Lukupiirissä | L. M. Montgomery: Pieni runotyttö (Runotyttö #1)

"Se oli paikka, jossa tehtiin taikoja. Siellä hän nautti täydellisemmin 
synnynnäisiä keijuoikeuksiaan kuin missään muualla."

    

  

Maaliskuun lukupiirikirja
Lukuhaasteet: Goodread 50: 2. A classic romance, I Spy: 23. Gender Indentifier

     

Minun painokseni L.M. Montgomeryn tyttökirjaklassikosta, Pieni ruunotyttö on joitakin vuosia sitten kirpparilta löytynyt vuoden 1948 painos marmoripaperisilla kansilla. Näin ollen päätin sitten tehdä postauksen kuvan itse. Kuten jo otsikoksi valitsemastani lainauksesta näkee, on teoksen kieli hieman vanhahtavaa, mutta silti ymmärrettävää. Se sopii hyvin 1900-luvun alun teoksen ihmisten suihin ja luo syvyyttä maailmaan.

    

En ole tyttökirjaklassikojen asiantuntija, toisin kuin Sara, sillä olen lukenut niitä vasta muutamia. Tutustuin tyttökirjojen ihastuttavaan maailmaan ollessani 12. Lainasin (opettajan luvalla toki) F.H. Burnettin Salaisen puutarhan koulun kirjakaapista hiihtoloman aikana luettavaksi. Muistan edelleenkin teoksen herättämiä tunteita ja halun päästä joskus Englantiin. Louisa M. Alcottin Pikku naisia oli pitkään tuttu vain ihastuttavan vuoden 1994 elokuvaversiona, mutta luin sen ja jatko-osansa Viimekesäiset ystävämme (uusimmassa painoksessa nimellä Pikku naisia 2) pari vuotta sitten. Olen kuitenkin päättänyt tulevaisuudessa jatkaa kirjallisia retkiäni muihinkin genren teoksiin, etenkin F.H. Burnettiin Pikku prinsessaan ja L.M. Montgomeryn Anna-sarjaan (joka on muuten toisen lukupiirimme vetäjän suosikkeja). Tarttuessani Pieneen runotyttöön minulla ei ollut mitään ennakkokäsitystä millainen kirja se on.

    

Emiliasta oli aina siitä alkaen, kun hän saattoi muistaa, tuntunut, että hän oli sangen, sangen lähellä ihmeteltävän kaunista maailmaa. Hänen itsensä ja sen välissä oli vain ohut verho; hän ei koskaan kyennyt vetämään tätä verhoa syrjään - mutta joskus tuuli liehutteli sitä, lyhyen hetkisen vain, ja silloin hänestä tuntui ikään kuin hän olisi vilahdukselta nähnyt sen takana olevaan maailmaan - vilahdukselta vain - ja kuullut soitantoa, joka ei ollut maallista. (s. 13)

     

Cottingleyn keijukaiset. 
Frances Griffiths Elsie Wrightin vuonna 1917 ottamassa kuvassa.

Rakastuin Pieneen runotyttöön heti ensimmäisiltä sivuilta. Jokin teoksessa osui ja upposi. Tunsin suurta samankaltaisuutta päähenkilöön, Emiliaan, joka inspiroituu luonnon ihmeistä ja kirjoittaa niistä sekä runoja että myös pidempiä kuvauksia. Jokin hänen tavassaan katsoa maailmaa ja aistia sen sykähdykset tuntui kovin tutulta. Vaikka itse en lapsena nähnytkään keijujen karkeloivan niityllä, tunsin silti jotain maagista vetovoimaa kotitilani ympäröivään luontoon. Emilia nimeää puita ja luonnonihmeitä. Hänen pihassaan kasvava kuusipari on Aatami ja Eeva, omenapuu niiden välissä puolestaan Hyvän ja pahan tiedon puu. Hän myös juoksee Tuulen neidon kanssa ja saa lohdutusta hänen humistessa ikkunaluukkuja vasten. 

           

Emilia on hurmaava hahmo, suippokorvainen, monien mielestä keijujen sukua oleva tyttö, jolla on harmaat silmät ja tempperamenttinen, hyvällä mielikuvituksella varustettu suuri persoona. Emilian luovuutta ei aina katsota hyvällä, sillä se ei kuulu naisten perinteisiin hyveisiin. Emilia on tarkka sanavalinnoissaan ja kirjoittaessaan ylös näkemäänsä hän saattaa jäädä miettimään pitkäksikin aikaa täydellistä tapaa kuvailla sitä.

Tytön kasvua oli hellyyttävää seurata. Pienessä runotytössä sekä ilot että surut koetaan vahvasti. Aivan teoksen alussa Emilia joutuu käsittelemään isänsä kuoleman. Hänen äitinsä on kuollut jo vuosia aikaisemmin eli Emiliasta tulee orpo. Äidin suku, joka oli katkaissut välit tämän karattua kotoaan naimisiin, palaa pitämään huolta Emiliasta. Aluksi tosin näyttää siltä, ettei kukaan tahdo tyttöä. Lopulta Uuden Kuun ovet avautuvat Emilialle ja hän astuu maailmaan täynnä sääntöjä, mutta myös ystäviä, kissanpentuja, lukuisia runoja ja naurua.
 

"Minusta tuntuu kuin olisin pieni lintu, joka juuri on päässyt häkistään", hän itsekseen sanoi. (s. 152)

In Her Silent Room by Doreen Kilfeather

Montgomeryn Kanadaan, Prinssi Edwardin saarelle luomat hahmot ovat täyteläisiä. Jokaisella hahmolla on syvyyttä ja luonnetta - osalla se on miellyttävä, kuten Perryllä (joka muistuttaa jollain tavalla Magdalena Hain Henryä), isä Cassidyllä ja Dean ("Pönttöselkä") Priestillä, toisilla hyvinkin leimahteleva, kuten Ilsellä ja hänen isällään, tohtori Burnleyllä. Elizabeth-tädti puolestaan on pahimmillaan kylmä kuin ilkeä äitipuoli, mutta jopa hän lämpenee pikkuhiljaa Emilian luonteelle.
 
Huolimatta alun takkuisesta yhteiselosta, sopeutuu Emilia lähes huomaamattaan Uuden Kuun elämän rytmiin. Tässä häntä auttavat etenkin naapurin taiteellinen Teddy-poika, syksyisin runoja laativa Jimmy-serkku sekä rakkaus kissoihin. "Koirat tyytyvät rakkauteen, kissoja täytyy jumaloida." (s. 365) Jimmyn väitetään olevan päästänsä pehmeä, mutta niinhän kaikista suurista neroista tunnutaan ajattelevan. Jimmyn ja Emilian mielen värähtelevät samalla taajuudella ja huolimatta heidän ikäerostaan, oli heidän ystävyytensä kehittymisestä kaunista lukea.
 
 

Hänestä tuntui, että ennen kuin hän palaisi takaisin, hänen täytyi hiipiä pitkin laitumen aitaa ja tutkia erästä polkua, jonka hän näki menevän vielä kkauempana kasvavaan kuusi- ja vaahterametsikköön. Hän teki niin ja huomasi sen johtavan suoraan satujen maailmaan - leveän kauniin joen vartta - villi, herttainen pikku polku, jolla sananjalat nuokkuivat, kuusien alla kainoimmat tarumaiset kesäkuun kukat ja pieniä suloisia oikkuja joka käänteessä. Emilia veti keuhkoihinsa kuusen tuoksua ja näki hämähäkinverkkojen hohdetta korkealla oksilla ja kaikkialla taruvalojen ja varjojen karkeoloa. Siellä täällä vaahterain nuoret oksat punoutuivat yhteen ikäänkuin muodostaakseen dryadien kasvoille verhon - Emilia tiesi paljon dryadeista, hän oli niistä kuullut isältään - ja puitten alaiset suuret sammalpatjat olisivat kelvanneet vaikka titanian vuoteeksi. "tämä on niitä paikkoja, joissa unelmat kasvavat", sanoi Emilia onnellisena.  (s. 89-90)

    

Lukukokemus oli todella suloinen, vaikka käännökseen olikin jäänyt muutama sympaattinen käännöskukkanen, teoksessa nimittäin tarjoillaan jäätelöä ja oransseja (appelsiineja) ja tulikärpäset sytyttävät tonttusoihtunsa (keijuvalot). Kielen lisäksi nautin myös Emilian iloista ja koin surua hänen kohdatessaan huolia. Häneen oli aivan uskomattoman helppoa samaistua. Täytyy siis jossain vaiheessa jatkaa Emilian elämästä kertovien kirjojen lukemista, sillä en pysty jättämään hänen tarinaansa kesken. Millainen hän on varttuessaan nuoreksi naiseksi, rakastuuko hän oikeaan mieheen ja saavatko he toisensa? Näihin kysymyksiin on saatava vastaus, sillä jo nuorella iällä häntä piirittää useampi mielenkiintoinen kosija.

Suosittelen Pientä runotyttöä tyttökirjojen ja klassikoiden ystäville - ja myös kyseisiä kirjallisuuden lajeja epäileville tuomaksille. Tämä on tähän mennessä lukemistani tyttökirjoista ehdottomasti vaikuttavin. En tiedä milloin olisin teoksen lukenut, jos sitä ei olisi ehdotettu yhdeksi lukupiiriimme kuukausikirjoista. Teos siis toki oli lukulistallani, jolla on "ikävä" tapa kasvaa pidemmäksi kuin on aikaa sen lyhentämiseen. 

  

Arvosana:

Takakannesta: 

Runotyttö-sarjan ensimmäisessä kirjassa orpo Emilia Starr saa kodin Uuden Kuun kartanossa ankaran Elisabet-tädin kasvattina. Hän on lahjakas ja uneksiva tyttö, jonka luova mielikuvitus ja orastavat kirjoittajankyvyt auttavat häntä kestämään vaikeitakin aikoja. Lempeästä Laura-tädistä ja ymmärtäväisestä Jimmy-serkusta tulee Emilian ystäviä. Vähitellen hänen lahjakkuutensa alkaa herättää huomiota. 

  

Runotyttö-sarja on L. M. Montgomeryn (1874–1942) toinen rakastettu nuortenkirjaklassikko – Anna-sarjan lisäksi. Myös Runotyttö-kirjojen tapahtumat sijoittuvat kanadalaiselle Prinssi Edvardin saarelle. Herkän Emilian vaiheet ovat ihastuttaneet lukijoita sukupolvesta toisen aina 1920-luvulta asti.

   

Alkuperäinen nimi: Emily of New Moon (1923), Suom. I.K. Inha, 448 s. WSOY 1948 (1. painos 1928)

 

Sarjassa ilmestynyt:

• Pieni runotyttö, 1928 (Emily of New Moon, 1923)
• Runotyttö maineen poluilla, 1948 (Emily Climbs, 1925)
• Runotyttö etsii tähteään, 1949 (Emilys's Quest, 1927)

      

Muita kokemuksia kirjasta: Helsingin yliopiston lehti, Eniten minua kiinnostaa tie, Anna minun lukea enemmän, Oksan hyllyllä, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Suketus, Booking it some more
   

Emily of New Moon -anime

Runotytön tarina -tv-sarja (1998-2000)
 

Samantyylisiä kirjoja: Louisa M. Alcott: Pikku naisia-sarja ja Tytöistä parhain, L.M. Montgomery: Anna-sarja, Vanhan kartanon Pat ja Sininen linna, F.H. Burnett: Salainen puutarha ja Pikku prinsessa, Laura Ingalls Wilder: Pieni talo preerialla-sarja, Markus Zusak: Kirjavaras, Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja