Astetta synkempi lastenkirjakimara

"Lehtensä pudottaneiden puiden laihat, 

alastomat oksat kurottivat taivasta peittäviä mustia pilviä kohti. 

Sää tuntui korostavan aavemaista tunnelmaa, joka oli taas kerran vallannut heidän elämänsä."

  

  

Anu Holopaisen lastenkauhusarja Iik! on edennyt jo kuudenteen osaansa, Demonikuiskaaja.

  

Tämänkertaisen tarinan juonessa on paljon tuttua kaikille Manaaja-elokuvan nähneille: löytyy niin projektiili oksentamista, sängyn yllä leijumista kuin se itse manaaminenkin. Yllättävän pelottava lastenkirjaksi. Voin vain kuvitella, millaiset väristykset selkäpiissä meneekään sillä lukijalla, jolle tämä on ensikosketus Manaajaan. 

  

Saku ja Sussa vierailevat vanhempiensa ja pikkusiskonsa Siirin kanssa naapurikaupungin museossa. Muut luokkakaverit kävivät siellä jo aiemmin, mutta kaksosten piti jäädä kotiin, koska olivat kipeänä. Erikoista kyllä Siiri on todella kiinnostunut näyttelyn esineistä, jotka on löydetty vain vähän aikaisemmin arkeologisilta kaivauksilta Itä-Euroopasta, aiemmin tuntemattomasta kaupungista. Esineiden joukossa on shakaalinpäänmuotoinen veistos, joka katoaa näyttelykaapin yllättäen hajotessa. 

  

Samastuin paljon ohimennen mainittuun nuoreen museo-oppaaseen, joka oli "pukeutunut muinaisasun jäljennökseen". Olen nimittäin itsekin ollut kuukauden verran museo-oppaana kouluryhmille kivikauden kylässä, pukeutuneena asiaankuuluvaan ruskeaan asuun. Paita ja housut olivat ruskeaa kangasta, mutta niiden päälle vedettiin nahkainen mekko. Asuun kuului myös pörröinen ketunnahka, jossa oli pää, tassut ja häntä mukana (se oli muistaakseni eläinpuistossa vanhuuteen kuolleen ketun nahka eli ei tarkoituksella asua varten metsästetty). 

  

Siirillä on uusi mielikuvitusystävä Heissulivei, jonka nimestä tulee vahvoja Superhessu viboja. Hän alkaa nähdä painajaisia pian museovierailun jälkeen. Isoveli Luikku vertaa Siiriä Emily Roseen. Hänen oireitaan yritetään selittää lääketieteellisesti unihalvauksen ja mahapöpön aiheuttamina, mutta Saku ja Sussa löytävät yliopistolta tutkijan, jonka mielestä kaikkea ei voi selittää tieteellisesti. "Psykologien ja lääkärien mielestä riivaukset on sairauksia, jotain harvinaisempia vain, tai eri sairauksien epätavallisia yhdistelmiä." 

   

– Jos niissä maasta kaivetuissa kamoissa olikin joku muinainen virus tai bakteeri, Sussa ehdotti. - Semmoinen tauti, jota ei enää tunneta. 

-- 

Saku mietti, mutta pudisti sitten päätään. 

– Vaikea kuvitella, että kukaan muu ei olisi saanut tartuntaa. Onhan siellä kaivauksilla ollut vaikka kuinka paljon ihmisiä töissä, ja näyttelyesineitä on kuljeteltu pitkin maailmaa. Varmaan olisi jo huomattu, jos niissä olisi jotain haitallista. (s. 59)

    

Nopeatempinen ja lyhyt kirja on omiaan neljäs-kuudesluokkalaisille lukijoille, jotka eivät pelkää yöunten menettämistä. Välillä aikuislukijaakin kauhistuttaa. Minusta on aina hauskaa bongailla kirjoista viittauksia toisiin kirjoihin. Esimerkiksi Demonikuiskaajassa Siiri lukee Magdalena Hain Painajaispuoti-kirjaa.

  

– Miksi sun pitää tämmösiä lukea? Saku ihmetteli. – Eikö meidän hirviöseikkailuissa ole ollut tarpeeksi? 

– Ei se ole pelottava, Siiri kikatti. – Saat lukea sen sitten kun mä olen lukenut sen uudestaan. Jos uskallat! (s. 45)

  

Arvosana:

 

Takakannesta:

Manaajat tulevat! Alakouluikäisille suunnatun IIK!-kauhukirjasarjan tarinat ovat helppolukuisia, maltillisen pituisia ja sopivan jännittäviä – juuri sopivia houkuttelemaan myös vähemmän lukevia lapsia kirjan pariin.

  

Sarjan kuudennessa osassa kaksoset Sussa ja Saku perheineen tekevät retken museoon, jossa esitellään muinaisen kaupungin esineistöä. Eräs vitriini särkyy äkillisesti, ja teknisen vian katkaistessa valot pikkusisko Siiri hiipii pimeyden turvin lasinsirpaleiden keskelle.

  

Pian uutisissa kerrotaan, että vitriinissä ollut pieni hyeenanpääpatsas on kadonnut, ja Siirikin saa kertoa poliisille kaiken mitä asiasta tietää. Veistoksen arvellaan päätyneen rikkoutuneen lasin mukana kaatopaikalle, mutta Sakulla ja Sussalla on omat epäilyksensä – varsinkin kun Siiri alkaa nähdä painajaisia jopa keskellä päivää. Vähitellen alkaa tapahtua vieläkin oudompia. Kun kaksosille selviää, että hyeenaveistoksessa saattaa asustella vaarallinen demoni, on apua saatava nopeasti!

  

116 sivua, Myllylahti 2021
 
Sarjassa ilmestyneet osat:

• Kauhukännykkä
• Kilikorven vampyyri
• Metsälammikon hirviö
• Nuku, nuku leluseni
• Plattilan noita
• Demonikuiskaaja 

*****

  

"Syysaurinko paistoi puiden lomasta. Oli melko lämmintä lokakuuksi."

  

  

Arvostelukappale

  

On heti alkuun varoitettava, että Åsa Larssonin ja Ingela Korsellin kirjoittama ja Henrik Jonssonin kuvittama Pax-sarjan toinen osa Tuonenkoira ei sovi herkemmille lukijoille tai koiraihmisille. Ikäsuosituksena sanoisin, että varauksella viides-kuudesluokkalaisille, eikä seiskaluokkalaisellekaan näissä ole liian lapsellinen meininki. Verta ja suolenpätkiä nimittäin riittää.

  

Loitsusauvassa alkanut hurja tarina veljeksistä, jotka saivat sijaiskodin pieneltä paikkakunnalta jatkuu nopeatempoisesti harvinaisesti luvusta 20. Sarjaa voinee siis pitää yhtenä, pienempiin osiin jaettuna kirjana. Poikien äiti on alkoholisti, eikä voi siis pitää huolta heistä. Sijaisvanhemmat Laylah ja Anders ovat kivat, mutta koulussa poikia piinaa Simonin johtama poikaporukka. Simonin isä on opettaja, joka ei suostu uskomaan veljeksiä, jotka kertovat Simonin kiusaamisesta. Kaksikolla kun oli jo tullessaan hankalien lasten leima huostaanoton takia, ennen kuin kukaan edes on ehtinyt tutustua heihin.

  

Veljistä nuorempi Viggo on todella tuliluontoinen kaveri, joka kiihtyy nollasta sataan sekunneissa ja kiipeilee puissa huomiohakuisesti. Hänen jatkuva "Katsokaa minua!" -huutelunsa on hieman ärsyttävää. Jopa Alrik kommentoi, kuinka on "aika kyllästynyt siihen, että [Viggon] pitää ain olla huomion keskipiste". Hänen keskittymiskykynsä puuttuminen vanhan, maagisen kirjaston opusten parissa lupaa Viggolle aika haastavaa tulevaisuutta, ovathan pojat ennustuksen mukaiset valitut sankarit, joiden tulee taistella pahaa vastaan. 

    

Kuvia vielä saattoi sietää, mutta Viggo vihasi lukemista. Heti luettuaan yhden lauseen hän oli jo unohtanut sen. Kun hän jatkoi seuraavaan ja sitä seuraavaan lauseeseen, hän ei ymmärtänyt mitään.  

-- 

– Vihaan kirjoja, Viggo mutisi. – Varsinkin homeelta haisevia!(s. 81-82)

  

Isoveli Alrik on harkitsevampi ja pitää koirista. Mariefredissä nähdään arka kulkukoira samaan aikaan, kun jokin iso koirankaltainen olento raatelee ihmisiä öisin. Alrik on varma, ettei hänen ruokkimansa koira ole vastuussa hyökkäyksistä, mutta kuinka hän voisi muuttaa yleisen mielipiteen - pidetäänhän häntä itseäänkin hieman arveluttavana. Alrik lukee kirjoja erilaisista yliluonnollisista koiruuksista, ihmissusista, muodonmuuttajista ja muista myyttisistä karvaisista nelijalkaisista, mutta mikään kuvaus ei tunnu aivan istuvan.

  

Kirjaston vanhat vartijat Estrid ja Magnar saavat varsin vaikuttavannäköisen, yllättävän vieraan. Damir ajaa moottoripyörällä ja kertoo olevansa varattoman soturipiirin velho. "Viggo ja Alrik hämmästyivät, että hän näytti niin nuorelta. Eivätkö moottoripyörillä aja vain vanhat äijät?" Hauskasti eräs sivuhenkilö harrastaa geokätköilyä.

  

Miehellä oli pitkä musta parta, joka roikkui letitettynä rinnalla. Myös hiukset oli letitetty, ja letti ulottui pitkälle selkään. 

Hän saattoi olla pisin ihminen, jonka Alrik ja Viggo olivat koskaan nähneet. 

-- 

Mies näytti erilaiselta kuin kukaan heidän tapaamansa. -- Jo pelkkä nenä oli erikoinen. Se oli ikään kuin litistynyt, ja siinä oli kaksi pitkulaista sierainta kuin viirut keskellä pölyisiä kasvoja. (s. 41-43)

   

    

Arvosana:

   

Takakannesta:

Jännittävä kauhufantasiasarja vie keskelle pohjoismaisen mytologian karmivimpia seikkailuja ja hirvittävimpiä otuksia.
  
Ruotsalaiskaupunki Mariefredin rauha rikkoutuu, kun tuntematon peto alkaa hyökkäillä eläinten ja ihmisten kimppuun. Veljekset Alrik ja Viggo joutuvat selvittämään, millainen epäluonnollinen olento on oikein kyseessä ja ennen kaikkea miten se taltutetaan. Samaan aikaan heidän vartioimaansa salaiseen kirjastoon ilmestyy neuvojen toivossa noitamestari, jonka aikeet vaikuttavat epäilyttäviltä.

  
Tarinaa vauhdittaa upea sarjakuvamainen kuvitus.

     

Suomentanut: Sirpa Alkunen, 185 sivua, Otava 2021
 
Sarjassa ilmestyneet osat:

• Loitsusauva
• Tuonenkoira
• Ihtiriekko

*****

  

"Usein on perempi olla hieman syrjässä, koska siten näkee paremmin."

  

  

Arvostelukappale

     

Eva Frantzin toinen lastenkirja Yön kuningatar alkaa aika hurjasti: siinä eletään 1700-luvun loppua ja nainen, jota syytetään lapsensa murhaamisesta ollaan mestaamassa. Melkoisen karmaiseva alku lastenkirjalle! Suosittelisinkin tätä 10-vuotiaasta eteenpäin.

  

Kirjan päätarina kuitenkin sijoittuu vuoteen 1915. 12-vuotias Viktor on muuttanut vuotta aikaisemmin Pariisista Helsinkiin. Hänen äitinsä on oopperalaulaja. Äidillä on ollut vaikeaa, mutta nyt häntä pyydetään Venäläisen teatterin Taikahuiluun Yön kuningattareksi. Roolin aiempi haltija on loukkaantunut harjoituksissa. 

    

Miksi olin niin kauhuissani? Mitä kummallista siinä muka oli, että teatteritalon käytävällä kulki hyräilevä nainen? Silti sydämeni hakkasi rinnassani kuin bassorumpu, ja näköjään olin unohtanut myös hengittää. (s. 32)

    

Teatterin pimeillä käytävillä kuuluu surumielistä laulua. Viktorin uusi ystävä Agnes kertoo, että sen täytyy olla Musta primadonna, joka on kuollut vuosikymmeniä aikaisemmin. Primadonnan lisäksi teatterilla on jotakin muutakin yliluonnolista. "Mikä hirvittävä olento pimeydessä piileskeli?"   

  

Sääliksi kävi Viktoria, jota ei kotona huomaa kukaan. Ei halveksiva isoäiti tai välinpitämätön äiti. Ainoat, jotka tuntuivat pitävän pojasta, olivat kotiapulainen Helmi ja Agnes. Lisäksi häntä kiusaa yksi luokan pojista. Välillä Viktor on todella nokkela, mutta toisinaan hänellä kestää hyvin pitkään yhdistellä yksinkertaisia johtolankoja ja tuntuu ikäistään nuoremmalta.

  

Toisinaan mietin, miltä tuntuisi olla pidetty. Olla koko perheen silmäterä, saada paljon leikkikavereita ja tavata ihmisiä, jotka haluaisivat olla seurassasi. Saada joka päivä halauksia ja suukkoja, rakastavia sanoja ja kehuja. (s. 43)

  

Pidin tarinan sijoittumisesta 1900-luvun alkuun. Kirja oli hyvin raikas, eikä alleviivannut ajankuvaa liikaa. Aina toisinaan vihjaistaan, kuinka kaduilla kulkee vossikoita ja teatterin pukuhuoneiden vanhalla puolella on kaasulamput uuden puolen sähkön sijaan. Pari kertaa mietin anakronismeja, koska en tiedä riittävästi tuosta ajasta, etenkään kirjan lopussa mainitusta ensimmäisestä maailmansodasta. 

  

Esimerkiksi, kun Viktor syö perunamuusia ja lihapullia havahduin ajattelemaan, että onko tuo ruokalaji ollut olemassa tosiaan jo ennen Suomen itsenäistymistä. Nopea googlaaminen paljasti, että lihapullat ovat tulleet Pohjolaan jo 1700-luvun alussa, kiitos Ruotsin kuninkaan Kaarle XII:n vierailtua Turkissa. Kyllä lukeminen kannattaa aina, en tätäkään välttämättä muutoin olisi tullut selvittäneeksi.

  

Teatterin ullakko oli täynnä vanhoja lavasteita, risoja kattukruunuja ja tuoleja, joista puuttui yksi jalka tai käsinoja. 

Ullakko oli pölyinen, likainen ja todella jännittävä paikka. Tarpeettomiksi jääneissä kalusteissa oli jotakin kaunista ja surumielistä. (s. 100-101)

      

Lukuhaasteissa: Helmet 2021: 13. kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin

  

Arvosana:

 

Takakannesta:

Jännitys tiiviistyy teatterin kulisseissa

  
Eletään vuotta 1915, ja 12-vuotias Viktor uneksii pääsevänsä pois Helsingistä. Hän asuu Bulevardilla äitinsä ja isoäitinsä hienossa asunnossa, mutta heti pihalla hän törmää talonmiehen poikaan Algotiin kumppaneineen. Kukaan ei tunnu pitävän Viktorista, paitsi ehkä Helmi-sisäkkö.

  
Kun he vielä asuivat Pariisissa, Viktorin äiti Margareta oli arvostettu oopperalaulaja. Helsingissä hän saa Yön kuningattaren roolin Venäläisen teatterin Taikahuilussa, ja kaikki näyttää lupaavalta. Myös Viktor viihtyy teatterissa ja saa ystävän lavastajan tyttärestä Agnesista, jolla vaikuttaa olevan selvännäkijän kykyjä. Mutta kuka on nainen, joka laulaa niin kammottavasti äidin huoneen ulkopuolella? Ja miksi teatterissa sattuu yhtenään erikoisia onnettomuuksia, erityisesti Yön kuningattarelle?

  
Jotakin kauhistuttavaa ja pahantahtoista on piiloutunut teatterirakennuksen perustusten alle. Mutta uskaltaako Viktor todella puuttua peliin ja pelastaa äitinsä ennen kuin on liian myöhäistä?

  
Yön kuningatar on Eva Frantzin toinen lastenkirja. Sen edeltäjä, Osasto 23, palkittiin Runeberg Juniorilla 2019.
  
179 sivua, S&S 2021

 
Eva Frantzilta julkaistuja lastenkirjoja:

• Osasto 23
• Yön kuningatar
• Ruukin salaisuus

  

Kirja on luettu myös täällä: Siniset helmet, Kirjahilla