Luin Terhi Ekebomin sarjakuvateoksen Kummituslapsi jo kesän toisessa lukumaratonissa, mutta teoksesta bloggaaminen on venähtänyt.
Kummituslapsen tarina on hyvin melankolinen, ja sitä avataan enemmän kuvilla kuin sanoilla. Kerronta alkaa, kun päähenkilö, yksin matkustava nainen muuttaa uuteen kotiin metsän reunaan. Kukaan ei suostu asumaan tuossa talossa, sillä metsästä kuuluu eksyneiden henkien valitusta. Nainen matkustaa kevyesti, vain yhden matkalaukun kanssa. Laukusta löytyvät mm. pienet kengät, joita katsoessaan nainen on surullinen.
Kummituslapsen tarina on hyvin melankolinen, ja sitä avataan enemmän kuvilla kuin sanoilla. Kerronta alkaa, kun päähenkilö, yksin matkustava nainen muuttaa uuteen kotiin metsän reunaan. Kukaan ei suostu asumaan tuossa talossa, sillä metsästä kuuluu eksyneiden henkien valitusta. Nainen matkustaa kevyesti, vain yhden matkalaukun kanssa. Laukusta löytyvät mm. pienet kengät, joita katsoessaan nainen on surullinen.
Vähävaraiset perheet ovat hylänneet lapsia ja vanhuksia sankan metsän pimeyteen, sulkien heidän henkensä vankeuteen. Puihin sidotut vanhat valkoiset nauhat ovat katkeilleet ja tummuneet, eivätkä henget ole voineet seurata niitä ulos metsästä, valoon. Nainen kerää nauhat, pesee ja sitoo ne yhteen ja auttaa näin eksyneet sielut pois metsän siimeksestä. Yksi henki ei kuitenkaan tahdo seurata muita, vaan päätyy tarkkailemaan naista. Tästä alkaa teoksen keskeinen kertomus.
Melankolinen, rauhallinen kertomus ja harmaa kuvitus ovat harmoniassa keskenään. Ekbomin taito kuvittaa erilaisia pintatekstuureja antaa kokosivun kuville ryhtiä ja määrittelee jokaisen paljon kertovan kuvan tunnelman. Kahdella kielellä (suomen lisäksi kuvien alta läytyy englanniksi käännetty versio) tarjottua tekstiä teoksessa on vähän, mutta kirjan lukee hitaasti, nautiskellen. Ainakin itse huomasin lumoutuneena uppoavani tarkastelemaan viivoista ja pisteistä muodostuvia pintoja. Kummituslapsessa on aasialainen pohjavire, jonka sanelee jo heti alusta löytyvä runolainaus.
Takakannesta:
Nainen muuttaa syrjäiseen taloon metsän reunalla. Mutta metsä on rauhaton, täynnä onnettomia, ulvovia henkiä. Nainen kiinnittää puiden runkoihin nauhoja, jotta henget löytäisivät ulos metsästä, valoon. Mutta pieni Kummituslapsi ei halua lähteä. Hän on niin kovasti odottanut, että pääsisi kouluun.
Terhi Ekebomin riipaiseva, sadunomainen sarjakuvaromaani on kertomus hylkäämisestä ja löytämisestä. Ekebomin pysäyttävän kaunis kuvakerronta on vailla vertaa ja usein myös vailla sanoja. KUMMITUSLAPSI on Ekebomin viides sarjakuvateos.
248 sivua, Asema 2013
Kummituslapsesta on kirjoitettu täälläkin: Helsingin Sanomat, Turun Sanomat, Risingshadow, Hurja hassu lukija, Taikakirjaimet, Oksan hyllyltä, Hyllytontun höpinöitä, Booking it some more
Kati Närhen Saniaislehdon salaisuudet oli hyvin ilahduttava tuttavuus. Niinpä luinkin vähälle aikaa koko trilogian.
Ensimmäisen sarjakuvan päähenkilönä seurataan isoäitinsä luona asuvaa Agnesta, jonka vanhemmat olivat arkeologeja, jotka kuolivat tutkiessaan pariisin katakombeja. Agnesin ikää ei sanota missään, mutta itse kuvittelin hänet n. 13-vuotiaaksi. Hahmona tyttö muistuttaa Alan Bradleyn suloista myrkynkeittäjää, Flavia DeLucea (Piiraan maku makea).
Agnes on teräväkielinen ja tarkkasilmäinen tyttö, joka kulkee omia polkujaan. Kun hänelle selviää, että vanhempien kuolemassa oli jotain hämärää, herää hänen sisäinen neiti Marplensa selvittämään kuolemian syitä. Hän saa myös tietää, että isoäiti ei ole ainoa elossa oleva sukulainen, vaan hänellä on myös persoonallinen täti.
Toisessa albumissa Agnes on hieman vahempi ja asuu Mustasuon tyttökoulussa, sillä isoäidillä on terveysongelmia. Koulussa Agnes tapaa monenlaisia klikkejä: sururusinoita, tyttöjä, joille laihuus on tärkeintä elämäeeä, mutta myös tavanomaisempia ryhmiä, siis koviksia, hikipinkoja ja fanityttöjä. Koulussa on tarjolla myös monenlaista kerhotoimintaa, kuten surrealismikerho, kuoro ja filatelistiklubi.
Agnes kuulee erikoisesta kirjasta, johon on kerätty runoja vuosien varrella kadonneista tytöistä. Eikä kestäkään kauan kun salapoliisin elkeitä omaava Agnes ryhtyy tutkimaan erikoisia tapauksia. Kirjassa esitellään myös mielenkiitoinen hahmo, tero kylmänen.
Luulen, että suosikkiopettajani on neiti Halla, jonka oppiaine on kirjallisuus. (s. 15)
Päätösosassa Agnes on jo lähes aikuinen. isoäiti on kuollut muutama vuosi aikaisemmin. Agnes on tätinsä kanssa majuri Orkoloran saarella, jonne erikoinen mies on kutsunut vieläkin kiehtovampia vieraita. Sattumalta majurin puutarhurina työskentelee Rex, Agneksen ensi-ihastus. Kiitos salaperäisen seitsemännen vieraan, Agnes saa viimein selville, mitä hänen vanhemmilleen tapahtui.
Agneksen tarina maistui hyvin, etenkin tällaisena hieman suurempana kerta-annoksena. Jatko-osat ovat edeltäjiään pidempiä, mikä on vain hyvä. Ensimmäinen teos olikin nopea ahmaista kertaistumalla ja jatko-osat tarjosivat enemmän pureskeltava. Kolmas kirja on ilmestynyt tänä vuonna ja se oli kirjoista ainoa, jonka musteen tuoksu ärsytti hajuherkkää nenääni. Muutoin minulla ei ole pokittaista sanaa Närhen kiehtovalle trilogialle.
Takakansi / Saniaislehdon salaisuudet:
Orpotyttö Agnes asuu mummonsa luona Plankton-nimisessä kaupungissa, jonka sievien kulissien taakse kätkeytyy kaikkea perin salakähmäistä. Omaperäisellä otteella Agnes paljastaa niin apteekkarin salaiset harrastukset, humppaa rakastavan isoäitinsä pienet paheet kuin alusvaateliikkeessä harjoitettavan elinkaupan. Vaan ratkeaako mysteereistä suurin: kadonneiden vanhempien kohtalo? Useimmiten paljastukset saavat maailman näyttämään entistäkin kummallisemmalta.
Saniaislehdon salaisuudet on Kati Närhen kovasti odotettu toinen albumi; vuonna 2001 ilmestynyt Hanki elämä synnytti innokkaan, jatkoa odottavien lukijoiden joukon. Kati Närhen sarjakuvia on julkaistu muun muassa Ilta-Sanomissa ja Contactor-lehdessä.
Myös näissä blogeissa on luettu Agneksen kasvutarinaa: Kirjavinkit, Lumiomena, Kujerruksia, Oksan hyllyltä, La petite lectrice, Villasukka kirjahyllyssä, Kirjanurkkaus, Booking it some more,
132 sivua, WSOY 2012
Takakansi / Mustasuon mysteeri:
Kaikkien tiedonjanoisten sankaritar, orpotyttö Agnes, on joutunut Mustasuon sisäoppilaitokseen. Käytävien kuiskeessa Agnes saa kuulla, että koulusta katoaa surullisia tyttöjä. Viimeinkin järkevää tekemistä! hän tuumaa ja löytää herkullisia vihjeitä opettajien salaisuuksista, vanhempiensa mystisestä kohtalosta ja vähän kadonneista tytöistäkin. Vaan lopulta Agnes on itsekin tulla surun – ja kadon – omaksi…
Jo Saniaislehdon salaisuuksissa hurmannut Agnes on nykyinen salapoliisiharrastaja, tuleva tutkimusmatkailija tai nuorallatanssija. Hän on omimmillaan taistellessaan uteliaisuuden ja haaveunien voimin pelkuruutta ja pikkusieluisuutta vastaan. Helsinkiläinen kuvittaja, sarjakuvapiirtäjä ja käsikirjoittaja Kati Närhi (s. 1973) tuli ennen Agnes-kirjojaan tunnetuksi Hanki elämä -sarjakuvan tekijänä.
Myös näissä blogeissa on luettu Agneksen kasvutarinaa: Kirjavinkit, La petite lectrice, Cat, books & me, Lukuisa
Takakansi / Seitsemäs vieras:
Orpotyttö Agnesista kertovan trilogian huima päätösosa!
Agnes lähtee Sylvia-tätinsä kanssa vierailulle majuri Orkoloran saarelle. Kartanoon on kutsuttu outo joukko ihmisiä, joista jokaisella tuntuu olevan jokin salattu syy vierailuunsa. Agnes on tullut vain lomailemaan - mutta sotkeutuukin keskelle arvoitusten vyyhtiä.
Agnes on kasvanut suorasukaisesta pikkutytöstä pelottomaksi nuoreksi naiseksi, joka pääsee taas kerran kurkistamaan aikuisuuden kulissien taakse. Onko rakkaus kaiken sen väärti? Mitä merkitystä on maisella mammonalla? Onko suku sittenkin pahin? Samalla Agnes tulee ratkaisseeksi elämänsä suurimman mysteerin: vanhempiensa kohtalon.
Kati Närhin tummanpuhuva kuvitustyyli ja sitäkin mustempi huumori ovat hurmanneet lukijat jo edellisissä osissa Saniaislehdon salaisuudet (2010) ja Mustasuon mysteeri (2012), jotka molemmat olivat Sarjakuva-Finlandian ehdokkaina.
149 sivua, WSOY 2015
Myös näissä blogeissa on luettu Agneksen kasvutarinaa: IBBY Finland, Savon Sanomat, Kirjavinkit, Hurja hassu lukija, Oksan hyllyllä, La petite lectrice, Kirjojen keskellä
Kas. kissa on pullollaan kissahuumoria kissojen ystäville ja omistajille. Teos tarjoaa paljon samaistumispintaa ihanien ja joskus vähän ärsyttävienkin kissapersoonien kanssa eläville. Tilanteet ovat uskottavia ja jokainen kissoja vähänkin tunteva tunnistaa ne.
Vuoden parhaat ja aidoimmat naurut sain tästä kirjasta. Kas, kissa on elämänmakuinen kokoelma dynaamisia kissasarjiksia. teoksen ainoa miinus on sen lyhyys. Luinkin loppuun päästyäni parhaat kohdat vielä uudelleen. Vaadin jatkoa! Olisi aivan hurmaavaa, jos tulevaisuudessa voisimme lukea Kas, kissa sarjakuva-albumin numero 2.
Takakannesta:
Jokainen kissa on oma tarinansa ja kaikilla kissojen kanssa tekemisiin päässeillä tai joutuneilla on tarinoita kissoista. Ninni Aalto ja Tuuli Hypén ovat keränneet kissajuttuja omien ja tuttujensa kokemusten pohjalta. Niistä on muokattu tämä kokoelma sarjakuvia, joissa päivitellään kissanpäiviä urakalla.Kas, kissa on iloinen teos hassujen kissojen ja kissan hassuuttamien ihmisten yhteiselosta.
Kissojen monipuolisesta elämästä on luettu täälläkin: Kirjavinkit, Koko lailla kirjallisesti, Routakoto
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti