkopuolelta. Kauhukuvat historiankirjoista vilisevät hänen mielessään, kun hän tajuaa vaunun olevan täynnänuoria, kaikki matkalla kohti tuntematonta. Viimeinen asia, jonka Jade muistaa, on tulipalon hiillyttämä talonraunio ja helikopteri taivaalla. aikuiset ovat palanee, ja toistaiseksi se on kaikkea muuta kuin hyvä uutinen...

  

334 sivua, Otava 2018

    

Muita lukukokemuksia: Kirjapöllön huhiluja, Rakkaudesta kirjoihin