Meredith Russo: Tyttösi sun

"Entä jos poikasi olisikin tyttäresi?"

   

   

Arvostelukappale

  

Lukuhaasteissa: YA-lukuhaaste: Kirja käsittelee LGBTQ+ aihetta

  

Meredith Russon Tyttösi sun kertoo lukion viimeistä vuotta käyvästä Amandasta, jonka täytyy vaihtaa koulua kiusaamisen ja pahoinpitelyn takia. Amanda on transsukupuolinen - hän syntyi pojan vartaloon, joka ei koskaan tuntunut omalta. Niinpä hän päätyy lopulta yrittämään itsemurhaa äitinsä kipulääkkeillä. Sen jälkeen Amanda aloittaa hormonilääkityksen ja pääsee leikkauksiin, joilla hänen kehonsa muovataan sellaiseksi kuin Amanda on aina mielessään sen kokenut. Muutosten takia Amanda on pitänyt välivuoden koulusta, mutta kukaan uudessa koulussa ei tiedä hänen menneisyyttään, mikä ei tarinan päähenkilöä haittaa ollenkaan. 

    

Tarina liittyi tehtävään, jossa meidän pti kuvitella millaisia olisimme aikuisina. -- Nainen -- kertoi olevansa minä aikuisena! Hän näytti kuinka hän joi erikoislääkettä, ja kun hän kasvoi isoksi, hänestä tuli miehen sijaan nainen. Hänen mukaansa se, että tunnen olevani tyttö, on ihan todellinen asia, eikä siinä ollut mitään pahaa tai väärää. (s. 82)

  

Kirja alkaa bussista, kun Amanda on matkalla isänsä luokse, jonka kanssa ei juurikaan ole ollut keskusteluväleissä. Hänen vanhempansa ovat eronneet joitakin vuosia aiemmin. Kirjassa on paljon takaumia, joiden kautta käy ilmi kuinka Amanda on aina ollut Amanda, ei koskaan Andrew. Uudessa koulussa hän tapaa Been, joka kertoo nuorten paremmin tutustuttua olevansa bi-seksuaali (jollain tapaa Bee muistutti minusta Elina Rouhiaisen Muistojenlukijan Bollywoodia), sekä tyttöjoukon, johon kuuluvat Chloe, Layla ja Anna. Amanda kokee, että uusi alku puhtaalta pöydältä on ainoa ratkaisu, vaikka menneisyyden taakka painaakin häntä koko ajan. Jopa vessassa käyminen ahdistaa. Puhumattakaan pojista, jotka iskevät silmänsä uuteen oppilaaseen. 

  

"Kaikilla meillä on menneisyys", Grant totesi. "Ei se tarkoita, ettei sulla voisi olla tulevaisuutta." (s. 103)

  

Amanda on todella kiinnostava ihminen. Hän lukee Sandmania, pitää Star Warsista, pelaa Final Fantasya ja on aiemmin piirtänyt Sailor Moonin innoittamaa fanitaidetta. Haluaisin tuntea Amandan ja keskustella edellä mainituista asioista, spefikirjallisuudesta ja paljon muustakin. Amanda tuntuu täyteläiseltä ja uskottavalta hahmolta. 

  

Niin pitkään kuin muistin olin mielelläni paennut scifin ja fantasian maailmoihin. Olin rakastanut tarinoita, joiden päähenkilöt eivät näyttäneet samanlaisilta kuin ihmiset ympärilläni. Aivan erityisesti olin pitänyt kertomuksista, joiden teemana oli hyväksytyksi tuleminen tai sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus. Minun suhteeni scifiin oli kuitenkin hieman mutkikkaampi kuin Grantin, sillä kiinnostus scifiin oli yksi tyypillisesti miehisistä piirteistäni. Tiesin kyllä, että jotkut tytöt olivat kasvaneet sarjakuvien parissa, mutta sukupuolen korjaamisen jälkeen mietin, pitäisikö minun salata asia. (s. 204)

  

Toisin kuin esimerkiksi Simonin tarinaa lukiessani ei tämä kirja herättänyt niin vahvaa positiivista tunnetta lukiessani, sillä Amandan kulkema tie oli paljon haastavampi, välillä oli lähellä, että olisin tarvinnut nenäliinaa. Teoksen alussa hänellä on musta silmä ja teoksen lopussakin on yksi varsin inhottava kohtaus, joka onneksi päättyy mahdollisimman onnellisesti (pelkäsin paljon pahempaa). Rakkaustarinakaan ei ole niin ihana kuin se olisi voinut olla. Siinä on hieman Nicholas Sparksin tyylistä juonenkaarta: Tyttö tapaa pojan, he rakastuvat, tytöllä on salaisuus, joka paljastuessaan repii parin erilleen, mutta lopussa he ovat jälleen yhdessä.  

  

"Tämä ei ole mikään virhe", minä sanoin. "Kyse on sun elämästäsi ja sun kropastasi. Sä voit pukea sen just niin kuin haluat." (s. 247)

  

Russo on itse transnainen, ja hän kertoo teoksen lopussa ensin cis-lukijoilleen, että teosta ei saa ottaa kyseenalaistamattomana totuutena, mutta hän toivoo sen kannustavan ymmärtämään transihmisiä ja sen jälkeen translukijoilleen, ettei heidän kokemustensa tarvitse olla samanlaisia kuin Amandalla, ja että ihmisellä on lupa olla transsukupuolinen, homo, lesbo, biseksuaali, aseksuaali, gender queer, vaihtaa identiteettiään useammakin kerran tai tuntea, ettei hänellä ole sukupuolta ollenkaan, sillä kukaan ei voi ilmaista aidointa itseään väärin.

  

"Kun elää tyttönä tässä maailmassa, saa oppia pelkäämään. Se pelko pitää sinut turvassa. Se pitää sinut hengissä."  

"Onko se oikeasti noin kamalaa?"
--
"Ehkä ei, kukapa tietää? Maailma on nykyään erilainen kuin ennen. Kun kerroit minulle... tilastasi, surin kaikkein eniten sitä, että joutuisit kestämään elämää tyttönä." (s. 269)

      

Suositeltava lukukokemus, vaikka välillä meno onkin periamerikkalaista jalkapalloilijoineen, homecoming kuningattarineen ja kirkossa käymisineen. Hienoa, että näitä sateekaariteemaisia teoksia julkaistaan nuorille. Hyvä vinkki esimerkiksi seuraavaa Pride-viikon lukutempausta varten (25.6. -1.7.2018). 

  

  

Arvosana:

           

Takakannesta:

Koskettava kuvaus matkasta omannäköiseen elämään

Sukupuolensa korjannut Amanda Hardy vaihtaa koulukiusaamisen takia kotikaupunkia ja lukiota. Uudessa koulussa hän aikoo pitää taustansa salassa ja opiskella ahkerasti, jotta voisi lukion jälkeen jättää Tennesseen ahdistavat pikkukaupungit lopullisesti taakseen ja suunnata yliopistoon New Yorkiin tai Bostoniin. Uusiin koulukavereihinsa tutustuessaan Amanda huomaa, että yhdellä jos toisella on jotain salattavaa... ja sitten hän kohtaa Grantin, jonka kanssa Amanda haluaisi jakaa kaiken. Mutta ymmärtäisikö Grant?

    

Meredith Russon esikoisromaani Tyttösi sun on saanut lukuisia palkintoja ja myyty mm. Ruotsiin, tanskaan, Saksaan, espanjaan ja Brasiliaan. Teos on fiktiota, mutta on saanut inspiraatioita Russon omista kokemuksista transnaisena.

  

Suomentanut: Leena Ojalatva, 342 sivua, Karisto 2018

Alkuperäinen nimi: If I Was Your Girl (2016)

    

Muita lukukokemuksia: Kirjapöllön huhuiluja, Lukeva peikko, Luetaanko tämä?, Kirjasähkökäyrä, Suudelmia ja sukkanauhoja

  

Samankaltaista luettavaa: Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin, Becky Abertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens, Sini Helminen: Kaarnan kätkössä, Marja Björk: Poika

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä

"Sumunsalpaaja putosi unestaan todellisuuden kovalle maankamaralle, 
hän säpsähti pudotessaan ja potkaisi hahtuvahöyhenpeittonsa lattialle. 
Tosimaailma nappasi hänet lujiin kouriinsa niin nopeasti, 
ettei hän ehtinyt viettää montakaan henkäyksen kymmenystä unen ja valveen 
pehmoisessa, soljuvassa välitilassa, missä mikään ei totta ja sksi kaikki saatoi olla.

   

"Muukalaisia", sumunsalpaaja sanoi. "Uusia lintuja!"

         

   

Olin kuullut Siiri Enorannan uutukaisesta paljonkin syksyn aikana. Fantasia ei ole maistunut viime aikoina, itseasiassa pariin vuoteen, (mutta esimerkiksi Siri Pettersenin Odininlapsi on alkanut nyt kiinnostaa, niin paljon sitä on kehuttu). Viimeistään siinä vaiheessa, kun Helsingin kirjamessuilla kävin kuuntelemassa Enorannan haastattelun teoksestaan Surunhauras, lasinterävä, päätin ottaa sen lukulistalleni. Laitoin varauksen kirjastoon ja melko nopeasti sainkin sen luettavakseni. (Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupungin kanssa homma ei mennyt niin kuin Strömsössä. En lähtenyt varaamaan sitä, sillä jonossa oli yli 60 ihmistä. Toivottavasti pukki muistaa minua kovalla lahjalla!)

  

Toisin kuin Enorannalta aikaisemmin lukemani ja vaikutuksen tehnyt Nokkosvallankumous, tuntui Surunhauras, lasinterävä hieman naiivilta ja kiinnostavasta maailmastaan huolimatta vähemmän koukuttavalta. Lukemiseen kuluikin useampi päivä. ja sivujen kääntäminen tuntui välillä suorastaan pakotetulta. Enorannan kieli oli edelleen kaunista ja kokeilevaa, mutta takerruin moniin lillukanvarsiin, kuten nimiin. Niin hahmojen, eläin- ja kasvilajien kuin paikkojen nimet ärsyttivät minua suuresti. Poikkeuksena maagisia kykyjä omaavat sirot surukauriit.

  

Surukauriiden saaret, Virtaava ja Ahmima ovat saaneet olla rauhassa vuosisatojen ajan. Eristyksissä asuneet ihmiset ovat kehittäneet oman kulttuurin, joka suuresti eroaa siitä, millaisen käsityksen heidän saarelle saapuneet esi-isänsä omasivat. Esimerkiksi heidän uskontonsa on muovautunut surukauriiden ympärille. Surukauris kertoo jokaiselle saarelaiselle kuusivuotissyntymäpäivänä kuinka paljon surua tämä tulee kokemaan elämänsä aikana. 

  

Toisaalla on Läntinen merimanner ja sen merkittävin alue, Sidrineian niemimaa. Sidrineiassa naiset ovat olleet vallan kahvassa viimeisten 500 vuoden ajan. Miesten arvostus on pikkuhiljaa laskenut sille tasolle, että näistä on vain muutamiin inhottavimpiin töihin. Ja lasten tekemiseen. (Vrt. Jan Salminen: Äidinmaa). Niemimaan hallitsijana on nuori Lasinkirkas prinsessa Sadeia. Sidrineian merkittävin vientituote on lasi, mitä moninaisimmissa muodoissaan. Lasiesineitä tekevät prinsessan hovinaiset, lasittaret, maan parhaat lasinpuhaltajat. 

  

Kuten odottaa voi, ennen pitkää nämä kaksi ihmisryhmää kohtaavat ja erilaisilla maailmankatsomuksilla varustettuina konflikteilta ei voi välttyä. tarinaa kerrotaan usean kokijan kauta, jolloin saadaan syvyyttää erilaisissa miljöissä asuneiden hahmojen päänsisäiseen maailmaan. Vaikka en muutama vuosi sitten arvostanutkaan Anneli Kannon ja Terhi Rannelan Kuparisaari-trilogiaa kovinkaan korkealle, jälkeenpäin katsottuna ja Enorannan teokseen verrattuna, oli heidän maailmanluonnissaan paljon onnistumisen hetkiä. Kaksikon kirjasarjassa on nimittäin myös kahden kulttuurin yhteentörmäys, joka paljastaa hahmoista enemmän kuin tämä vaisuksi jäävä esitys.

  

Surunhauras, lasinterävä ottaa aikansa avautuessaan. Kerronta on viipyilevää. Viimeiset 100 sivua ovat kuitenkin hyvin toiminnallisia. Jäin silti odottamaan lopputaistelulta paljon enemmän. Sana voi olla miekkaa mahtavampi, mutta jo Stephenie Meyerin Aamunkoissa nähtiin vastaava eeppisen, kauan pohjustetun taistelun kasaan kuivuminen. Sarjojen kirjoittaminen ei Enorantaa kiinnosta, vaan työn alla on jo uusi teos. Kaikkea ei paljasteta. vaikka Surukauriin saarille ei enää palata. Hahmot jäävät kuitenkin elämään viimeisen sivun jälkeen. ja heidän kohtalonsa on lukijan vastuulla. Plussaa kirjailijalle naispareista, oman ajanlaskun ja uskonnon keksimisestä! 

Kirja on jakanut lukijoiden mielipiteet. Kirjavinkkien Heidi V. piti henkilöiden, paikkojen ja eläinlajien nimiä mainioina. Mustemaailmani -blogin VJ jäi laillani kaipaamaan lisää toimintaa, eikä teos iskenyt erityisesti. Kirjakko ruispellossa -blogin Mari Saavalaiselle Surunhauras. lasinterävä oli puolestaan syksyn merkittävin kirja. Lisää linkkejä teoksesta kirjoitettuihin arvioihin löytyy postauksen lopusta. 

       

Arvosana:

  

Takakannesta:

Ja heitä kaikkia ajoi rakkaus.

  

Sarastuksen palatsi kuhisee valtapelejä ja pieni paholaislapsi keittelee myrkkyjään. Prinsessa Sadeialla on pakkomielle, joka uhkaa koko valtakuntaa.

  

Sarastuksen Lasinkirkas Sadeia on vasta kuudentoista, mutta hän on hallinnut vuosia yksinvaltiaana maataan. Hänen on pidettävä kaikki langat käsissään ja kaikkien on taivuttava hänen tahtoonsa.

  

Valtameren takana elää Surukauriin kansa, jolle surukauris kertoo, kuinka paljon surua kukin joutuu elämänsä aikana kantamaan. Pieni Uli-poika saa suuremman lahjan kuin kukaan aikaisemmin ja kirjoittaa viestin, joka kantautuu liiankin kauas.

  

Enorannan romaani on kertojaäänien kudelma, jossa kaikki haluavat jotakin ja rakastavat jotakuta. Se on kuin prisma, jossa unelmat, valtasuhteet ja riippuvuudet taittuvat ja hajoavat.

  

Samantyylisiä kirjoja: Anneli Kanto & Terhi Rannela: Kuparisaari-trilogia (Tähystäjäneito, Korkea puoliso, Kapinallinen), Anu Holopainen: Syysmaa -sarja

  

472 sivua, WSOY 2015

   

Surukauriin saarille on purjehdittu myös täällä: Helsingin Sanomat, Keskisuomalainen, Risingshadow, Éniten minua kiinnostaa tie, Dysphoria

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

"Susi odottaa minua"

  

  
Tunnelmamusiikkia: Omnia: I Don't Speak Human
   

Teos järjesti vuosina 2010–2011 romaanikäsikirjoituskilpailun, johon osallistui yli 350 käsikirjoitusta. Kilpailun voitti Emmi Itärannan Teemestarin kirja, mutta joukkoon mahtui muitakin julkaisusopimuksella palkittuja esikoiskirjailijoita, kuten oman yliopistoni tutkijan Jenny Kangasvuon Sudenveri. Teos sai Kuvastaja-palkinnon vuonna 2012. Teos on ollut lukulistallani ilmestymisestään asti, mutta en ehtinyt tarttua tähän aikaisemmin - onneksi sain korjattua tilanteen joululomalla.

  

Kerronta etenee vuoroin takaumina, vuoroin lineaarisesti kolmen naisen kertomana: sodat nähneen Martan (Hannan isotädin), kapinoivan Hannan (taiteilijanimeltään Vargan, ruotsi: varg ~ susi) ja tämän rakastaman Marraskuun (Siirin) näkökulmista. Lukujen otsikoissa kerrotaan aina kuka puhuu. Eniten ääneen pääsee persoonana kiehtova Varga, mutta Martan muistot sukupolvienkin takaisista tapahtumista, susivainoista ja lapsuuden evakkomatkoista ovat kirjassa kaikkein antoisinta luettavaa. Myös Marraskuun pakanalliset riitit kommuunissaan Idunin ja Altamiran kanssa ovat mielenkiintoisia, teki jopa mieli kaivaa riimut ja Tarot-kortit esiin omasta hyllystäni.

  

Sillä hetkellä lapsuuteni oli ohi. Lapsuuteni ei loppunut sotaan, ei Vilhon kuolemaan, eikä evakkoon. Lapsuuteni loppui siihen, kun ymmärsin, että meikäläisiä oli jäljellä enää kourallinen, ja että kaikki olivat minun ympärilläni. (s. 122)

Kangasvuon kuvaamat ihmissudet pystyvät itse päättämään milloin he ovat ihmisiä ja milloin susia. Tai ainakin kaikki muut paitsi välimuotoiset, jotka eivät ole puhtaasti kumpaakaan, vaikka muistuttavat yleensä enemmän jompaa kumpaa, jos ylipäätään jäävät henkiin. Välimuotoiset tai epämuodostuneet lisäksi tuoksuvat väärältä ja susilauma hyljeksii heitä. Epämuodostuneet eivät myöskään sovi ihmisten maailmaan, sillä he näyttävät poikkeavilta. Liminaalitilat ovat teoksessa tärkeässä roolissa esiintyen niin välimuotoisten, biseksuaalisen Vargan sekä metsän ja kaupungin rajan muodoissa.

  

Vain ihmisenä mietin, voinko muuttua ja mitä muutos tarkoittaa. Mitä tarkoittaa olla kokonainen. Olenko ihminen vai suisi vai kumpaakaan. Sutena minä olen susi. (s. 133-134)

Mutta ihminen on se, joksi syntyy. Epämuotoinen ei voi valita, miten elämänsä elää, eikä oikeastaan kokonainenkaan. (s. 200)

    

Muutos sudeksi kuvataan usein kivuliaana prosessina, näin esimerkiksi Harry Pottereista tutun professori Lupinin tahdottoman muodonmuutoksen aikana. Myös Kangasvuon ihmissudet kokevat hetkellisen kivun, epävarmuuden ja kontrollin pettämisen tunteen. Elämä sutena on täynnä tuoksuja ja vaistojen sanelemaa käyttäyttymistä (jonka Kangasvuo kuvailee uskottavasti) ja muodonmuutos tarjoaa paon ihmisten irrationaalisesta maailmasta. Monet muodonmuuttajat jäävätkin mieluummin suosimuotoonsa. Jos elää sutena, on kuitenkin vaarassa kuolla nuorempana, sillä suden elämä on lyhyempi kuin ihmisen. Tästä syystä Martta tahtookin pitää mm. Vargan ihmisenä mahdollisimman usein. Lapsena Varga karkasi usein metsään vanhempiensa luo laumaan ja kasvoi nopeammin kuin muut ikäryhmänsä lapset.

 

Teos tarjoaa uudenlaisen kuvan ihmissudesta: esimerkiksi oli jännittävää lukea kuinka luonnon sudet tai "tavalliset" ihmiset pystyät saamaan pentuja/lapsia ihmissuden kanssa. Kenties tässä on syy epämuotoisiin: kun muodonmuutosgeeni tulee vain toiselta vanhemmalta, on vaarana saada jälkeläisiä, jotka perivät vain osan tarvittavista geeneistä. Toinen teoriani on, että jälkeläisten "kokonaisuus" eli kyky muuttaa muotoa puoleen tai toiseen periytyy sen perusteella, kuinka paljon aikaa vanhemmat ovat olleet ihmisenä/sutena. Toinen jännittävä tieto oli se, että lauman alfa, Martta, pystyy pakottamaan toisen ihmissuden muuttamaan muotoaan. Esimerkiksi varmistaessaan onko laumaan syntynyt uusia ihmissusia Martta noutaa pennut pesäluolasta ja katsoo muuttuuko yksikään näistä ihmislapseksi.

"Ei minulla ole välimuotohahmoa!", Rasmus sanoo vihaisesti. "Tämä on minun oikea hahmoni. Susihahmo on pelkkä naamari." (s. 297)

   

Kangasvuon teos lumosi virheettömyydellään niin taitavan kielelen kuin sisältönsäkin puolesta; kaikki tapahtumat kerrotaan uskottavasti eikä illuusio hajoa missään kohdassa. Kirjasta tekee nautinnollisen sekin seikka, että tämä ei ole paranormaalia romantiikkaa: teos ei yritä olla muodin mukainen vaan luoda ihmissusi-genrelle omat pohjoiset rajansa ja muotonsa. Nyt olisikin sitten tutustuttava Aino Kallaksen Sudenmorsiameen ja Tuula Rotkon teokseen Susi ja surupukuinen nainen. Sudenveri on suomalaisittain paikoin jäyhä ja vähäeleinen, mutta tunteiden paloakaan ei jää puuttumaan. Kangasvuon teos oli pakko lukea kerralla loppuun ja tätä lukukokemusta suosittelee mielellään muillekin, jopa tavallisia ihmissusikertomuksia vältteleville.

Arvosana:

  

Takakannesta:

Hanna on jättänyt sukunsa ja muuttanut nimensä, jotta elämä Varga-nimisenä taiteilijana ja Laumassa juoksevana sutena olisivat kaksi erillistä asiaa. Ne kuitenkin limittyvät, kun hänen ovelleen ilmaantuu Laumasta karannut nuori poika. Poika on epämuotoinen: ei aivan ihminen eikä aivan susi. Hänen kasvoistaan paljastuu Lauman koko olemus.

  

Martta, Lauman johtaja, aikoo hakea pojan takaisin. Martta on kokenut talvi- ja jatkosodat, jotka hajottivat Lauman jäsenet erilleen; hän on nähnyt kunkin sukupolven vuorollaan tempoilevan ihmisen ja suden välillä. Yhdestä asiasta Martta on varma. Lauman paljastuminen tarkoittaa tuhoa. 

 

Marraskuu, Vargan rakastettu, haluaisi heidän suhteensa vakiintuvan. Mutta kuinka luottaa ihmiseen, joka ei suostu puhumaan menneisyydestään?
  
Jenny Kangasvuon esikoisromaani on kolmen äänen kautta kuljetettu väkevä kuvaus kahtalaisesta identiteetistä sekä yksilön ja suvun ristivedosta, ja suden maailmasta, joka on vaistojen ja aistien varassa, vieras mutta yllättävän tuttu.

   

313 sivua, Teos 2012

 

Kirjasta mm täällä: Risingshadow, Helsingin Sanomat, Turun Sanomat, Savon Sanomat, Aamulehti, Ilta-Sanomat, Ylkkäri, Kirjavinkit, Vinttikamarissa, Lukunurkka, Morren maailma, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirsin kirjanurkka, Ankin kirjablogi, Booking it some more
 
Samantyylisiä kirjoja: Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi, Maggie Stiefvater: Väristys-trilogia