"Hänestä ei suinkaan tulisi paha ja ruma väkäleuka, vaan todella ihastuttava nuori noitanainen, jolla olisi hulmuava punainen tukka, pitkä vihreä puku ja nimenä Adelhaid."
Hänhän ei ollut haltijatyyppiä, vaalea ja sinisilmäinen kuten äiti, ei myöskään Yön kuningatartyyppiä, komea ja mustatukkainen kuten äidin työkaveri Mirja Aaltonen. Sen sijaan hän, Adelhaid, kulkisi esimerkiksi sananjalkojen keskellä ja saisi ne kukkimaan juhannusyönä... Ja silloin kaikki salatut luonnonvoimat olisivat valloillaan. (s. 11)
Suomentajanakin tunnetun Marja-Leena Mikkolan lastenromaani Anni Manninen kertoo samannimisestä, pian koulun aloittavasta tytöstä, joka toivoo isona olevansa noita. Hän puhuu eläinten kanssa ja tahtoisi oppia keittämään parantavia salvoja rouva Muttisen avulla.
Annin ja hänen isoveljensä Lassen köyhä äiti on töissä tehtaassa, joskus pitkiäkin päiviä. He asuvat tehtaan työläisille tarkoitetussa, halvassa ja ahtaassa vuokra-asunnossa. Perheen isä lähti jokin aika sitten kaatamaan puita pohjoiseen, mutta ei ole palannut kotiin muiden miesten kanssa. Tästä juoruilevat naapurit löytävät ehtymättömän piikittelyn aiheen.
Eläimet ovat Annille läheisempiä kuin pihapiirin lapset. Ne ovat kuitenkin muuttamassa pois läheisen joen ympäristöstä, sillä tehdas on saastuttanut veden. Kaupunki tunkeutuu liian lähelle, yksi niistä sanoo. Muttiska on sekaantunut salaperäisiin "yöhommiin", joista Annille ei kerrota. Hän kuitenkin pääsee mukaan auttamaan eläimiä vaarallisessa hankkeessa paremman elintilan saamiseksi. Annin tulee myös etsiä veden suojelija, itse Luontoäiti.
Mikkolan teos on hyvin ekokriittinen ja se opettaa lapsille luonnonsuojelua. Nautin eniten hänen maalailevista luontokuvauksistaan, joita Kaarina Kailan herkkä kuvitus tukee kauniisti, sekä niistä unenomaisista kohtauksista, joissa tavataan muiden muassa niin lumoava Suoprinssi, jaaritteleva sumuhevonen kuin kruunupäinen suur-sammakko. Muuttolinnuissa asuvat ja syksyllä etelään matkaavat ihmisten sielut oli yksi kauneimpia kuvauksia.
Hidastempoinen teos ei varmaan jokaiselle nykylapselle maistu, mutta uskoisin etenkin 1970-luvulla syntyneiden aikuisten saavan teoksen ajankuvasta nostalgiaa. Tarinassa on myös paljon viittauksia satuklassikoihin ja niitä oli hauskaa bongata.
Kansikuvansa lisäksi Anni Manninen sopii myös teemaltaan Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingossa kohtaan LUONTO. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.
- Ei tämä mitään taikajuomaa ole, Muttiska sanoi. - Tämä on luonnon omaa valmistetta jolla minä voin lääkitä eläinten haavoja. Ja ehkä jopa joidenkin ihmistenkin... Ei taikuutta ole, lapskulta. On vain äärimmäistä herkkyyttä, läpinäkyvyyttä. (s. 67)
Annin ja hänen isoveljensä Lassen köyhä äiti on töissä tehtaassa, joskus pitkiäkin päiviä. He asuvat tehtaan työläisille tarkoitetussa, halvassa ja ahtaassa vuokra-asunnossa. Perheen isä lähti jokin aika sitten kaatamaan puita pohjoiseen, mutta ei ole palannut kotiin muiden miesten kanssa. Tästä juoruilevat naapurit löytävät ehtymättömän piikittelyn aiheen.
Eläimet ovat Annille läheisempiä kuin pihapiirin lapset. Ne ovat kuitenkin muuttamassa pois läheisen joen ympäristöstä, sillä tehdas on saastuttanut veden. Kaupunki tunkeutuu liian lähelle, yksi niistä sanoo. Muttiska on sekaantunut salaperäisiin "yöhommiin", joista Annille ei kerrota. Hän kuitenkin pääsee mukaan auttamaan eläimiä vaarallisessa hankkeessa paremman elintilan saamiseksi. Annin tulee myös etsiä veden suojelija, itse Luontoäiti.
Mikkolan teos on hyvin ekokriittinen ja se opettaa lapsille luonnonsuojelua. Nautin eniten hänen maalailevista luontokuvauksistaan, joita Kaarina Kailan herkkä kuvitus tukee kauniisti, sekä niistä unenomaisista kohtauksista, joissa tavataan muiden muassa niin lumoava Suoprinssi, jaaritteleva sumuhevonen kuin kruunupäinen suur-sammakko. Muuttolinnuissa asuvat ja syksyllä etelään matkaavat ihmisten sielut oli yksi kauneimpia kuvauksia.
Hidastempoinen teos ei varmaan jokaiselle nykylapselle maistu, mutta uskoisin etenkin 1970-luvulla syntyneiden aikuisten saavan teoksen ajankuvasta nostalgiaa. Tarinassa on myös paljon viittauksia satuklassikoihin ja niitä oli hauskaa bongata.
Kansikuvansa lisäksi Anni Manninen sopii myös teemaltaan Kirjakaapin kummituksen kirjankansibingossa kohtaan LUONTO. Bingoon voi osallistua 15.5.-15.8.
Takakannesta:
Anni Manninen on punatukkainen ja vihreäsilmäinen pieni tyttö, ja hyvin erikoinen ihminen. Jo viisivuotiaana hän tiesi mikä hänestä isona tulisi: noita. Ja sitä paitsi aivan harvinaisen kaunis ja lumoava noita.
Marja-Leena Mikkola on kirjoittanut täysin valloittavan lastenromaanin jossa on paljon asiaakin, mutta ennenkaikkea aitoa ja innostaavaa mielikuvituksellisuutta.
Bratislavan kansainvälisen kuvituskilpailun palkinto 1979.
Samankaltaisia teoksia: L.M. Montgomery: Pieni runotyttö, Jaqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate, John Masefield: Keskiyön kansaa, Richard Adams: Ruohometsän kansa, Katherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla & Tyttö joka putosi Satumaan alle ja juhli varjojen valtakunnassa
190 s. Otava 2000 (4. painos, 1. painos 1977)
Anni Manninen on viehättävä satu, vaikkakin hidastempoisempi kuin moni nykytarina. Yllättävän paljon siinä oli ekologisuutta ja kuvitus oli kaunista!
VastaaPoistaKailan kuvitus on ajatonta ja eteeristä. Löysin tämän teoksen ihan sattumalta. Onneksi tuli tartuttua tähän.
Poista