"Hänen silmänsä tuntuivat lävistävän mieleni
ja lukevan ajatukseni."
ja lukevan ajatukseni."
Sarjassaan "paranormaali romantiikka" seilaava esikoiskirja. Kirja on myös ensimmäinen suomalaisen suomeksi kirjoittama genren kirja, joka on pienkustantamo Ivan Rotan ensimmäinen julkaisu. Paljon on siis ensimmäisiä (ja siten myös paineita) kasaantunut kirjalle. Paranormaalin romantiikan ystäville löytyy nykyisin paljonkin kenttää josta valita: vampyyrejä, ihmissusia, keijuja, enkeleitä jne.
Kirjoittaja on vasta 14-vuotias, jonka huomaa toisinaan kerronnasta ja kielestä. Sinällään se ei paljoa haittaa, onhan päähenkilökin vasta aikuisuuden kynnyksellä. Tarina tapahtuu kuvitteellisessa amerikkalaisessa Blue Coven kaupungissa, high schoolissa. Miksi Amerikka? Minua tämä seikka vaivasi suunnattomasti, onko tässä nyt Suomen oma Houkutus?
Samankaltaisuus ei siihen pääty, onhan tarinassa mukana paikkakunnalle hiljattain muuttanut mystinen poika, jossa on jotain outoa. Olisin silti sijoittanut tarinan joko koto-suomeen tai johonkin täysin kuvitteelliseen paikkaan, jossa Laitisen luoma mytologia olisi toiminut vahvemmin. Seisoakseen omilla jaloillaan tarina tarvitsee hyvän jalustan ja sellaisen olisi voinut löytää vaikkapa Kalevalan maisemista.
Pilkkoessani tarinaa ja analysoidessani sitä pitkin lukemista, alkoi poikaystävänikin jo ärsyyntyä valittamiseeni, mutta minulle kävi kuten Tähystäjäneidon kanssa, en osannut suhtautua kirjaan objektiivisesti vaan koin hyvinkin paljon turhautumista. Tarinan idea on hyvä, jos kirjoittajan olisi annettu kasvaa pari vuotta ja hioa tarinaansa. Sillä on potentiaalia kuin hiomattomalla timantilla, mutta nyt huonoja puolia löytyi hyviä enemmän.
Pahiten silmiin hiersivät toistuvat kuvailut samoista asioista: merenvihreät silmät, Hopen suorasanaisuus, mummon auton nolo väri... Minäkertojakin lipsuu paikoin näkökulmassaan, mutta sen voinee laskea kokemattomuuden piikkiin - minäkin teen niin edelleen kirjoittaessani fiktiota. Onneksi minulla on käytössäni esilukijoita, Siskoni J etunenässä. Omille virheilleen ja pöljille lauserakenteille tulee sokeaksi ja tekstiin syntyy rakkaussuhde (niin kuin asiaan kuuluukin). Tässä Laitinen olisi tarvinnut hyvän tukiverkon. Toivottavasti jatko-osien kanssa tähän otetaan paremmin huomiota.
Hope on äärimmäisen ärsyttävä hahmo, joka ei osaa arvostaa ystäviään vaan laukoo ikäviä, kipeitä totuuksia päin heidän naamojaan. Lisäksi tytöt ovat vähän väliä mustasukkaisia toisilleen pojista, joista he tykkäävät. Hope löytää Catysta ja Sarahista negatiivisia puolia, jotka ovat itse asiassa Hopen omia, projisoituja tunteita ja ajatuksia. Hope ei kuitenkaan kehity tarinan aikana paremmaksi ihmiseksi, vaikka hän koko ajan muistuttaa itseään: ajattele loppuun ennen kuin sanot asiasi ääneen. Jos hahmo olisi oppinut virheistään kuin Samantha Lauren Oliverin kirjassa Kuin viimeistä päivää olisi kirja ollut äärimmäisen onnistunut.
Ehkä kirja ärsytti minua senkin takia, että tunteeni olivat heijastuksia itsestäni. Kuinka sanon joskus asioita ajattelematta seuraamuksia, olen omahyväinen vaikken tahtoisi, sanon väärät asiat väärässä paikassa ja kuinka minä olen itse asiassa kaikkea sitä, mitä inhoan muissa ihmisissä.
Laitinen on punonut juonensa surunsyöjien ympärille, paljastaen pikkuhiljaa faktoja heistä. Tässä kirja on samankaltainen Lucianin kanssa. Keitä tai mitä surunsyöjät ovat? En paljasta kirjan parasta käännettä, sillä minusta oli lukiessani hurmaavaa pohtia tätä kysymystä ja koota arvoituksen palapelin paloja kasaan kokonaiskuvan saamiseksi. Harmillisesti kirjassa oli turvauduttu suurelta osin kuluneisiin ilmaisuihin ja paikoitellen juoni eteni hyvinkin ennalta arvattavasti. Onneksi romantiikka osuudet piristivät kerrontaa positiivisesti.
Kirjoittaja on vasta 14-vuotias, jonka huomaa toisinaan kerronnasta ja kielestä. Sinällään se ei paljoa haittaa, onhan päähenkilökin vasta aikuisuuden kynnyksellä. Tarina tapahtuu kuvitteellisessa amerikkalaisessa Blue Coven kaupungissa, high schoolissa. Miksi Amerikka? Minua tämä seikka vaivasi suunnattomasti, onko tässä nyt Suomen oma Houkutus?
Samankaltaisuus ei siihen pääty, onhan tarinassa mukana paikkakunnalle hiljattain muuttanut mystinen poika, jossa on jotain outoa. Olisin silti sijoittanut tarinan joko koto-suomeen tai johonkin täysin kuvitteelliseen paikkaan, jossa Laitisen luoma mytologia olisi toiminut vahvemmin. Seisoakseen omilla jaloillaan tarina tarvitsee hyvän jalustan ja sellaisen olisi voinut löytää vaikkapa Kalevalan maisemista.
Pilkkoessani tarinaa ja analysoidessani sitä pitkin lukemista, alkoi poikaystävänikin jo ärsyyntyä valittamiseeni, mutta minulle kävi kuten Tähystäjäneidon kanssa, en osannut suhtautua kirjaan objektiivisesti vaan koin hyvinkin paljon turhautumista. Tarinan idea on hyvä, jos kirjoittajan olisi annettu kasvaa pari vuotta ja hioa tarinaansa. Sillä on potentiaalia kuin hiomattomalla timantilla, mutta nyt huonoja puolia löytyi hyviä enemmän.
Pahiten silmiin hiersivät toistuvat kuvailut samoista asioista: merenvihreät silmät, Hopen suorasanaisuus, mummon auton nolo väri... Minäkertojakin lipsuu paikoin näkökulmassaan, mutta sen voinee laskea kokemattomuuden piikkiin - minäkin teen niin edelleen kirjoittaessani fiktiota. Onneksi minulla on käytössäni esilukijoita, Siskoni J etunenässä. Omille virheilleen ja pöljille lauserakenteille tulee sokeaksi ja tekstiin syntyy rakkaussuhde (niin kuin asiaan kuuluukin). Tässä Laitinen olisi tarvinnut hyvän tukiverkon. Toivottavasti jatko-osien kanssa tähän otetaan paremmin huomiota.
Hope on äärimmäisen ärsyttävä hahmo, joka ei osaa arvostaa ystäviään vaan laukoo ikäviä, kipeitä totuuksia päin heidän naamojaan. Lisäksi tytöt ovat vähän väliä mustasukkaisia toisilleen pojista, joista he tykkäävät. Hope löytää Catysta ja Sarahista negatiivisia puolia, jotka ovat itse asiassa Hopen omia, projisoituja tunteita ja ajatuksia. Hope ei kuitenkaan kehity tarinan aikana paremmaksi ihmiseksi, vaikka hän koko ajan muistuttaa itseään: ajattele loppuun ennen kuin sanot asiasi ääneen. Jos hahmo olisi oppinut virheistään kuin Samantha Lauren Oliverin kirjassa Kuin viimeistä päivää olisi kirja ollut äärimmäisen onnistunut.
Ehkä kirja ärsytti minua senkin takia, että tunteeni olivat heijastuksia itsestäni. Kuinka sanon joskus asioita ajattelematta seuraamuksia, olen omahyväinen vaikken tahtoisi, sanon väärät asiat väärässä paikassa ja kuinka minä olen itse asiassa kaikkea sitä, mitä inhoan muissa ihmisissä.
Laitinen on punonut juonensa surunsyöjien ympärille, paljastaen pikkuhiljaa faktoja heistä. Tässä kirja on samankaltainen Lucianin kanssa. Keitä tai mitä surunsyöjät ovat? En paljasta kirjan parasta käännettä, sillä minusta oli lukiessani hurmaavaa pohtia tätä kysymystä ja koota arvoituksen palapelin paloja kasaan kokonaiskuvan saamiseksi. Harmillisesti kirjassa oli turvauduttu suurelta osin kuluneisiin ilmaisuihin ja paikoitellen juoni eteni hyvinkin ennalta arvattavasti. Onneksi romantiikka osuudet piristivät kerrontaa positiivisesti.
Mummi kysyi: "Mitäs koulussa tänään tapahtui?" Avasin jo suuni sanoakseni "ei oikeastaan mitään", mutta samassa muistin Victorin. Aikomuksenani oli punnita hetken ajan, kertoisinko hänestä ja ennen kaikkea siitä, että hän näytti uskomattoman tutulta, mutta sitten huomasin jo vuodattavani sanoja hänestä ja kertovani kaiken, mitä hänestä ajattelin. (s.42)
Arvosana:
Takakannesta:
Hope McKaya rakastuu pienen kotikaupunkinsa uuteen, arvoitukselliseen tulokkaaseen. Samalla Hopen mystinen ja kuoleman sävyttämä menneisyys herää henkiin. Hän saa käsiinsä ikivanhan paperinpalan, joka ei pala tulessakaan, vaan johdattaa päähenkilön tuskallisten salaisuuksien jäljille. Hänen elämänsä muuttuu, sitä alkaa hallita fantasiamaailman lait.
Veera Laitisen esikoisromaani tavoittaa outojen tapahtumien kautta fantasiamaailman, joka avaa tien sekä elämään että kuolemaan. Psykologisesti oivaltava kerronta kuljettaa pitkin Blue Coven katuja, mutta johdattaa samalla mielen salatuille poluille.
Hope McKaya rakastuu pienen kotikaupunkinsa uuteen, arvoitukselliseen tulokkaaseen. Samalla Hopen mystinen ja kuoleman sävyttämä menneisyys herää henkiin. Hän saa käsiinsä ikivanhan paperinpalan, joka ei pala tulessakaan, vaan johdattaa päähenkilön tuskallisten salaisuuksien jäljille. Hänen elämänsä muuttuu, sitä alkaa hallita fantasiamaailman lait.
Veera Laitisen esikoisromaani tavoittaa outojen tapahtumien kautta fantasiamaailman, joka avaa tien sekä elämään että kuolemaan. Psykologisesti oivaltava kerronta kuljettaa pitkin Blue Coven katuja, mutta johdattaa samalla mielen salatuille poluille.
253 sivua, Ivan Rotta & Co 2011
Kirjasta muualla: Risingshadow, Arvostelu kirjasta Risingshadowssa, Kirjamielellä, Keskisuomalainen, Aamunkajon lukukokemukset, Lukunurkka, Lukukeskus
Samantyylisiä kirjoja: Harlequin: Paranormal Romance, Kiersten White: Paranormaali, Yliluonnollista, Alyson Nöel: Kuolemattomat, Isabel Abedi: Lucian, Stephenie Meyer: Houkutus-sarja, Melissa Marr: Ilki ihana, Sala kavala, Maggie Stiefvater: Väristys-trilogia, Becca Fitzpatrick: Langennut enkeli-sarja
Mulla on tää kirjastossa varauksessa. Vähän olen epäillyt näitä kotimaisia fantasiatuotoksia, mutta pitänee rohkaistua lukemaan :)
VastaaPoistaKotimaiseen fantasiaan tulee tosiaan luotua epäileviä katseita, toisinaan ne on ihan ok (kuten Holopaisen Sonja-sarja), mutta joskus floppeja. Jos ei luo liikaa ennakko-odotuksia, ei tule pettymään - niin minä ajattelen yleisesti. Surunsyöjät on erinomainen kirja 14-vuotiaan tekemäksi, mutta muutoin se on keskinkertainen, keskeneräinen.
Poista